Reformaation jäljet suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa

Reformaation jäljet suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa

Reformaation jäljet suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa ovat kuin kissankarvat taannoisessa olohuoneeni nojatuolissa. Niitä ei saa pois millään. Kissankarvat ovat kutoutuneet niin osaksi nojatuolin villakangasta, että vaikka ne silmin erottuvat ja vaikka niitä voi koittaa imuroida, lopputulos on karvan ja villan yhdistelmä, josta toista ei saa pois tuhoamatta toistakaan. Ne muistuttavat kissasta vielä kauan sen jälkeenkin, kun itse mirri on lakannut pitämästä tuolia omanaan, ja siirtynyt nukkumaan muualle.

Kissankarvoista reformaatioon

Edellä oleva on tietysti vain kielikuva, ja kantaa sen minkä metaforat yleensäkin, mutta mekanismit ovat samat. Voimme hennosti erottaa reformaation kädenjäljet, mutta irti niitä ei saa ja niiden alkuperästä tai ajankohdasta on vaikea sanoa mitään erityisen eksaktia. Erityisesti on mahdotonta osoittaa, että jokin asia on yksinomaan perua reformaatiosta. Mutta kuten kissani karvat, sekoittuneenakin ne erottuvat jollain tapaa taustastansa, johon ne ovat erottamattomasti itsensä kietoneet.

Reformaatio on luonut Suomeen normeja, eli sellaisia itsestäänselvyyksiä, joiden sitovuudesta tapoina, toimintamalleina tai ajatuskehikkoina emme edes juurikaan keskustele. Mitä sellaisia meillä on? Hyvinvointivaltio. Koulutus. Rehellisyys. Työnteko. Sisu. Tasa-arvo. Vallan alle nöyrtyminen. Yhteisen edun metsästys. Konsensus. Vähään tyytyminen. Kommentoin seuraavaksi satunnaisella otoksella mielestäni silmiinpistävimpiä.

Työtä työtä työtä tehdään…

Työnteko. Luterilainen työmoraali/etiikka on todella kulunut käsite, jolla useimmiten tarkoitetaan jotain haitallista työnarkomanian muotoa tai pikkutarkkaa puurtamista, jonkinlaista palkatonta pilkunviilausta. Jotkut yhdistävät työn tekemisen Weberiin ja selittävät, että kapitalismin ja riiston juuret löytyvät reformaation käsityksistä työstä.

Tarkemmin sanottuna kapitalismin juuret kaupankäynnin muodossa (joka tarvitsi tuekseen mm. investointeja, varojen yhdistämisestä, riskien ottoa) toki ovat esihistoriallista perua. Esimerkiksi obsidiaanilla on käyty kauppaa Välimeren alueella jo kymmeniä tuhansia vuosia. Se, miten modernista kapitalismista tulee pyhyyden välikappale, onkin sitten reformaation vaikutusten kannalta kiinnostavampaa.

Reformaatio toi kaksi haaraa, joista Weber tarttuu enemmän toiseen: kalvinismissa predestinaation myötä tarvittiin valitsemisesta todisteita, joista esimerkiksi vaurauden karttuminen oli yksi, ja näin ollen työ linkittyi menestykseen ja ansaitsemiseen. Luterilaisessa traditiossa kutsumus liittyy muiden hyväksi tehtävään työhön ja fokus on enemmän yhteisöä hyödyttävässä vaivannäössä kuin siitä saatavassa henkilökohtaisessa menestyksessä. Lieneekö jälkimmäisen ajattelutavan suosioon Pohjolassa ollut syynä myös ilmasto-olot? Vaikka miten tekisit töitä, voi halla silti tulla ja viedä sadon − siis kovan työn hedelmät. Vanhurskaus onneksi pysyy, ja valituksi tuleminen myös.

