”Tee ennemmin kuin jätä tekemättä”
”Tee ennemmin kuin jätä tekemättä”− käyttövoimaa työuralle teologisen koulutuksen yleissivistävyydestä
Teologinen tutkinto antaa laajat yleistiedot, joista on hyötyä alalla kuin alalla. Tätä teologinen tiedekunta mielellään korostaa opiskelijarekrytoinnissa. Kokemukseni mukaan väite on myös täyttä totta.
Yhtä totta on kuitenkin myös se, että tiukan ammatillisesti katsottuna teologinen tutkinto valmistaa vain kirkon ja koulun tehtäviin. Jos teologina haluaa tehdä jotain muuta, ammattitaito on hankittava muualta.
Kyseinen kaksijakoisuus näkyy työnantajien asenteissa. Jos työnantaja arvostaa laajaa sivistystä ja tuntee Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan opetusta edes vähän, teologian maisteri on ansioluettelossa meriitti. Mutta jos työnantaja korostaa ammatillisia valmiuksia, tutkintoa pidetään outona.
Opiskelujeni alkuvaiheessa tähtäsin kirkollisiin tehtäviin. Myöhemmin opiskeluaikana tajusin kuitenkin, että papin ura ei ole minua varten. Olin tuolloin jo graduvaiheessa ja päätin tehdä tutkinnon loppuun – olihan mikä tahansa maisterintutkinto edelleen tärkeä, ainakin valtion virkoihin pyrkiessä.
Kansainvälisesti kotona ja ulkomailla − tietoisesti ja sattumien kautta
Sisällytin tutkintoon myös sosiologian ja seemiläisten kielten opintoja, yrittäen ennakoida tulevia työtehtäviä. Kummastakin on ollut lähinnä samanlaista yleishyötyä kuin teologisistakin opinnoista: sosiologia auttaa ymmärtämään yhteiskuntaa, kun taas jokainen vieras kieli paljastaa uuden tavan järjestää ajattelua.
Työurani ja ammattitaitoni on kehittynyt opintojen rinnalla: osittain tietoisesti, osittain sattumien kautta.
Helsingissä sijaitsevan Englantilaisen koulun kasvattina kansainvälinen ja monikielinen ympäristö on aina ollut minulle luonnollinen. Niinpä päädyin aikanaan Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen (TYT) kansainvälisten asioiden ministeriksi (vastaavaksi), ja myöhemmin Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kv-vastaavaksi.
Järjestötoiminnalla oli kai ratkaiseva merkitys sille, että pääsin aikoinani töihin teologisen tiedekunnan kansainvälisten asioiden sihteeriksi.
Tämä tapahtui 1990-luvun puolivälissä, jolloin korkeakoulujen kansainvälistyminen eteni pikajunan tavoin. Yliopistoihin syntyi kv-ammattilaisten ammattikunta, johon minäkin huomasin kuuluvani. Muodollista koulutusta ei ollut: sovelsimme, mitä ulkomailta opimme.
Ja kun työskenteli yliopistolla, oppi koko ajan ison valtiollisen organisaation toimintatapoja: vahvuuksia ja heikkouksia. Jatkuvat hallinnonuudistukset tulivat tutuiksi, luovimme vanhojen ja uusien käytäntöjen välimaastossa, halusimme tehdä asioita paremmin ja tehokkaammin. Näistä kokemuksista on ollut valtava hyöty myös jälkeenpäin.
Ruotsi on hyötykieli
Kansainvälinen kokemus ja ison valtionorganisaation tuntemus vaikuttivat todennäköisesti siihen, että minut valittiin Pohjoismaiden ministerineuvoston Liettuan-toimiston päälliköksi vuonna 2003.
Valintaan vaikutti myös hyvä ruotsin kielen taito – ikinä ei pidä aliarvioida ruotsin merkitystä työmarkkinoilla. Ajoituksellakin oli merkitystä, sillä suomalaisuus oli tässä haussa etu: Liettuan-toimistolla oli aiemmin ollut ruotsalainen, tanskalainen ja norjalainen päällikkö, mutta ei koskaan suomalaista.
En tiedä, mikä merkitys teologisella tutkinnolla oli haussa. Todennäköisesti se auttoi, koska toimistojen päällikköjen pitää olla moniosaajia.
