Keskustelua uskonnonopetuksesta: haastateltavana Antti Räsänen

Uskonnonpedagogiikan ja opettajankoulutuksen uskontokasvatuksen parissa pitkään työskennellyt professori Antti Räsänen toivoo tulevaisuudessa ennen kaikkea työrauhaa uskonnonopetuksen sisällölliseen ja menetelmälliseen kehittämiseen sekä alan tutkimuksen vahvistamiseen.Antti Räsänen

Kysymys oman uskonnon opetuksesta suhteessa eri uskontokuntiin kuuluvien ja kuulumattomien yhteiseen opetukseen edellyttää Räsäsen mukaan ensisijaisesti pohdintaa siitä, millä tavoin uskonnonopetuksen sisältö itsessään määritellään:
− Jos lähdetään liikkeelle siitä, että kaikille oppilaille tarjotaan yksi ja sama opetus, sotii idea kieltämättä oman uskonnon opetuksen periaatteita vastaan. Tällöin joudutaan myös pohtimaan, ovatko koulun pakolliset oppitunnit yksinomaan se paikka, missä omaa uskontoa opetettaisiin, Räsänen pohtii.
− Vaikka tosin lukioiden uskonnonopetuksessa on jo siirryttykin kohti yhteisiä kursseja, hän lisää.

− Toisaalta opettajien halu toteuttaa oman uskonnon opetusta vaihtelee eri puolilla maata johtuen esimerkiksi siitä, miten monikulttuurisessa ympäristössä ja monien uskontojen keskellä eletään. Onhan todellisuus maakunnissa hyvin erilainen kuin vaikkapa pääkaupunkiseudulla tai suurimmissa kaupungeissa, Räsänen pohtii.

Paineita muutoksille on siis olemassa?

− Kyllä. Luulen että tulevaisuudessa on syytä tarkistaa opetussuunnitelmien sisältöjä myös uskonnon osalta alueellisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Tällöin ainakin pystyttäisiin reagoimaan paikallisesti eri maailmankatsomuksista nouseviin jännitteisiin tai jopa konflikteihin, Räsänen huomauttaa.

Kaikille yhteinen vs. kaikille erillinen uskonnonopetus

Pohdittaessa kaikille yhteisen tai vastaavasti kaikille erillisen uskonnonopetuksen välisiä etuja ja haittoja Räsänen peräänkuuluttaa tutkimuksen merkitystä.
− Kyseisten variaatioiden hyviä ja huonoja puolia tulisi selvittää nykyistä enemmän, sillä eksaktia tietoa minkään vaihtoehdon puolesta tai vastaan ei ole tällä hetkellä olemassa.

− Mutta jos peruslinja on, että yksilöidentiteetin katsotaan olevan kouluiässä kehittyvä ja vaikutteille altis, on tärkeää, että koululaitos pystyisi vahvistamaan identiteettien juurtumista. Verrattuna etenkin tilanteeseen, missä identiteetit jäisivät häilyviksi, Räsänen puntaroi. Ja mikäli uskonnollinen identiteetti nähdään tässä kohtaa yhtenä merkittävänä säikeenä koko identiteetin rakentumisen kokonaisuudessa, on perusteltua esittää, että koulussa tuettaisiin yksilöiden oman uskonnon mukaisen identiteetin kehittymistä, hän jatkaa.

Räsäsen mielestä yksi kaikille erillisen uskonnonopetuksen eduista onkin se, että kyseinen järjestelmä mahdollistaa oman uskonnon mukaisen identiteetin vahvistamisen.
−  Samalla voidaan toki myös ajatella käänteisesti, että olisiko oppilaille haitaksi, jos yhteisessä opetuksessa tuotaisiin eri uskonnollisia vaihtoehtoja esille sitomatta niitä vahvasti mihinkään.
− Entä kuinka keinotekoiselta vaikuttaa se, että jonkun oppiaineen yhteydessä eriydytään eri ryhmiin, jos luokka toimii muutoin yhtenä yksikkönä, Räsänen kysyy. Ja voiko tämä loppujen lopuksi jopa kärjistää kysymystä, erottaako vai yhdistääkö uskonto ihmisiä.

Onko ensin ymmärrettävä oma uskontonsa, jotta voi ymmärtää muita?

Uskontojen välisen vuoropuhelun eduksi Räsänen näkee uskonnonopetuksessa sen, että aito dialogisuus saa oppilaat usein pohtimaan korostetummin sitä, mikä on oma katsomus asioihin ja mistä omat näkemykset ovat peräisin.
− Opettajan kannalta asetelma on tietysti erittäin haastava: ei ole aina helppoa saada ihmiset aidosti ja tasapuolisesti vuorovaikutukseen keskenään uskonnon kohdalla, Räsänen toteaa.

Eikä kysymys oman uskonnon ymmärtämisestäkään ole varmasti täysin yksiselitteinen, jos tämän oletetaan olevan edellytyksenä hedelmälliselle vuoropuhelulle?

