Ateistinen henkisyys – uuden vuosituhannen uskonto?

Ateismi ja henkisyys mielletään usein toisilleen vastakkaisiksi asioiksi. Kuitenkin länsimaissa on viime vuosina alkanut esiintyä lisääntyvissä määrin ateistiseen henkisyyteen keskittyviä liikkeitä ja kirjoja. Niiden ydinajatuksen mukaan moraalinen ja täysipainoinen henkinen elämä ei edellytä uskoa jumaliin tai muuhun yliluonnolliseen. Esimerkiksi Lontoossa toimii ateisteille ja uskonnottomille suunnattu seurakunta, ”The Sunday Assembly”, jonka seremoniaan voi kuulua puheita, yhteislauluja, tieteellisten teorioiden esittelyä, fantasiakirjallisuuden lukemista sekä elämän ihmeellisyyden ja kuoleman lopullisuuden pohdiskelua. Ateistisen henkisyyden nousu osoittaa, ettei henkisyys välttämättä ole katoamassa mihinkään, vaikka jumalausko ja uskonto perinteisessä mielessä menettäisivätkin länsimaissa merkitystään.

Henkisyys nousee myös naturalistisesta maaperästä

Ateistisen henkisyyden edustajat puhuvat katsomuksellisista lähtökohdistaan useimmiten joko ateismin tai naturalismin käsitteellä. Ateismi voidaan ymmärtää jumalauskomuksen puutteena ja naturalismi laajempana elämänkatsomuksena, joka sisältää maailmankuvan lisäksi moraalisia ja toiminnallisia ulottuvuuksia. Näin tulkittuna ateismi sisältyy naturalismiin, jossa todellisuus nähdään luonnollisena, ei-luotuna ja kausaalisesti suljettuna kokonaisuutena. Käytännössä useimmat naturalistiset ateistit pitävät tiedettä todellisuuden ilmiöiden parhaana selittäjänä.

Myös henkisyyden ja uskonnon merkityssisältöjen voidaan ymmärtää olevan lähellä toisiaan. Sekularisaatioteoreetikot ovat todenneet länsimaisen uskonnollisuuden muuntuneen yksilölliseen ja yksityiseen suuntaan. Ateistisen henkisyyden esiintulon voikin nähdä osana laajempaa muutosta, jota uskontososiologi Paul Heelas on kuvannut termillä henkinen vallankumous. Monissa länsimaissa usko persoonalliseen jumaluuteen on vähentynyt, mutta samaan aikaan yksityisemmän henkisyyden osuus on kasvanut. Länsimaista kulttuuria leimaa subjektiivisuus, ja henkisyydessä näyttävät vastaavasti korostuvan yksilön ainutlaatuisuus, nykyhetki ja ulkoisten auktoriteettien puute.

Uskontotieteilijä Ninian Smart kuvaa uskontoja seitsemän ulottuvuuden – rituaalisen, kokemuksellisen, myyttisen, opillisen, eettisen, yhteisöllisen ja materiaalisen – kautta. Myyttistä lukuun ottamatta nämä ulottuvuudet löytyvät myös ateistisesta henkisyydestä. Periaatteessa naturalistisen ateistin on mahdollista edustaa vaikkapa spinozalaista panteismia, harjoittaa meditaatiota, kantaa onnenamulettia, käydä kirkossa tai noudattaa juutalaisia puhtaussäädöksiä. Ateistinen henkisyys onkin uskontotieteellisesti kiinnostava tutkimuskohde juuri siksi, että se tavallaan on ”uskontoa”, mutta ilman yliluonnollista elementtiä.

Lisäksi ateistisen henkisyyden erilaisia muotoja voidaan jaotella esimerkiksi sen mukaan, onko niiden kanta (monoteistisiin) uskontoihin kriittinen vai myönteinen. Tämä jako näyttää olevan yksi ateistisen henkisyyden sisäistä monimuotoisuutta selvimmin kuvaavia tekijöitä.

