| Mikko Sillfors |

Ateismi on vanhaa ja monimuotoista

Sillfors

Länsimaissa eletään parhaillaan ateismin nousukautta. Näkyvin ateismin muoto on 2000-luvulla ollut luonnontieteisiin pohjaava uusateismi, jossa uskonnot nähdään ihmiskunnalle haitallisiksi ja niitä vastaan taistellaan avoimesti. Ateismi ilmiönä on kuitenkin vanha – tosin ennen modernia aikaa se on ilmeisesti ollut harvinaista. Ateismi on silti vähitellen yleistynyt ja samalla se on myös saanut yhteiskunnallisesti yhä vahvempia ja uskontokriittisempiä ilmenemismuotoja. Artikkelissani tarkastelen lähinnä eurooppalaisen ateismin historian varhaisvaiheita juuri ateismin vahvistumisen kautta. Otan esimerkkejä aina antiikin Kreikan filosofisesta ateismista Ranskan vallankumouksen ajan poliittiseen valtioateismiin.

Modernin ateismin juuret ovat antiikissa

Vaikka yksittäisiä ateisteja on luultavasti ollut niin kauan kuin jumaliin uskoviakin, ateismista tuli ensimmäisen kerran huomiota herättävä ilmiö Ateenassa 400–300 -luvuilla eaa. Tällöin yleistyi sana atheos, joka yksinkertaistaen tarkoittaa jumalattomuutta. Tietyt kreikkalaiset filosofit hylkäsivät kokonaan ajatuksen aineen ulkopuolisista yliluonnollisista tekijöistä. Kutsun tällaista ateismin muotoa tässä filosofiseksi (naturalistiseksi) ateismiksi.

Esimerkiksi Demokritoksen (n. 460–370 eaa.) mukaan universumi koostui tyhjyydestä sekä tyhjyydessä liikkuvista, keskenään vuorovaikutuksessa olevista lukemattomista jakamattomista atomeista, jotka ovat ikuisia. Demokritos ei uskonut kuolemanjälkeiseen elämään ja hänelle luonto oli täysin aineellinen ja itseriittoinen kokonaisuus, jossa ei ollut sijaa yliluonnollisille jumalille. Uskonto syntyi pelosta ja pelonsekaisesta kunnioituksesta luonnon ihmeitä kohtaan.

Atomiopin tunnetuin kannattaja Epikuros (341–270 eaa.) perusti merkittävän filosofikoulun, joka levisi Ateenasta Välimeren alueelle. Epikurolaisuudessa kannatettiin ajatusta universumin ikuisuudesta sekä elämän ja olentojen luonnollisesta kehittymisestä. Jumalat eivät siis olleet universumin ja elämän luojia tai suunnittelijoita. Filosofista ateismia esiintyi antiikin aikaan myös esimerkiksi intialaisessa cārvāka-koulukunnassa.

Ateismi vahvistui yhteiskunnalliseksi uudella ajalla

Renessanssiajan kiinnostus antiikkiin toi eurooppalaisen sivistyneistön tietoisuuteen myös antiikin filosofisen ateismin. Epikurolaisuus sai vähitellen puolustajia varsinkin Italiassa, Ranskassa ja Englannissa. Muun muassa filosofi Thomas Hobbes (1588–1679) korosti teoksessaan Leviathan (1651) universumin aineellisuutta ja katsoi uskonnon syntyneen tietämättömyydestä ja pelosta.

Kun ateismi filosofisena näkökantana yleistyi, esiin alkoi nousta ateismin muoto, jota kutsun tässä yhteiskunnalliseksi ateismiksi. Siinä teismi ja teistinen uskonto nähdään turhana tai haitallisena ja uskonnon vaikutusta yhteiskunnassa pyritään vähentämään esimerkiksi kirjoituksin tai kampanjoin. Eräs keskeinen tavoite on uskonnon ja valtion erottaminen toisistaan. Nykyisin tällaista ateismia edustavat muun muassa tietyt ateistiset järjestöt, kuten American Atheists ja Vapaa-ajattelijain liitto.

Yhteiskunnallista ateismia alkoi esiintyä etenkin uskonsotien jälkeen. Tällöin Euroopan älymystöpiireissä kiersi anonyymejä uskontokriittisiä ateistisia kirjoituksia, kuten Theophrastus redivivus (1650-luku). Kirjoitusten mukaan ihminen ei tarvinnut uskonnollista moraalia, eikä uskontoon perustuvia lakeja tai auktoriteetteja elääkseen säädyllisesti. Kirjoituksissa perusteltiin usein myös Jumalan olemattomuutta, nähtiin uskonto haitallisena sekä vaadittiin uskonnon ja valtion liiton purkamista.

Valistusajan taisteleva ateismi

Uskontokriittisyys voimistui valistusajattelun yleistyessä varsinkin monarkian ja katolisen kirkon hallinnoimassa Ranskassa. Vankkaa uskontokriittistä ateismia esittivät muun muassa ensyklopedistit paroni d’Holbach (1723–1789) ja Jacques-André Naigeon (1738–1810). Heidän päämääränään oli ateistisoida valistusajattelu, ja he alkoivat toimittaa anonyymisti ateistisia kirjoja, jotka painatettiin ulkomailla ja salakuljetettiin takaisin Ranskaan. Keskeisin näistä oli lempinimen ”ateismin raamattu” saanut Système de la nature (1770), josta tuli myyntimenestys ja se tuomittiin julkisesti poltettavaksi.