− Pitää paikkansa, Räsänen myöntää. Teologisesti ajatellen voi jopa kysyä, onko oman uskonnon ymmärtäminen edes täysin koskaan mahdollista. Pikemminkin mieltäisin asian niin, että olisi hyvä ymmärtää oman uskontonsa lisäksi ennen kaikkea uskonnon mysteeriluonne.

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa?

− Tiedon ja uskonvaraisen tiedon välisen eron ymmärtämistä, Räsänen tarkentaa. Siis toisin sanoen olisi tärkeää ymmärtää se, että uskontojen kohdalla ollaan tekemisissä asioiden kanssa, jotka ovat perimmältään selittämättömiä ja mysteerisiä – ja siinä merkityksessä myös äärimmäisen kiehtovia, hän jatkaa.
− Enkä pidä millään muotoa huonona asiana, että elämästä − ja miksei koulustakin − voidaan vapauttaa jokin osa-alue sellaiselle tarkastelulle, joka ei ole tyhjiin selitettävissä.

Uskonnon ymmärtämiseen Räsänen liittää myös erityisesti oman itsen ja oman uskonnon tradition arvostamisen ja kunnioittamisen.
− Mielestäni tästä pitäisi seurata automaattisesti se, että jos näkee jonkin asian omassa uskonnossaan pyhänä, voi myös ymmärtää sen, että jollekin toiselle pyhyys saattaa olla jostakin toisesta traditiosta nouseva arvostuksen ja kunnioituksen kohde.

Uskonnollisen sivistyksen hyvänä määritelmänä Räsänen tuo esille brittiläisen uskonnontutkimuksen professori James Coxin esittämät neljä kriteeriä: arvostuksen kaikkia vakaumuksia kohtaan, riittävän tiedon eri uskonnoista, tiedon siitä, mihin itse uskoo, ja johtopäätösten tekemisen tietoisten kriteereiden perusteella.
− Näistä elementeistä muodostuu mielestäni sellainen ymmärryksen kokonaisuus, joka lähtee liikkeelle itsestä, mutta laajenee oman tradition ja identiteetin tiedostamisen kautta muihin.

Uskonnon opettamisen erityispiirteistä

Uskonnon opettajuuteen kohdistuu kouluissa hyvin monenlaisia odotuksia, ja päästäkseen opetettavan aineen sekä ilmiön ytimeen tulisi opettajan Räsäsen mukaan heittäytyä muista oppiaineista poiketen ajoittain hyvinkin vilpittömästi henkilökohtaisiin aiheisiin. Lisäksi tulisi samalla hyväksyä se, että kaikki mitä tietää, ei välttämättä olekaan lopullinen totuus.
− Tietysti oppiasteesta riippuen sisällöllisiä eroja on paljon.  Edettäessä alhaalta ylöspäin siirrytään oman maailmankatsomuksen rakentumisesta kohden uskontojen mieltämistä osaksi yhteiskuntaa ja historiaa, Räsänen muistuttaa. Vaikka toisaalta olen kuitenkin havainnut omien tutkimusteni kautta, että uskonnonopetusta pidetään edelleen kouluissa yleisesti ottaen melko irrallisena oppiaineena muihin verrattuna, hän jatkaa.

Tulisiko uskonnonopetus sitten liittää nykyistä kiinteämmin muihin oppiaineisiin, kuten historiaan ja yhteiskuntaoppiin sekä myöhemmässä vaiheessa esimerkiksi psykologiaan?

− Mielestäni kyllä, Räsänen vastaa. Tällöin myös toteutuisi parhaalla tavalla uskonnollisen yleissivistyksen saavuttaminen. Tosin on erittäin mielenkiintoista seurata, kuinka keskustelu etiikan asemasta omana erillisenä oppiaineenaan etenee jatkossa.

Mitä mieltä Räsänen on etiikan suhteesta uskonnonopetukseen?

− Kysymys on todella mielenkiintoinen, ja siihen vastaamiseen vaikuttavat ennen kaikkea käsitykset uskonnon ja moraalin välisistä suhteista. Luterilaisen etiikan vallitsevana juonteena on ollut se, että tiettyjen moraalisten velvollisuuksien katsotaan kuuluvan uskontoon ja että eettiset ratkaisut edellyttävät pohjimmiltaan uskonnollista pohdintaa. Puolestaan elämänkatsomustiedon osalta moraaliset lähtökohdat voidaan liittää filosofian pariin. Tämän vuoksi en henkilökohtaisesti kannatakaan etiikan irrottamista omaksi erilliseksi oppiaineekseen, Räsänen puntaroi.

