Puhdasta oppia?
Luterilaiset ovat olleet merkittävässä asemassa suhteessa ympäristöasioihin. Luterilaisuuden perinteiset vaikutusalueet ovat pitkälle teollistuneita maita, jotka ovat saaneet aikaan erilaisia ympäristöongelmia. Samalla näissä maissa on esiintynyt jo pitkään ympäristöliikehdintää. Toisaalta nykyään monet seudut, joilla luterilaisuus on kasvussa, kuten Afrikan eräät osat, kärsivät jo ilmastonmuutoksen seurauksista. Luterilaisesta ympäristötoiminnasta ja niin sanotusta ekoteologiasta on ehtinyt syntyä monenlaisia muotoja.
Reformaattorit ja ympäristö
Martti Luther ja muut reformaattorit eivät varsinaisesti ottaneet kantaa ympäristöongelmiin. Tämä on ymmärrettävää, sillä ympäristöongelmat eivät olleet heidän aikanaan keskeisten huoltenaiheiden joukossa. On tosin hyvä huomata, että toisin kuin usein oletetaan, on paikallisia ympäristöongelmia sinänsä ollut olemassa jo kauan. Esimerkiksi kaivostoiminta ja metsien ylihakkuu tuottivat ongelmia jo tuhansia vuosia sitten.
Reformaattorien ajattelussa on kuitenkin sellaisia sisältöjä, joilla on ekoteologisia ulottuvuuksia. Sitä mukaa kun ympäristöongelmat ovat pahentuneet ja ympäristöliikehdintä laajentunut, on myös reformaattorien luontoajattelua nostettu uudelleen esiin ja arvioitu kriittisesti.
Kansainvälisessä tutkimuksessa on vakiintunut amerikkalaisen tutkijan ja pastorin H. Paul Santmiren tulkinta, joka näkee Lutherin ja Calvinin ajattelun sisältävän vielä selkeän käsityksen Jumalan ja luomakunnan elävästä suhteesta. Raamatussa ja teologisessa perinteessä on paljon korostuksia siitä, kuinka Jumala ei ole luonnosta erillinen, vaan vaikuttaa sen takana ja sen kautta. Reformaation teologia korostaa monin paikoin aineellisen maailman hyvyyttä, joskus jopa muita kirkkokuntia enemmän. Esimerkiksi vedenpyhitysriittejä ei ole protestanttisessa teologiassa katsottu tarpeelliseksi tehdä, koska materia on muutenkin jo nähty hyväksi.
Puhdasoppisuuden aika
Niin sanottu protestanttinen puhdasoppisuus, joka vaikutti vahvasti vuosisatojen ajan, omaksui reformaattoreita kielteisemmän suhtautumisen aineelliseen maailmaan. Tämä näkyi sekä suhteessa ihmiskehoon että suhteessa luontoon. Protestanttisuuden eri muotoihin vakiintui erilaisia näkemyksiä luonnon teologisesta merkityksestä. Maantieteelliset tekijät vaikuttivat myös. Seuduilla, joilla oli paljon luonnonläheisiä ympäristöjä ja varhaisempia, luontoa arvostavia perinteitä, säilyi vahvempi luontosuhde. Suomessa tästä ovat kiinnostavia esimerkkejä muun muassa useat luontoon liittyvät virsisanoitukset ja eräiden vaikutusvaltaisten herätysliikehahmojen, kuten Lars Levi Laestadiuksen näkemykset Jumalan ja luonnon yhteyksistä.
Luterilaisen ympäristötoiminnan historiaa
Luterilaisissa yhteiskuntanäkemyksissä on yleensä korostunut rakenteisiin vaikuttaminen ja kaikkien seurakuntalaisten vastuun arvostaminen. Tämä ilmenee myös siinä, että kun ympäristöliikehdintä alkoi aktivoitua 1800-luvun lopussa, toimivat luterilaiset usein osana laajempia rakenteita. Suomessa tärkeä esimerkki tästä on Zacharias Topelius, joka on suomalaisen luonnonsuojelun edelläkävijä. Reformoidussa kristinuskossa perustettiin enemmän erillisiä kristillisiä luonnonsuojelujärjestöjä. Kyse on samalla monimutkaisista kulttuurisista tilanteista, joissa yhteiskuntarakenne vaikutti järjestäytymistapoihin.
Pohjoismaissa luterilaiset ovat toimineet osana yleisiä ympäristöjärjestöjä ja valtionhallinnon ympäristöelimiä. Suomessa kirkon varsinaisia omia ympäristökannanottoja saatiin odottaa 1980-luvulle saakka, vaikka monet yksittäiset teologit ja piispat ottivat kantaa jo paljon aiemmin. Esimerkiksi Eino Sormusen laatima vuoden 1948 Katekismus oli kansainvälisestikin uraauurtava teksti lajissaan − siinä kehotettiin varjelemaan luontoa ja kohtelemaan eläimiä eettisesti.
Pohjoismaiden lisäksi Saksa on ollut ympäristönsuojelun edelläkävijämaita. Saksan luterilaiset ovat usein toimineet yhdessä yleisprotestanttisten toimijoiden kanssa, ja kaikkinensa Saksassa on vahva protestanttinen ympäristönsuojelun perinne. Kolmas alue Euroopassa, jossa ympäristötoiminta on ollut pioneeriluonteista, on Iso-Britannia. Siellä kristilliset toimijat ovat nousseet ennen kaikkea maan omasta anglikaanisesta perinteestä. Samalla kun luterilaiset ja anglikaanit ovat kokeneet ekumeenista yhdistymistä, on ollut myös luontevaa jakaa samankaltaisia ekoteologisia käsityksiä.
