Pitkä reformaatio

Viimeisten parin vuosikymmenen aikana reformaatio on nähty ”Lutherin tapausta” laajempana ja pidempänä yhteiskunnallisena sekä kulttuurisena murroksena. Reformaatiolla ei siis välttämättä enää tarkoiteta tapahtumia Lutherin ympärillä ja vaikutuksia vuoden 1517 jälkeen, 1520-luvulla tai edes laajemman reformaattorijoukon elämien aikana 1500-luvun alkupuolella. Pikemminkin toisiinsa liittyneet laajat muutokset alkoivat viimeistään 1200-luvulla kirkkoon ja uskoon kohdistuvana kritiikkinä ja protestiliikkeinä. Monet reformaation mukanaan tuomista muutoksista taas alkoivat näkyä käytännön tasolla seurakuntaelämässä vasta seuraavalla vuosisadalla. Reformaatio on siis pitkä, vuosisatarajat ylittävä prosessi − tai monta sellaista.

Tutkimus ei usko perinteisen sosiologian väitteisiin rationaalisesta ja yksilökeskeisestä protestanttisuudesta

”Pitkän reformaation” käsitteellä on pyritty laajentamaan reformaatiokeskustelua vuoden 1517 jälkeisestä reformaation tapahtumahistoriasta kohti kysymystä siitä, mikä reformaatiossa oikein muuttui ja mikä säilyi. Samalla on siirrytty kysymyksestä, ”oliko reformaatio yhteiskunnan muutoksen syy vai seuraus”, monimuotoisempaan ajatteluun. Tämä tarkoittaa näkemystä, jossa monet eri tekijät vaikuttavat toisiinsa ja jossa lopputulokset ovat ennalta arvaamattomia, usein enemmän tai vähemmän satunnaisia, eivätkä varmasti yhdenkään reformaattorin henkilökohtaisten suunnitelmien mukaisia.

Nykytutkimus ei enää usko perinteisen sosiologian keskusteluihin protestanttisuuden rationaalisuudesta ja yksilökeskeisyydestä keskiaikaiseen katolisuuteen verrattuna, ja vielä vähemmän väitteeseen siitä, että järkevä reformaatio olisi johtanut länsimaiden sekulaaristumiseen ja sitä kautta modernisaatioon. Muutokset ovat kaikkea muuta kuin suoraviivaisia, ja monin osin ne eivät vaikuta tämän suuntaisiltakaan.

Keskiajan maallikkouskonnon tutkijoiden, esimerkiksi Sari Katajala-Peltomaan tutkimukset ovat löytäneet paljon uskonnollisen yksilöllisyyden korostamista, kun esimerkiksi ihmekertomuksissa ihmeen kokeneet korostivat intiimiä suhdettaan pyhimykseen, henkilökohtaista uhraustaan pyhiinvaelluksissa ja yksilöllisyyttään suhteessa muihin pyhiinvaeltajiin tai ihmeen todistajiin.

Reformaation jälkeisestä maailmasta taas löytyy runsain mitoin yhteisöllisyyden korostamista, olihan Luther itsekin sitä mieltä, että rukous on voimallisempi, jos koko seurakunta kokoontuu yhteen rukoilemaan. Monet tutkijat ovat osoittaneet sekä Luterilaisen kirkon luomien käytäntöjen − kuten ehtoollisen tai kirkon tapoihin liittyvien maallikkokäytäntöjen, kuten vaikkapa kasteen jälkeen tietylle naapurustolle tai ammattikunnalle tarjottujen oluiden − rakentaneen yhteisöjä, joihin toisia otettiin mukaan ja joista toisia suljettiin ulos. Kuten sosiologit Peter Bergeristä Bruno Latouriin ovat esittäneet, nykyinen maailmamme ei ole kovin rationaalinen, kovin maallistunut, eikä ehkä kovin modernikaan.

Reformaatioiden tavoitteet muuttuivat

Monet historiantutkijat pitivät pitkään reformaatiota epäonnistuneena: Lutherin oletetut vaatimukset rationaalisuudesta, yksilöllisyydestä ja raamatunmukaisuudesta eivät näyttäneet toteutuneen. Pitkän reformaation näkökulmasta tarkasteltuna on kuitenkin selvää, että reformaation tavoitteet muuttuivat ajan kuluessa ja muotoituivat erilaisiksi. Näin tapahtui esimerkiksi kaupungistuvissa ympäristöissä verrattuna maaseutuun ja siirtomaayhteyksissä verrattuna Euroopan sisällä kehittyviin valtioihin. Samalla on selvää, että reformaatio asetti myös erilaisia vaatimuksia − ja mahdollisuuksia − esimerkiksi uskonsodissa kannuksia hankkineille aatelisille ja kauppalaivojaan suojaan vieneille kauppiaille, köyhille ja varakkaille ja tietenkin miehille ja naisille.