Puhetta uskonnosta ja uskonnonopetuksesta

Millaiseksi Antti Räsänen kokee kotien merkityksen ja roolin uskontokasvattajina?
− Tutkimusaineistojen perusteella uskontoon liittyvät keskustelut ovat suhteellisen ohuita nykypäivän kodeissa. Lisäksi nuoret eivät yleisesti tiedä kovinkaan paljon omien vanhempiensa vakaumuksesta. Tämä kertoo todennäköisesti siitä, että uskontoon liittyvät asiat eivät ole välttämättä helppoja puhua. Kyse ei siis ole pelkästä välinpitämättömyydestä, Räsänen summaa.

Eikö tällainen trendi juuri heitä palloa uskonnonopetuksesta entistä enemmän kouluille?

− Kyllä, ja kirkolle rippikoulun suuntaan, Räsänen lisää. Vaikka tosin julkisessa keskustelussa on näytetty keskittyvän uskonnonopetuksen kiistatta merkittävien sisältökysymysten sijaan pikemminkin siihen, tuleeko uskontoa ylipäänsä opettaa kouluissa.
− Valitettavasti tämän seurauksena voimavarat uskonnon menetelmälliseen kehittämiseen oppiaineena ovat jääneet turhan vähäisiksi, Räsänen tunnustaa. Hän toivoisikin tulevaisuudessa enemmän työrauhaa uskonnonopetuksen tutkimus- ja kehitystyölle.

Uskonnonopetuksesta puhuttaessa pinnan alla on kuitenkin paljon jännitteitä. On kysymys oman uskonnon opetuksen järjestäjän näkökulmasta, enemmistön suhteesta vähemmistöuskontoihin sekä eritoten koululaitoksen, evankelis-luterilaisen kirkon ja muiden uskonnollisten yhteisöjen välisistä toimintasuhteista uskontokasvatuksen alueella.

− Kyllähän tilanne muuttuisi täysin, jos meilläkin siirryttäisiin yhteiseen oppiaineeseen. Tällöin esimerkiksi kirkon tulisi organisoitua entistä tiiviimmin huolehtimaan omien jäsentensä kasvatuksesta, Räsänen huomauttaa.
− Mutta vastaavasti samalla voidaan myös kysyä, kuinka laadukkaasti ja millä resursseilla kunnianhimoista sekä ainutlaatuista oman uskonnon opetusjärjestelmää kyetään aina toteuttamaan.

Millä tavoin uskontoa tulisi opettaa?

Miten uskonnonopetus muuttuisi Räsäsen mielestä, mikäli opetusta ei järjestettäisi tunnustuskuntakohtaisesti?
− Kyllähän muutos olisi todella suuri etenkin islamilaisille ja ortodoksisille oppilaille: he olisivat kaikki samassa ryhmässä, ja opetuksen luonne muuttuisi.
− Tämän vuoksi joidenkin tahojen pelkona onkin ollut, että yhteisen oppiaineen myötä opetuksesta tulisi luterilaispainotteista, eivätkä vähemmistöuskontojen edustajat saisi ääntään tasapuolisesti kuuluviin, Räsänen vastaa.

Uskonnonopettajien kohdalla muutos näkyisi eniten koulutuksen sisällöissä. Jo nyt laaja-alaiselle asiantuntijuudelle on tarvetta, minkä vuoksi Räsänen rohkaiseekin opiskelijoita valitsemaan aineyhdistelmiä ennakkoluulottomasti.
− Toki pedagogiset yleisopinnot ovat tässä kohtaa opettajaksi opiskelevan ydinosaamisaluetta, joiden laajuus määrittää ammatillisen pätevyyden ja luo perustan opettajakelpoisuudelle. Uskonnonpedagogiikan näen sen sijaan laajempana tieteenalakokonaisuutena, joka mahdollistaa uskonnon opettamiseen liittyvien kysymysten reflektoinnin alan tutkimuksen kautta.
− Enkä todellakaan pidä huonona asiana sitä, että muutkin teologit sisällyttäisivät uskonnonpedagogiikan opintoja tutkintoonsa, sillä he tulevat hyvin todennäköisesti törmäämään jossain kohtaa kasvatuksellisiin kysymyksiin työelämässä.

Lopuksi Räsänen muistuttaa myös uskonnonopettajien erityisroolista kouluissa.
− Heihin kohdistuvat odotukset ovat erilaisia muiden aineiden opettajiin verrattuna sekä kollegoiden, oppilaiden että myös vanhempien kohdalta. Arjessa tämä merkitsee sitä, että uskonnonopettajilta odotetaan kasvatuksellisia keskusteluita sekä toimimista eräänlaisina ”henkireikinä” tiedollisen substanssin opettamisen ohella.
− Ymmärrän että tämä osittain vaivaa toisia uskonnonopettajia. Ovathan traditiot uskonnonopettajien sielunhoidollisesta roolista kouluyhteisössä yhä edelleen vahvoja, haluttiinpa sitä tai ei.

 

Antti Räsänen, TT, KM, toimii tällä hetkellä läntisen teologian uskonnonpedagogiikan professorina Itä-Suomen yliopiston filosofisen tiedekunnan teologian osastolla. 

TEKSTI: Pekka Rautio