Protestanttisen työn etiikan takana (sen luterilaisessa muodossa), on ajatus siitä, että työllä ei ansaita taivaspaikkaa (koska sitä ei tarvitse eikä voi sillä ansaita), vaan työllä otetaan osaa tämän puoleiseen yhteiseen hyvään. Lisäksi työ on tärkeä tasa-arvon kivijalka: jos kerran työn tyyppi ei tee kenestäkään pahempaa tai pyhempää, vaan pappi saarnatessaan, kauppias tehdessään kauppaa ja lapsi leikkiessään ovat kaikki yhtä lailla oman kutsumuksensa toteuttajina pyhiä, työn tekeminen ylipäätään alleviivaa sitä, että ihmiset ovat kaikki tasa-arvoisia. Silloin tärkeäksi tulee se, että kukin kantaa kortensa parhaalla mahdollisella tavalla kekoon − ”onni työnsä täyttäjälle” kasvaa jo Jaakko Juteininkin mukaan.

Työstä saatava tyydytyskään ei siis täällä Pohjolassa ole samalla lailla mitattavissa kuin Calvinin inspiroimassa Amerikassa. Siinä missä reformaation sveitsiläinen haara tuotti menestyksen mittaamista rahalla, Pohjoismaissa ahkeruudesta itsestään tuli työn teon kannattavuuden ja siten ihmisen itsensä mitta. Riuska ja köyhä on parempi kuin laiska ja rikas. Työllä on nähty myös moraalia tukeva arvo: jos ei ole laiskana, ei ole aikaa langeta kaiken maailman kiusauksiin.

Sulle, mulle, meille

Reformaation sisään leivottiin käsitys yhteisestä hyvästä. Tämä tarkoitti jo varhain (1500-luvun alkupuolella) sitä, että luotiin yhteisiä kassoja, joista seurakunnan vähäosaisille jaettiin avustuksia. Eli työn tekemisen kutsumuksellisen luonteen lisäksi reformaatio toi tullessaan ajatuksen yhteisestä vastuusta osana kutsumusta. Niinpä ahkeran ja säästäväisen ihmisen on oltava myös avulias muita kohtaan, pelkkä itsekäs oman edun tavoittelu ei tee hyvää kenellekään. Näistä aineksista kehrättiin hyvinvointivaltion alkurihmastoja.

Maan matosesta kuoriutuu sankariainesta?

Vaatimattomuus, kohtuus, vähään tyytyminen. Rehellisyys. Suomessa ajateltiin pitkään, että rehellisen ihmisen tunnistaa siitä, ettei hän luule itsestään liikoja. Tai mitään. Vaatimattomuus on hyveenä niin normatiivinen, että vain suomenruotsalaiset ja ulkomaalaiset saavat kehua itseään ja toisia. Kaikenlaisiin kohteliaisuuksiin kuuluu aina selittää, että kehujen kohteessa ei nyt ole mitään kehuttavaa, että se mekko on ostettu alesta/kirpparilta/ja on jo ihan vanha. Siinä missä ruotsalainen pääministeri toteaa haluavansa maansa olevan maailman johtava maa monessa suhteessa, ja vaikkapa maailman paras maa ikääntyneille, suomalainen presidentti uudenvuodenpuheessaan toivoo, että Suomi voisi tehdä muiden kanssa yhteistyötä. Vaatimattomuus kaunistaa.

Tämä ajattelutapa juontaa reformaation ydinoivalluksista. Lutherin kantavia ajatuksia oli, että ihminen ei kelpaa Jumalalle jollain kikkakonsteilla, jotka muuttavat hänet kauniiksi ja hyväksi, vaan että Jumala näkee tällaisten miellyttämisyritysten läpi ja pitää niitä turhina. Ei tarvitse lahjoa, ei ihmisiä eikä Jumalaa. Jos siis ei voi mitenkään kaunistautua kelvatakseen paremmin, on kaikenlainen itsensä tykö tekeminen ihmistenkin välillä turhaa, ja vaatimaton rehellisyys toivottavin toimintatapa. Vaakakapina, erilaiset photoshoppauksen vastustamiset ja arkikuvahaasteet voidaan nähdä tämän jatkumona.

Vaatimaton pitchaaja?