Reformaatiota, sen ”menestystä” tai ”epäonnistumista” ei siis voi tarkastella pelkästään Lutherin sen kummemmin kuin muidenkaan reformaattorien tavoitteisiin verrattuna – ei, vaikka onnistuisi ottamaan huomioon näiden tavoitteiden moninaisuuden ja ristiriitaisuudenkin. Niiden lisäksi reformaatioita, monikossa, loivat tavallisten ihmisten tavoitteet, valtioiden politiikat ja monet muut tekijät. Menestys ja epäonnistuminen ovat kokonaisuudessaan huonoja käsitteitä, sillä reformaatioista tuli sellaisia kuin niistä tuli ja niiden tavoitteet muotoutuivat reformaatioiden oman kehityksen mukana.

Tässä keskustelussa se, naulasiko Luther teesinsä linnankirkon oveen vai esittikö hän ne jollain muulla tavalla, ei ole kovin olennainen kysymys. Teesit eivät oikeastaan edes kiteyttäneet muutoksen sisältöä sen enempää kuin niiden syytäkään. Reformaatio ei ollut niinkään sitä, mitä reformaattorit vaativat, vaan sitä, miten ihmiset elivät uskoaan jokapäiväisessä elämässään sekä miten usko ja uskonto tulkittiin arjessa, politiikassa ja yhteisössä – tavallaan reformaatio oli siis vähintään yhtä paljon maallikoiden tuottama kuin teologien. Reformaatio muotoutui pitkän ajan kuluessa yhteiskunnan muutoksen mukana ja sen tavoitteet muuttuivat prosessin aikana.

Onko historia vain muutosta?

Pitkän reformaation käsitteen ongelma on kysymys siitä, missä vaiheessa keskiaikaiset reformit muuttuvat reformaatioksi ja miten pitkään seuraavat uudistukset voidaan tai on syytä katsoa osaksi reformaatiota. Vai ovatko ne jo uusia uudistusliikkeitä? Selvää on, että jos koko historia on pitkää reformaatiota, käsite menettää hyödyllisyytensä. Kun kiinnostus kohdistuu hitaisiin ja vähittäisiin kehityskulkuihin, on selkeitä murroskohtia hankala osoittaa.

Toistaiseksi tämä ei ole ollut käsitteen hyötyjä suuempi haaste: Enemmän tai vähemmän perusteltu sanaton yhteisymmärrys vallitsee siitä, että ”pitkä reformaatio” kesti myöhäiskeskiajalta varhaismoderniin aikaan, kenties jonnekin pietismin alkuaikoihin asti. Pitkän reformaation käsite on onnistunut palauttamaan tutkimuksen taustaoletukseksi ja jopa eräällä tapaa aikamääreeksi painuneen ’reformaation’ jälleen tutkimuksen kohteeksi ja keskiöön. Käsite myös laajentaa ymmärrystä siitä, mikä kaikki voi oikein olla reformaatiota – teologian kehityksen ja poliittisten valtakamppailujen, pannaan julistusten ja uskonsotien lisäksi reformaatio vaikutti esimerkiksi työelämään, arkeen, sukupuolten suhteisiin, perheeseen, rakennuskulttuuriin ja maisemaan.

 

Kirjoittaja Raisa Maria Toivo on uuden ajan alun historian dosentti ja akatemiatutkija Tampereen yliopistossa. Hän tutkii elettyä uskoa ja uskon kokemuksen historiaa uuden ajan alussa sekä katolista reformaatiota Suomessa ja Ruotsissa.

Kirjallisuus:

Heinonen, Meri & Räsänen, Marika: Pohjoinen reformaatio. Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies ja Turun Historiallinen Yhdistys, 2016.

Katajala-Peltomaa, Sari & Toivo, Raisa Maria: Lived Religion and the Long Reformation in the North of Europe. Brill, 2017.

Wallace, Peter: The Long European Reformation. Religion Political Conflict and the Search for Conformity 1350-1750. Palgrave Macmillan, 2004.

 

ingressin kuva: Lucas Granach vanhempi (1472-1553), öljyvärimaalaus puupaneelille ”Laki ja Armo” (n. 1529)

* Maalauksen kuvapinta jakautuu kahtia esittäen luterilaisen opetuksen lain ja armon vastakkaisuudesta. Katsojasta käsin vasemmassa kuvakentässä esitetään ihmisen lankeemus, Tooran kertomus vaskikäärmeestä pelastuksen esikuvana sekä Kristus tuomarina. Paholainen ja kuolema ajavat ihmistä helvetin tuleen. Oikealla alaston ihminen opastetaan katsomaan kuoleman ja synnin kuolemallaan voittanutta Kristusta, Jumalan Karitsaa, joka kuolee ristillä ja nousee kuolleista. Ristiinnaulitun kyljen haavasta vuotavassa veressä liihottaa P. Hengen kyyhkynen. Taustalla enkeli tuo viestin paimenille. Vasemmalla ovat profeetat ja Mooseksen kädessä lain taulut – oikealla oppaan kädessä on evankeliumikirja. Taivas aukenee.

Luterilaisuus synnytti kirkkotaidetta, joka kierrätti ja hyödynsi keskiajan läntisen kirkkotaiteen aiheita, mutta myös muovasi niitä uudelleen tuoden kuvailmaisuun oman, tyypillisesti pedagogis-opillisen visionsa. Kuvan oli tarkoitus opettaa pelastuksen tietä. (Schlossmuseum, Gotha, Saksa)