Pääkirjoitus: uskonnonopetuksessa kohti dialogia ja moniäänisyyttä

Suunnitellessamme tätä Teologia.fi-numeroa yliopistonlehtoreiden Pekka Lundin ja Lassi Pruukin kanssa totesimme, että tilanne ei ole kymmenessä vuodessa muuttunut. Uskonnonopetuksesta ja sen muutoksista tuntuu edelleen olevan vaikea puhua rakentavasti. Hyvin pienet ryhmät, kuten esimerkiksi vapaa-ajattelijat tai fundamentalistiset uskonnolliset ryhmät, esiintyvät keskustelussa äänekkäimmin. Uutena elementtinä kuvaan on astunut myös kunnallispolitiikka. Innokkaimmat uskonnonopetuksen uudistajat tuntuvat olevan kuntien rahoja laskevat poliitikot. Uskonnonvapauslain edellyttämä oman uskonnonopetus vähintään kolmen hengen ryhmälle saattaa olla kallista. (lisää aiheesta verkkojulkaisusta: Katsomusaineiden kehittämishaasteita. Opettajankoulutuksen tutkinnonuudistuksen virittämää keskustelua)

Päivi Salmesvuori

Toisena innoittajana keskusteluun uskonnonopetuksesta on ollut Suomen kouluhistoriallisen seuran julkaisema Kasvatus & Aika -lehden teemanumero Uskonto ja kasvatus 2011/4. Aihe innosti eri alojen tutkijoita lähettämään kirjoitusehdotuksia runsaasti, niin että niitä tuli kolme kertaa enemmän kuin mitä lehteen mahtui. Valmis lehti osoitti, että tarve pohtia uskonnon ja kasvatuksen suhdetta on suuri.

Erityisesti kaksi Uskonto ja kasvatus -teemanumeron kirjoitusta herättivät kyselemään, miten koulujen uskonnonopetus olisi mielekkäintä järjestää. Jyväskylän yliopiston tohtorikoulutettava Josephine Moate ehdotti oman uskonnon opetuksen sijaan dialogisuuteen perustuvaa uskontojen ja maailmankatsomusten opetusta. Eri näkemysten ja katsomusten kesken ei käytäisi kilpailua, vaan pyrittäisiin ymmärtämään sekä omia että toisten näkemyksiä tasa-arvoisessa ja kunnioittavassa ilmapiirissä. Tämänkaltaisesta otteesta uskonnonopetukseen kirjoittaa Teologia.fi:n numerossa Lassi Pruuki.

Aivan toisenlaisen ehdotuksen kannalla on puolestaan Jyväskylän yliopiston kasvatuksen teorian ja tradition professori Tapio Puolimatka. Hän kirjoitti Kasvatus & Aika -lehteen avauksen, jossa puhuu dialogisuuden puolesta, mutta nostaa esiin positiivisena asiana eri näkemysten kilpailun keskenään. Hänen teistinen lähtökohtansa uskonnonopetukseen on, että ”Jumala on rakentanut älylliset kykymme niin, että normaalissa inhimillisessä ympäristössä älylliset kykymme tuottavat oikeansuuntaisia uskomuksia Jumalasta.” Puolimatkan puheenvuoroa erityisesti kognitiivisen uskontotieteen näkökulmista kommentoi tässä numerossa dosentti Petri Luomanen. Puolimatkan kirjoituksen suurimmaksi ongelmaksi Luomanen näkee ehdottomuuden, jonka mukaan on olemassa vain yksi oikea käsitys Jumalasta. Näin herääkin kysymys, onko avoin dialogisuus, toisenlaisten näkemysten kunnioitus sekä omien ajatusten muuttuminen mahdollista, mikäli keskustelun rajat on ennalta määrätty.

Pitkän opettajanuran tehneet Marjatta Junkkaala ja Sirkku Myllyntausta pohtivat puolestaan kirjoituksessaan alakoulun uskonnonopetusta evankelisluterilaisen hämmästelyn näkökulmasta. Heidän keskeinen lähtökohtansa on, että kun lapsi perehtyy omaan uskontoonsa, hän voi ymmärtää muiden uskontoja. ”Vahva luterilainen identiteetti tekee mahdolliseksi kunnioittaa toisella tavalla ajattelevaa”, he toteavat. Pekka Lund ja Petri Merenlahti tuovat keskusteluun lähes päinvastaisen näkökulman. He huomioivat Junkkaalan ja Myllyntaustan tapaan, että opetussuunnitelman tavoitteena on välittää oppilaalle ainekset identiteetin ja maailmankatsomuksen rakentamiseen. Samaan hengenvetoon he kuitenkin kyseenalaistavat valmiin identiteetin ja maailmankatsomuksen opettamisen: Lundin ja Merenlahden näkemyksen mukaan koulun uskonnonopetuksen pitäisi asettaa oppilaan oman uskonnon oppiminen samalle viivalle muiden uskontojen kanssa. Eri näkemysten vuorovaikutuksessa olisi mahdollista, että omat käsitykset tarkentuvat, jolloin niitä voisi myös arvioida uudelleen.