Suomen kirkon ympäristödiplomi
Hyvä esimerkki nykypäivän luterilaisesta ympäristötoiminnasta on suomalainen Kirkon ympäristödiplomijärjestelmä, joka on seurakunnille sovitettu ympäristövastuun arvioinnin ja kehittämisen muoto. Mallin vahvuuksina ovat rakenteisiin vaikuttaminen ja suuret potentiaaliset ympäristövaikutukset esimerkiksi energiankäyttöratkaisuissa. Toisaalta reformoitujen usein käyttämä malli, jossa lähtökohtana on ruohonjuuritaso, onnistuu toisinaan paremmin ihmisten osallistamisessa.
LML
Luterilainen maailmanliitto (LML) on toiminut jo pitkään aktiivisesti ympäristöasioissa. Vaikutteet paikallistason ja globaalin tason välillä ovat kulkeneet molempiin suuntiin: eräät kirkot ovat vaikuttaneet LML:n kautta ja LML on vuorostaan toiminut lukuisten kirkkojen aktivoijana. Laajempana taustana LML:n toiminnalle on tälläkin saralla ollut Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) vielä aktiivisempi toiminta. Toki eräät luterilaiset, kuten Joseph Sittler 1960-luvulla, ovat osallistuneet myös KMN:n työn kehittämiseen.
Nykyajan luterilaista ympäristötoimintaa
Mainitsen kolme esimerkkiä viime aikojen luterilaisesta ympäristötoiminnasta ja teologiasta. Ensiksi, Afrikan luterilaiset tuntevat jo ilmastonmuutoksen seuraukset kouriintuntuvasti alueillaan. Ympäristövastuu olikin merkittävässä osassa äskettäisessä, Namibiassa pidetyssä LML:n yleiskokouksessa. Afrikan luterilaiset esimerkiksi kampanjoivat puiden istuttamisen puolesta ja peräänkuuluttivat rikkaampien maiden vastuuta ilmastopäästöjen pienentämisessä.
Toinen esimerkki on Pohjois-Amerikan luterilaisten johtama ekoreformaatio-kampanja. Sen lähtökohtana on, että maailman ympäristötilanne on niin vaarallinen, että tarvitaan reformaation kaltaista kokonaisvaltaista muutosta. Kampanja on tuottanut erilaisia resurssimateriaaleja ja toimintaideoita. Sen suojissa on muun muassa edistetty luterilaisten kirkkojen liittymistä divestment-toimintaan eli sijoitusten siirtämiseen pois fossiilisiin polttoaineisiin liittyvistä yhtiöistä.
Luterilaisten eräs perinteinen vahva alue, teologinen työskentely, on kolmannen esimerkin pohjana. Luterilaiset ovat kansainvälisesti olleet johtavissa asemissa, kun on kehitetty luontoon liittyviä hartausmateriaaleja ja luontonäkökulmia huomioivaa raamatuntutkimusta. Nämä materiaalit, jotka ovat yleensä englanninkielisiä, ovat rantautuneet Suomeenkin (esim. Luontokirkkovuosi).
Yllä mainitut esimerkit vaativat täydennyksekseen sen korostamista, että ruohonjuuritasolla luterilaisilla on hyvin erilaisia näkemyksiä ympäristökysymysten painoarvosta. Pohjoismaissa tämä liittyy monin tavoin yhteen luterilaisuuden kansankirkollisen luonteen kanssa. Heikki Pesosen tutkimus Vihertyvä kirkko tuo osuvasti esiin sen, millaisia erilaisia luterilaisuuden tulkintoja aiheeseen liittyen on esitetty.
Omat viimeaikaiset tutkimukseni ympäristökysymysten psykologisista ja hengellisistä ulottuvuuksista ovat johtaneet myös vuoropuheluun luterilaisen perinteen kanssa. Niin sanotun ”ympäristöahdistuksen” aikana eräät luterilaiset korostukset ovat nähdäkseni käytännön tasolla merkittäviä. Esimerkkinä toimii luterilainen ihmiskuva, joka korostaa sekä hyvän että pahan samanaikaisuutta. Tällainen ihmiskäsitys on potentiaalinen voimavara, koska ympäristötoiminta vaatii psykologisesti ambivalenssin sietokykyä: niin sanottujen ”ympäristötoimijoiden” ja muiden ihmisten välillä tapahtuu monenlaista mustavalkoista projisointia. Lisäksi on oletettavissa, että ympäristökriisin aikana esiin nousee vielä muitakin uudenlaisia luterilaisuuden tulkintoja ajankohtaisiin ilmiöihin nivoutuen.
Kirjoittaja TT Panu Pihkala tutkii ympäristökysymysten henkisiä ja teologisia ulottuvuuksia Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
Kirjallisuus:
Kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus. Suomen evankelisluterilaisen kirkon ilmasto-ohjelma. Kirkkohallitus, 2008.
Nurmi, Suvielise & Pihkala, Panu (toim.). Luontokirkkovuosi: Hartauksia luonnossa ja luonnosta. PTK & Kirjapaja, 2013.
Pesonen, Heikki. Vihertyvä kirkko. Suomen evankelisluterilainen kirkko ympäristötoimijana. Suomen Tiedeseura, 2004.
Pihkala, Panu. Early Ecotheology and Joseph Sittler. Studies in Religion and the Environment 12. LIT Verlag, 2017.