D’Holbachille ja Naigeonille uskonnot edustivat ihmisen typeryyttä. Uskonnot olivat järjettömiä ja ristiriidassa empiirisen tieteen kanssa. Ne olivat myös ehdottoman haitallisia ja aiheuttivat opeillaan pelkoa, vihaa ja ylenkatsetta eri kansojen välillä. Uskontojen valmiit totuudet estivät ihmiskuntaa kehittymästä, estivät etsimästä asioiden todellisia luonnollisia syitä sekä parantamasta maailman epäkohtia. Ollakseen moraalinen ihminen ei tarvinnut uskontoa: päinvastoin juuri uskonto oli korruptoinut moraalin ja oli vastuussa monista julmuuksista, valloitussodista, vainoista ja tyrannioista. Toisin sanoen vain ateismin yleinen omaksuminen voisi johtaa ihmiskunnan todellisen hyvinvoinnin tielle.

Kyseisiä kirjoja ja niiden julkaisuprosessia voidaan pitää ensimmäisenä systemaattisena yrityksenä saada aikaan ateistinen aatteellinen kumous, joka hävittäisi teismin ja uskonnon. Kutsun tällaista ateismin muotoa taistelevaksi ateismiksi. Se on eräänlaista radikalisoitunutta yhteiskunnallista ateismia, jossa katsotaan, että teismi ja teistinen uskonto ovat vakava kehityksen este tai ”sairaus”, josta ihmiskunnan tulisi päästä eroon. Taistelevuuteen liittyy myös tieteen ja uskonnon asettaminen vastakkain sekä uskonnon halventaminen osana pyrkimystä käännyttää ihmisiä ateismiin. Nykyään taistelevaa ateismia esiintyy esimerkiksi tietyissä uusateistien teksteissä.

Vallankumoukset ja poliittinen valtioateismi

Ranskan vallankumouksen aikaan ateismi vahvistui edelleen poliittiseksi valtioateismiksi. Tällä tarkoitan ateismin muotoa, joka on periaatteiltaan taistelevaa ateismia, mutta jossa valtion johto pyrkii poliittisilla päätöksillä sekä tarvittaessa voimakeinoilla pakottaen tekemään ateismista virallisen ja yleisen näkökannan. Nykyisin poliittista valtioateismia esiintyy lähinnä Pohjois-Koreassa.

Ranskassa sekasortoisina vallankumousvuosina katolisen kirkon valta pyrittiin hävittämään ja uskonto korvaamaan järkeen perustuvilla uskomuksilla. Kirkko ja papisto menettivät etuoikeutensa, kirkkoja ryöstettiin sekä pappeja ja nunnia teloitettiin. Syntyi ”järjen kultiksi” nimetty liike, joka toimi muutaman kuukauden ajan vuosina 1793–1794. Siinä kristinuskon tilalle pyrittiin asettamaan ihmisyyteen perustuva ateistinen uskonto, joka täydellistäisi ihmiskunnan totuuden ja vapauden kautta. Kristilliset jumalanpalvelukset kiellettiin, kirkkoja muutettiin järjen temppeleiksi ja hautausmaille määrättiin asennettavaksi kyltti, jossa luki ”kuolema on ikuista nukkumista”.

Uskonnonvapauden toteutuessa 1800-luvun Euroopassa ateismi ei ollut enää erityisen harvinaista. Ateismin pitkästä perinnöstä versosi moderniin ajanhenkeen yhdistyen muun muassa Feuerbachin, Marxin ja Nietzschen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen pyrkivä ateismi.

Ateismi yleistyi globaalisti ensimmäisen kerran 1900-luvulla etenkin marxilaisuuden ja kommunismin leviämisen myötä. Poliittista valtioateismia on toteutettu perusteellisimmin juuri tietyissä kommunistisissa valtioissa, kuten Neuvostoliitossa, Kiinassa ja Albaniassa, missä uskonnonvastaiseen taisteluun ja ateistiseen valistustyöhön käytettiin paljon yhteiskunnan varoja. Laajamittaisesti ateismiin käännyttäminen ei kuitenkaan onnistunut missään.

Ateismin luokittelusta

Vaikka ateismi tarkoittaakin pelkästään jumalattomuutta, erilaisia ateismin ilmenemismuotoja voidaan tarkemmin luokitella esimerkiksi sen pohjalta, millaisia asenteita, katsomuksia, pyrkimyksiä tai toimintaa ateismiin liittyy. Esittämäni luokittelu filosofiseen, yhteiskunnalliseen, taistelevaan ja poliittiseen valtioateismiin on vain yksi mahdollinen, ja sikäli harhaanjohtava, että siinä ateismin yhteiskunnallinen puoli korostuu. Suurin osa ateisteista luultavasti on – ja on aina ollutkin – ihmisiä, jotka yksinkertaisesti vain eivät usko jumaliin.

 

Kirjoittaja

Kirjoittaja Mikko Sillfors, FM, on tohtorikoulutettavana Helsingin yliopiston Valtakunnallisessa teologian tutkijakoulussa.
s-posti: mikko.sillfors@helsinki.fi

Kirjallisuus

Buckley, Michael J.: At the Origins of Modern Atheism. New Haven, 1987.

Hunter, Michael & Wootton, David (eds): Atheism from the Reformation to the Enlightenment. New York, 1992.

Kivimäki, Arto, Korhonen, Tua & Vesterinen, Sampo (toim.): Demokritos ja Epikuros: Riippumaton nautinto. Helsinki, 2006.

Martin, Michael (ed.): The Cambridge Companion to Atheism. Cambridge, 2007. (Suom. nimellä Ateismi)

Thrower, James: The Alternative Tradition: Religion and the Rejection of Religion in the Ancient World. New York, 1980.

Thrower, James: Western Atheism: A Short History. New York, 2000.

Wilson, Catherine: Epicureanism at the Origins of Modernity. Oxford, 2008.