Charles Taylorin sekularismikäsitys

Charles Taylor erottaa kirjassaan A Secular Age (2007) kolme sekularismin merkitystä, joita voi kutsua poliittiseksi, sosiologiseksi ja eksistentiaaliseksi. Poliittisessa mielessä sekularismi merkitsee kirkon ja valtion erottamista ja valtion neutraalisuutta uskontoja koskien – Suomi ei virallisine uskontoineen ole tässä mielessä muodollisesti täysin sekulaari valtio. Sen sijaan kommunistisen ajan Puola ja nyky-Yhdysvallat ovat, vaikka kansalaisten uskonnollisuus oli, ja on niissä erittäin voimakasta.

Toinen, sosiologinen käsitys sekulaariudesta keskittyy uskonnollisten käytäntöjen ja vakaumusten levinneisyyteen – Puolaan ja Yhdysvaltoihin verrattuna Suomi on varsin maallistunut tässä suhteessa. Taylor puolustaa kantaa, että poliittisesti sekulaarin valtion tulee olla neutraali koskien uskonnollisuutta sosiologisessa mielessä: sitä ei tule virallisesti edistää eikä vastustaa.

Kolmas sekularismin merkitys liittyy historiallisessa tilanteessa vallitsevaan kulttuuriseen taustaan, josta käsin sekä uskonnollinen usko että ateismi saavat merkityksensä. Taylorin mukaan nykyaikana tämä jaettu tausta, maailmankuvalliset jaetut merkitykset, ovat sekularisoituneet: aikakauden maallistuminen koskettaa samaan tapaan sekä uskovia että ateisteja, ja niin Yhdysvaltoja, Puolaa kuin Suomeakin. A Secular Age keskittyy tähän kolmanteen merkitykseen ja tarkastelee, miksi vuonna 1500 oli käytännössä mahdotonta olla uskomatta kristittyjen Jumalaan länsimaisessa yhteiskunnassa, kun taas vuonna 2000 se on helppoa, ja toisille jopa ainoa rehellinen vaihtoehto.

Sekularismin kehityskulku

Kirjassaan Taylor korostaa sekularisaatioon johtanutta, 1500-luvulla valloilleen päässyttä, vimmaista uudistushenkeä. Taylor näkee reformihengen implisiittisenä jo kaksi tuhatta vuotta aiemmissa nk. aksiaaliajan aatteellisissa kumouksissa (suurten maailmanuskontojen synty ja kreikkalaisen filosofian synty 800 ja 200 eKr. välillä). Sekularisaation siemenet ovat siis yhtä vanhoja kuin niiden uskontojen synty, joiden maallistumisena sekularisaatioprosessi voidaan nähdä.

Vuoden 1500 jälkeen julkilausutut uudistusohjelmat, uskonnolliset reformaatiot ja tieteelliset sekä filosofiset ja poliittiset vallankumoukset pyrkivät Taylorin mukaan lopullisesti eroon aksiaaliaikaa edeltävistä elementeistä, joita voi kuvata kolmenlaisena kuulumisena laajempiin kokonaisuuksiin: ensinnäkin, kuulumisena taiasta vapautumattomaan kosmokseen (erona modernin luonnontieteen taiasta vapautettuun luontoon), jossa “huokoinen” ihmismieli käsitetään avoimeksi henkiolennoille ja jumalallisille äänille (erona moderniin “puskuroituun minuuteen”, jossa jokaiseen mieleen on suora kokemuksellinen pääsy vain subjektilla itsellään). Toiseksi, kuulumisena kollektiivisiin yhteisöihin, jotka määrittävät yksilön identiteetin rajat (erona individualistisempiin käytäntöihin). Kolmanneksi, kuulumisena moraaliseen maailmanjärjestykseen, joka määrittää elämän luonnolliset, hyvät päämäärät.

Varhaisia uskontoja, kuten Australian aboriginaalien uskontoa, kuvaa Taylorin mukaan luonnollisen järjestyksen hyväksymisen mieliala (erona suurten uskontojen vaatimuksiin ylittää tavallinen inhimillinen kukoistaminen, tai Platonin filosofiassa, tähdätä transsendenttiin hyvään). Aksiaaliajan vallankumoukset haastoivat nämä käsitykset, mutta välittömänä tuloksena oli epävakaa kompromissi laajempiin kokonaisuuksiin kuulumisen ja niiden haastamisen välillä. Vuonna 1500 holistisilla elementeillä oli vielä vankka ote ihmisten elämässä, ja noina aikoina syntyneet reformit oli suunnattu niitä vastaan. Tämän ajan lukuisat uudistusliikkeet ovat johtaneet nykymaailmaan, missä ateismi kehittyi ensin eliitin piirissä, ja on viime vuosikymmeninä synnyttänyt ”autenttisuuden ajan”: toisin sanoen katsomusten pluralisaatio on saavuttanut massatkin. Länsimaissa kaikki jakavat Taylorin mukaan sen itseymmärryksen, että omat henkiset näkemykset ovat vain eräs vaihtoehto muiden joukossa.