Tosi henkisyys ei jumalia kaipaa

Uskontokriittisessä ateistisen henkisyyden muodossa on olennaisesti mukana kilpailu tai taistelu monoteististen uskontojen maailmankuvaa tai käytänteitä vastaan. Usko yliluonnolliseen nähdään tyypillisesti haitallisena ja naturalistinen maailmankuva vastaavasti hyödyllisenä, koska se kuvaa universumia totuudenmukaisesti.

Selvimmin uskontokriittistä ateistista henkisyyttä edustavat tietyt uusateistit.  Uusateismilla tarkoitetaan 2000-luvulla esiin noussutta luonnontieteeseen pohjautuvaa ateistista ilmiötä, jossa erityisesti monoteistisia uskontoja kritisoidaan takapajuisiksi ja ihmiskunnalle haitallisiksi. Uusateistit kuitenkin käsittelevät ajoittain myös henkisempiä teemoja, kuten luontoa ylistävää panteismia, eettisyyttä, mystisiä kokemuksia ja meditaatiota. He näyttävätkin suhtautuvan varsin myönteisesti henkisyyteen – kunhan siihen ei liity uskoa yliluonnolliseen.

Uusateistisen henkisyyden voi jakaa kahteen luokkaan: tieteellis-panteistiseen ja buddhalaiseen. Tieteellis-panteistista muotoa edustaa erityisesti biologi Richard Dawkins. Hän suhtautuu myönteisesti henkisyyteen, jos se nähdään kykynä ihmetellä universumin kauneutta, avaruuden laajuutta tai elämän moniulotteisuutta. Todellisuus on itsessään paljon taianomaisempi kuin mitkään ihmisten keksimät myytit, ja tiede on paljon uskontoja lumoavampi, koska se vähitellen paljastaa todellisuuden oikean luonteen.

Buddhalaisessa muodossa pyritään puolestaan universumin ykseysluonteen oivaltamiseen ja itsekeskeisyyden ylittämiseen meditaation kautta. Tällaista henkisyyttä edustaa erityisesti neurotieteilijä Sam Harris, jonka mukaan ihmisen ei tarvitsisi luopua järjestä täyttääkseen elämäänsä rakkaudella ja myötätunnolla. Hän katsoo meditaation olevan ratkaisu kärsimyksen ongelmaan, jonka taustalla on illusorinen käsitys erillisestä ja pysyvästä ”itsestä”. Meditaation avulla voidaan oivaltaa kaiken syntyvän keskinäisessä riippuvuussuhteessa ja luopua erillisen itseyden harhasta sekä itsekeskeisestä elämänasenteesta.

Ateismi voi ammentaa uskonnosta

Uusateismin kaltaisen uskontokriittisen ateismin vastapainoksi on 2000-luvulla noussut esiin myös uskontomyönteisempää ateismia. Tämän suuntaisessa ateistisessa henkisyydessä ei kilpailla uskontoja vastaan, vaan niitä pidetään lähtökohtaisesti ihmisille tarpeellisina rakennelmina, joiden elementtejä myös ateistit voivat henkisessä elämässään hyödyntää – vaikkei yliluonnollisiin opetuksiin uskottaisikaan.

Spiritual Naturalist Society (SNS) on esimerkki liikkeestä, joka pyrkii yhdistämään erilaisista henkisistä perinteistä tulevia, järkeä ja naturalistista maailmankuvaa arvostavia ihmisiä. SNS pyrkii yhdistämään lähinnä buddhalaisuuden, taolaisuuden, panteismin, pakanallisuuden, juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin hyviä puolia naturalismiin ja sekulaariin humanismiin. Esimerkiksi kristinuskon arvot ovat samankaltaiset kuin henkisen naturalismin: molemmissa pidetään olennaisina lähimmäisenrakkautta, kultaista sääntöä, anteeksiantoa, armoa ja hyväntekeväisyyttä. Myötätunnon, jolla tarkoitetaan todellisuuden ykseyden ymmärtämisestä kumpuavaa kaiken elollisen rakastamista ja siitä huolehtimista, katsotaan olevan kaiken henkisyyden lähtökohta. Tällainen asenne tekee elämästä merkityksellisen, koska ihminen elää silloin sen mukaisesti, mikä hänessä on luonnostaan parasta.