Toinen puheenvuoro alakoulun uskonnonopetuksesta tulee omien lapsiensa uskonnonopetusta seuranneelta vanhemmalta. Sami Pihlström pohtii, johtaako oman uskonnonopetus toisten kunnioituksen sijaan pikemminkin lokeroitumiseen: oppilaathan eivät kohtaa toisiaan katsomusaineiden tunneilla lainkaan. Samaan tapaan kuin Josephine Moate, Pihlström päätyy ehdottamaan yhteisen tunnustuksettoman katsomusaineen perustamista.

Lähes kaikissa kirjoituksissa yksilön identiteetin muotoutuminen nousee keskeiseksi teemaksi. Eeva Vanhatalo nostaa esiin pro gradu -tutkimuksensa esittelyssä luokanopettajan identiteetin merkityksen uskonopetuksessa. Hänen mukaansa merkittävintä ei ole omata vahva uskonnollinen identiteetti, vaan se, että luokanopettajaksi valmistuva on käynyt tietoisesti läpi suhdettaan katsomuksellisiin asioihin.

Kahden uskonnonopetukseen perehtyneen professorin haastatteluissa tulee lopuksi esiin uskonnonopetuksen dynaamisuus ja herkkyys kontekstille. Uskonnon didaktiikan professori Arto Kallioniemi nostaa esiin hyvin samankaltaisia kysymyksiä kuin Sami Pihlström omassa puheenvuorossaan: mitä oikeastaan on oma uskonto ja onko koululaitoksen tehtävänä tuottaa tai vahvistaa uskonnollisia identiteettejä. Uskonnonopetuksen tulevaisuudelle Kallioniemi näkee monia eri vaihtoehtoja, eikä hänen mukaansa ainakaan uskonnollisen sivistyksen merkitys tule vähenemään globalisoituvassa yhteiskunnassa.

Joensuusta Helsinkiin syksyllä 2012 siirtyvän professori Antti Räsäsen päällimmäisenä toiveensa on työrauhan takaaminen sekä opettajille kouluissa että tutkijoille yliopistossa. Räsäsen haave työrauhasta voikin toteutua, mikäli tämän vuoden alussa julkaistu esitys perusopetuksen tuntijakosuunnitelmasta ja siinä ennallaan säilyvät uskonnon tuntimäärät menevät läpi. Räsänen on kuitenkin samaan tapaan kuin Kallioniemi avoin kehittämään uskonnonopetusta sekä myös uskonnonopettajien opetusta entistä laaja-alaisempaan suuntaan. Opiskelijoiden kannattaa siis valita mahdollisimman monipuolisia aineyhdistelmiä.

Eri asiantuntijoiden pohdinnat uskonnonopetuksesta eivät ole samanmielisiä eivätkä yksiäänisiä. Useissa kirjoituksissa käsite oma uskonto mietityttää ja herättää myös kysymyksen toisen uskonnosta. Lisäksi kaikissa kirjoituksissa nousee esiin kysymys: Miten identiteetti/identiteetit muotoutuvat? Jäänkin lopuksi miettimään, miten kouluissa voidaan edistää toisen ajattelun kunnioittamista, kuuntelua ja suvaitsevaisuutta. Näiden taitojen ja ominaisuuksien varassa on tulevaisuuden rauhanomainen rakentaminen. Yksinään uskonnonopetus ei voi näihin kysymyksiin vastata, mutta yhteistyössä muiden aineiden kanssa se muodostaa tärkeän osan, mille moniäänistä ja entistä parempaa maailmaa voi rakentaa. Keskustelu jatkukoon.

 

Kirjoittaja Päivi Salmesvuori TT, dos. työskentelee yliopistotutkijana Helsingin yliopistossa.

Kirjallisuutta

Moate, Josephine: ”Dialogic Space and Religious Education”. Teoksessa Kasvatus ja aika 2011/4

Sakaranaho, Tuula: ”Pienryhmäisten uskontojen opetus ja monikulttuurisuuden haasteet”. Teoksessa Katsomusaineiden kehittämishaasteita. Opettajankoulutuksen tutkinnonuudistuksen virittämää keskustelua. Toim. Arto Kallioniemi & Eero Salmenkivi. Soveltavan kasvatustieteen laitoksen julkaisuja Tutkimuksia 279. Helsinki, 2007

Seppo, Juha: Uskonnonvapaus  2000-luvun Suomessa. Helsinki: Edita, 2003.

Linkkejä aiheesta

Tulevaisuuden perusopetus – valtakunnalliset tavoitteet ja tuntijako. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä, 2012:6

Suomen uskonnonopettajien liiton lausunto tuntijakoesityksestä, Suomen uskonnonopettajain liitto SUOL ry, Helsingissä 21.3.2012