Taylorin sekularismikäsityksen tulkintaa

Taylorin käsitykseen liittyy sekä menetelmällisiä ongelmia (kyse ei ole perinteisestä historiantutkimuksesta) että sisällöllisiä ongelmia (koska näkemys painottaa niin vahvasti ideoiden merkitystä historian kulussa). Toisinaan Taylor myös eksyy polemiikkiin ei-teistisiä maailmankuvia vastaan.

Jocelyn Macluren ja Charles Taylorin Secularism and Freedom of Conscience (2011) lähestyy sekularismia vastauksena uskonnollisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden synnyttämään ongelmaan: kuinka yhteiskunnan tulisi rakentua, kun mitään sisällöllistä maailmankatsomusta ei voi korottaa toisten edelle? Ote on yhteiskuntafilosofi John Rawlsin ideoille rakentuvaa poliittista liberalismia. Uskontojen monimuotoisuus on osa laajempaa ilmiötä, identiteetille keskeisten syvien vakaumusten moninaisuutta. Ne voivat olla uskonnollisia tai ei, metafyysisesti perusteltuja tai ei, kattaviksi systeemeiksi rakentuvia ja tietoisesti artikuloituja tai implisiittisiä ja epäsystemaattisia. Mikään uskonto tai ateismi ei voi vaatia erityisasemaa. Järkevät erimielisyydet kuuluvat asiaan.

Kirjoittajat määrittelevät poliittisen sekularismin korostamalla sen päämäärien ja operatiivisten keinojen eroa. Päämääriä he näkevät kaksi: persoonien moraalisen tasa-arvon kunnioittaminen heidän erityispiirteistään huolimatta, ja omantunnon ja uskonnon vapauden suojeleminen. Kaksi keskeistä operatiivista keinoa puolestaan ovat kirkon ja valtion erottaminen sekä valtion puolueettomuus, neutraalius, koskien uskontoja. Lisäksi uskonnolliset erivapaudet ovat keskeinen institutionaalinen keino, missä keinot voidaan tulkita eri tavoin riippuen siitä, miten päämäärät ymmärretään.

Teoksessaan Maclure ja Taylor korostavat myös ”republikaanisen”, suljetun sekularismin eroa ”liberaalin pluralismin mukaiseen” avoimeen sekularismiin: kuinka paljon uskonnonvapautta sallitaan, ja kuinka joustava käsitys kirkon ja valtion erosta omaksutaan? Heidän mukaansa kaikkein jyrkimmät republikaaniset sekularismin muodot korottavat kirkon ja valtion erottamisen keinosta päämääräksi, vaikka sitä tulisi kohdella vain keinona moraalisen tasa-arvon ja uskonnonvapauden toteuttamiseksi. Toiseksi, heidän mukaansa yhteiskunnilla voi toisinaan olla muitakin maallistumiseen liittyviä (kenties epäoikeutettuja) päämääriä kuin yksilöiden uskonnonvapaus ja moraalinen yhdenvertaisuus: päämääränä voi olla yksilöiden vapauttaminen uskonnoista, tai kansalaisyhteiskunnan yhdentymisen ja järjestyksen tukeminen. Tämä merkitsee ateismin kohottamista ainoaksi oikeaksi maailmankatsomukseksi, ja on hankalasti perusteltavissa poliittisen liberalismin maailmankatsomuksellisen neutraaliuden puitteissa. Avoimempi pluralistis-liberalistinen malli voi sekin pitää integraatiota ja solidaarisuutta hyvinä päämäärinä, mutta kyseisen mallin mukaan yksilöiden eroja ei tule nähdä pelkästään uhkina, vaan tulee pyrkiä niiden ”järkevään tunnustamiseen”. Lisäksi moraalinen tasa-arvo ja omantunnon- ja uskonnonvapaus asettavat rajoja, joiden puitteissa integraatiota tulee toteuttaa. Liberaali sekulaari valtio ei vastusta uskonnon mukanaoloa julkisuudessa, julkisen vallan alueella, ja myöntää uskonnollisia erivapauksia, ja sallii uskonnonvapauden harjoittamisen, kunhan moraalisen tasa-arvon kunnioitus ei vaarannu.

 

Kirjoittaja

YTT Arto Laitinen työskentelee yhteiskuntafilosofian professorina Tampereen yliopistossa
s-posti: arto.laitinen@uta.fi

Kirjallisuus

Maclure, Jocelyn & Taylor, Charles: Secularism and Freedom of Conscience. Harvard University Press: Cambridge, Mass, 2011.

Taylor, Charles: A Secular Age. Belknap Press of Harvard University Press: Cambridge, Mass, 2007.