Ulkomaille työhön lähteminen oli myös tietoinen tavoite: halusin kansainvälistyä aidosti asumalla ulkomailla. Olin aiemmin opiskellut vuoden Israelissa, mutta pidempiä aikoja en ollut ulkomailla oleskellut. Ulkomaankomennus kesti lopulta kahdeksan vuotta: viisi Liettuassa ja kolme Pohjoismaiden ministerineuvoston sihteeristössä Kööpenhaminassa.
Ulkomaille lähtemisen teki mahdolliseksi perhetilanne: olin mennyt naimisiin kolme vuotta aiemmin ja ensimmäinen lapsemme oli kahdeksan kuukauden ikäinen, kun muutimme Vilnaan. Toinen lapsemme syntyi Liettuan-vuosien aikana. Vauvat ja taaperot eivät tiedä, missä maassa elävät, vaan pärjäävät missä tahansa, kunhan perusasiat ovat kunnossa.
Uusia taitoja osaamispalettiin
Vuodet Liettuassa ja Tanskassa toivat ammattipalettiini täysin uuden ulottuvuuden, jota kukaan ei osannut ennakoida: korkeakoulujen kansainvälisen varainhankinnan.
Vuonna 2004 Valko-Venäjällä suljettiin maan viimeinen vapaa yliopisto European Humanities University. Liettuan valtio kutsui yliopiston maanpakoon Vilnaan, ja pari tuhatta opiskelijaa siirtyi Minskistä Liettuan pääkaupunkiin. Pohjoismaiden ministerineuvosto ryhtyi koordinoimaan yliopiston rahoitusta, joka tuli muun muassa Euroopan komissiolta, Yhdysvaltain ulkoministeriöltä, eurooppalaisilta valtioilta sekä säätiöiltä.
Vilnan-toimiston päällikkönä olin keskellä tätä kaikkea. Myöhemmin johdin Kööpenhaminasta käsin rahastoa, jonka avulla yliopistolle kerättiin varoja. Keräsimme kolmen vuoden aikana kaksitoista miljoonaa euroa.
Kahdeksan ulkomaanvuoden jälkeen muutimme takaisin Suomeen ja ryhdyin myymään ammattitaitoani itsenäisenä konsulttina. Pienyrittäjyyttä olin nähnyt jo polvenkorkuisesta, sillä isälläni oli pieni mainostoimisto. Suomen työmarkkinat olivat paluumme aikaan vaikeat (ja ovat edelleen): yrittäjyys oli keino löytää tie takaisin.
Yrittäjyyden ja paluumuuton haasteet
Yrittäjyyden haasteista nyky-Suomessa voisi kirjoittaa oman jutun. Yhteiskunnan tukirakenteet lähtevät siitä, että ihminen on joko palkansaaja tai suuromistaja: itsensä työllistäjät ovat väliinputoajia. Juhlapuheissa ylistetään yrittäjyyttä, mutta rakenteellisia uudistuksia tehdään liian vähän ja liian myöhään.
Paluumuutostakin voisi kirjoittaa artikkelin. Kansainvälistä kokemusta kaivataan, mutta rekrytointitilanteessa päädytään usein siihen, joka on uskollisesti odottanut vuoroaan organisaation sisällä. Halutaan innovaatiota, mutta ulkopuolelta tuleva on uhka. (Onneksi on myös työnantajia, jotka ovat murtautuneet ulos tästä kehästä.)
Kaikesta huolimatta Suomessa on mahdollista elää yrittäjänä. Olen kai siitä todiste, sillä tein niin neljän vuoden ajan.
Aloitin tammikuussa 2016 uudessa työssä Aalto-yliopiston varainhankinnan johtajana. Olen tästä todella innoissani, sillä tehtävässä kulminoituu koko tähänastinen työurani: kaikki tietoni ja kokemukseni tulee käyttöön. Rekrytointiprosessissa kävi selkeästi ilmi, että Aalto-yliopistossa arvostetaan sekä teologista tutkintoa että kansainvälistä kokemusta.
Mikä sitten on teologi-identiteettini tällaisen työuran tässä kohdassa? Sanoisin näin: arvostan tutkintoani, mutta en laske mitään pelkästään sen varaan. Työuran käänteitä ei voi koskaan täysin ennakoida.
Huomaan ottaneeni elämänohjeeksi seuraavan: jos epäröit tehdä jotakin, tee ennemmin kuin jätä tekemättä. Näissä käänteissä teologinen yleissivistys antaa paljon käyttövoimaa.
Kirjoittaja Teppo Heiskanen on teologian maisteri, joka työskentelee Aalto-yliopistossa varainhankintajohtajana.