Suomessa oli pitkään vallalla edellä kuvaillun kaltainen pröystäilemättömyys, ja kaikenlaisiin sanalaskuihin koodattiin koreaa ulkomuotoa kohtaan tunnettu epäluulo. Niinpä voidaankin nähdä, että nyky-Suomessa on meneillään kulttuurinen köydenveto, kun vanha vaatimattomuus törmää itsensä pidäkkeettömään esilletuomiseen ja yleisen kerskailun suotavuuteen. Ennen muuta vaatimattomuus ja rehellisyys ovat jyrkässä ristiriidassa tänne rantautuneen ”pitchaus”trendin kanssa. Ei siis ihme, että sen opettamiseen tarvitaan tapahtumia, oppaita ja konsulentteja, kun vaatimattomuudestaan tunnetusta kansasta koitetaan sorvata jotain niin ”epäluterilaista” kuin kolmessa minuutissa itsensä taivaisiin kehuva ylpeä ja omanarvontuntoinen brändääjä.

Mitä jää käteen, jos reformaatiosta perataan pois Jumala?

Vielä 1940-luvulla Aaro Hellaakoski oli vakuuttunut siitä, että Jumalaa vailla kuulumme susien sukuun, tarkoittaen Jumalalla jotain yhteiskunnan ja yksilöiden kehityskaarta muovaavaa tahoa. Nyky-Suomessa tästä käydään myös kulttuurista kamppailua: voiko uskonto (ja siis Jumala sen takana) tuottaa mitään tarpeellista ja hyvää nyky-Suomelle, vai olisiko aika korvata kaikenlainen tuonpuoleisuus vahvasti ajassa kiinniolevalla realismilla?

Yhteiskuntatieteissä kehityksen määrääjinä nähdään usein taloudelliset tekijät uskonnollisten sijaan. Jotkut tutkijat esittävät, että koko nykyinen pohjoismainen sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio on sekularisoitunutta luterilaisuutta.

Jos reformaatiosta riisutaan Jumala, jäljelle jää silti tämän puoleiseen tasa-arvoon, koulutukseen, työntekoon, konsensukseen ja vaatimattomuuteen tähtäävä rakennelma. Vaikka juurista ei niin piittaisi, tuottaa puu vielä maukkaita hedelmiä. Kysymys on tietysti, kuinka kauan ja mitä menetetään, jos Jumala poistetaan. Käykö niin että Jumala, jolta voisi kenties saada anteeksi tekosiaan, korvautuu julmalla tuomarilla, omallatunnolla, joka syyttää ja sättii ja velvoittaa aina uupumukseen saakka? Tuleeko koulutuksesta vain velvollisuus ja päämäärä itsensä kehittämisessä, eikä enää avain tämän maailman antimien tarkoituksenmukaiseen käyttöön yhteiseksi hyväksi? Tuleeko konsensuksesta vertaisvaltaa: erilaiset niitataan tai sysätään ulkopuolelle?

Voi olla hieman kiusallista sekularisoituneelle yhteiskunnalle myöntää, että niitä kissankarvoja lähtee siitä kissasta. Eli reformaation jäljet, jotka näemme, ovat tiukasti kytköksissä siihen Jumalaan, jota emme näe, tai siis käsitykseemme Jumalasta. Jos arvelemme Jumalamme ilahtuvan rehellisyydestä, tasa-arvosta ja sivistyksestä, rakennamme toisenlaisen yhteiskunnan kuin jos arvelemme, ettei mitään jumalaa ole tai jos palvomme jumalana rahaa ja valtaa. Siihen Moolokin kitaan uppoavat tasa-arvot, koulutukset ja rehellisyydet karvoineen päivineen, ja jokapäiväiseen elämään kutoutuvat kovin karheat karvat.

Tähän saakka kuitenkin jokainen yritys karsia kaikki uskonnollinen pois on epäonnistunut. Eipä siis taida tästä suomalaisesta nyky-yhteiskunnastakaan saada niitä reformaation kissankarvoja nyhdettyä pois.

Kirjoittaja Anneli Portman on sosiaalipsykologi ja arvotutkija. Hän tarkastelee yhteiskunnallisia ilmiöitä sosiaalitieteiden viitekehyksestä. Portman on mukana Profini2017 tutkijaverkostossa, joka käsittelee kansallisen identiteetin ja reformaation suhdetta toisiinsa.