Toinen esimerkki uskontomyönteisestä ateistisesta henkisyydestä on filosofi Alain de Bottonin kirja Religion for Atheists (2012). Teoksen ydinajatus on, että uskonnot ovat kautta aikain omaksuneet itseensä kulttuurisesti ja yhteisöllisesti toimivia asioita. Uskontoja pitäisi tarkastella ilman ateistista taisteluhenkeä, jotta niistä voitaisiin pelastaa kulttuurillisesti hyödyllisiä asioita, kuten yhteisöllisyyden malleja, laajempaa elämänperspektiiviä ja myötätuntoa. Nykyajan ateismin haaste onkin de Bottonin mukaan se, kykenevätkö ateistit ottamaan oppia uskonnon hyödyllisistä piirteistä ja luomaan niille omat uskonnottomat vastineensa.

Ateistisen henkisyyden hedelmiä

Ateistinen henkisyys voidaan siis nähdä kattoterminä kirjavalle joukolle erilaisia henkisyyden muotoja, joita yhdistää naturalistinen maailmankuva ja pyrkimys elämän merkityksellisyyden kasvattamiseen. Jos ateismin ja uskonnottomuuden nousukausi länsimaissa jatkuu yhä, voidaan olettaa myös ateistisen henkisyyden tarpeen ja ilmiasujen lisääntyvän. Uskonnontutkijalle tämä näyttäytyy monipuolistuvana uskonnollisuuden kenttänä, jossa perinteisten uskontojen ja yksityisen henkisyyden rajat hämärtyvät. Yksittäisen ihmisen hengenjanoa palvelevan tarkoituksen lisäksi ateistinen henkisyys voi toimia myös sillanrakentajana erilaisten maailmankatsomusten vuoropuhelussa osoittamalla, etteivät ateistien ja teistien väliset erot ehkä olekaan niin jyrkkiä kuin usein kuvitellaan. Tämä taas voi avata mahdollisuuksia neutraalimmalle ja rakentavammalle uskontokeskustelulle, jossa keskitytään osapuolten yhteisiin ominaisuuksiin ryhmien välisten erojen korostamisen sijaan.

 

Kirjoittajat

Hanna Ronikonmäki, TM, on uskonnonfilosofian tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston systemaattisen teologian osastolla.
s-posti: hanna.ronikonmaki@helsinki.fi

Mikko Sillfors, FM, on uskontotieteen tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston Valtakunnallisessa teologian tutkijakoulussa.
s-posti: mikko.sillfors@helsinki.fi

Kirjallisuutta ja lisätietoa

de Botton, Alain: Religion for Atheists: A Non-Believers Guide to the Uses of Religion. London, 2012.

Dawkins, Richard: Unweaving the Rainbow: Science, Delusion and the Appetite for Wonder. New York, 2000.

Dawkins, Richard: The Magic of Reality: How We Know What’s Really True. London, 2011.

Harris, Sam: Uskon loppu: Uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus. Helsinki, 2007[2004].

Heelas, Paul: The Spiritual Revolution of Northern Europe: Personal Beliefs. Nordic Journal of Religion and Society 19:1, 2007.

Smart, Ninian: Dimensions of the Sacred: An Anatomy of the World’s Beliefs. University of California Press, Berkeley and Los Angeles, 1996.

Spiritual Naturalist Society: http://spiritualnaturalistsociety.org/

The Sunday Assembly: http://sundayassembly.com/