Alakoulujen uskontokasvatus: luokanopettajan identiteetti opetuksen ytimessä
Tarkastelen tässä artikkelissa pro gradu -tutkielmani aineiston analyysissa vahvasti esiin tullutta luokanopettajien uskonnollista identiteettiä ja sitä, miten tämä liittyy luokanopettajien ajatuksiin uskonnon opetuksesta. Tutkimukseni perusteella uskonnonopetus oli helpointa sellaisille luokanopettajille, joilla oli reflektoitu eli selkeä uskonnollinen identiteetti. Hankalinta uskonnon opettaminen oli puolestaan sellaisille luokanopettajille, joilla oli epäselvä uskonnollinen identiteetti. He näkivät opetukseen kohdistuvia ulkoisia ja sisäisiä paineita reflektion onnistuneesti läpikäyneitä enemmän, ja suhtautuivat paineisiin usein negatiivisemmin.Eeva Vanhatalo
Aiemmin uskonnonopetus oli ”oppilaan tunnustuksen mukaista”, mutta vuoden 2003 uskonnonvapauslain yhteydessä termi vaihtui lakimuutosten myötä käsitteeseen ”oppilaan oman uskonnon opetus”. Tutkimukseni lisää tietoa siitä, että lakimuutokset eivät ole poistaneet opetukseen liittyviä paineita luokanopettajien keskuudessa. Lisäksi tutkimus tukee näkökulmaa, jonka mukaan opettajan ammatillista ja uskonnollista identiteettiä ei voi erottaa toisistaan. Siksipä luokanopettajakoulutus sekä luokanopettajien jatkokoulutusmahdollisuudet näyttäytyvätkin tärkeinä väylinä opettajien identiteettityön tukemiseen heidän antamansa opetuksen laadun takaamiseksi.
Uskonnonopetus koulun kiistakapulana
Uskonnonopetus on ollut ruotsin opetuksen ohella yksi koulujen kiistellyimpiä oppiaineita. Uskonnonopetuksesta kiistelyn taustalla eivät ole niinkään olleet pedagogiset tai didaktiset kysymykset, vaan enemmänkin maailmankatsomukselliset ja aatteelliset lähtökohdat. Vuonna 2003 voimaan tulleesta uudesta uskonnonvapauslaista lähtien on ennen koulujen joulu- ja kevätjuhlia pohdittu, kuinka kristillisiä ne saavat ainekseltaan olla: ovatko Suvivirsi ja Enkeli taivaan toisin sanoen uskontoa vai kulttuuria? Nämä keskustelut ovat monta kertaa johtaneet nopeasti kysymykseen, pitäisikö uskontoa opettaa kouluissa lainkaan. Samalla kun yleinen keskustelu pyörii jatkuvasti sen ympärillä, kuuluuko uskonnonopetus kouluun, luokanopettajien koulutukseen kuuluu uskonnon didaktiikkaa niukasti. Tätä taustaa vasten aiemmin saadut tutkimustulokset, joiden mukaan uskonnonopetus on monelle luokanopettajalle vaikeaa, eivät siis ole yllätys.
Selkeä uskonnollinen ja ei-uskonnollinen identiteetti tuovat opetukseen helpotusta
Nykyisin, kun yhteiskunnan rakenteet muuttuvat tai jopa katoavat ja kun ihmisten arkielämä monimutkaistuu, ihmiset pohtivat ehkä yhä enemmän sitä, keitä he ovat. Jos ja kun tähän ei oikein tiedetä vastausta, syntyy tarve tutkia identiteettiä. Olennaista nykykäsitykselle identiteetistä ja minuudesta on, että ne eivät ole valmiiksi annettuja, vaan niitä pitää työstää. (Saastamoinen 2006). Tätä työstämistä tutkimuksen luokanopettajatkin harjoittivat − vaihtelevalla menestyksellä. Osalla luokanopettajista uskonnollinen identiteetti näytti jäsentyneeltä. He olivat pohtineet omia näkökulmiaan, ja pohdinta oli saatu siinä mielessä päätökseen, että he pystyivät selkeästi kertomaan ajatuksiaan sekä elämänkulkuun että opetukseen liittyen. Uskonnollisesta identiteetistä puhuttaessa ei tällöin myöskään noussut esiin ahdistusta. Olivatpa opettajat sitten uskonnollisia tai eivät, uskoon liittyvät asiat oli kuitenkin jollain tapaa jäsennetty. Ne opettajat, joilla oli tämänkaltainen reflektoitu uskonnollinen identiteetti tai vastaavasti reflektoitu ei-uskonnollinen identiteetti, toivat kyseisen näkökulman voimakkaasti esiin. Onhan asioista kenties luontevampi puhua silloin, kun niitä on reflektoitu, kuin että ne ovat epäselviä tai kun niitä ei ole syystä tai toisesta kovin pitkällisesti pohdittu. Kiinnostavan lisän tähän ryhmään toivat myös ne opettajat, jotka eivät ottaneet uskonnon opetusta kovin vakavasti, vaan lähinnä oppiaineena muiden joukossa: he ohittivat uskonnolliset pohdinnat toisia rennommin. Tähän puolestaan voi olla syynä, että asiat tuntuivat heistä selkeiltä juuri siksi, että he eivät olleet perehtyneet niihin kovin syvällisesti.
Reflektoitu uskonnollinen identiteetti oli tämän tutkimuksen perusteella yleensä opetusta helpottava tekijä, ja oma usko toi opetukseen rohkeutta. Niin ikään myös reflektoitu ei-uskonnollinen identiteetti toi opetukseen helpotusta. Asioita ei tarvinnut sen syvemmin enää pohtia, kun ne oli kerran tehty itselle selväksi. Tällaisissa tapauksissa opettajat näyttivätkin erottavan tunteet opetuksesta selkeästi. Oppiainetta opetettiin siinä missä muitakin aineita. Se, että itsellä ei ollut henkilökohtaista uskoa, ei haitannut uskonnon opettamista. Vaikka opettaja ei itse uskonut, jo pelkästään se, että hän oli menneisyydessä ollut tekemisissä uskonnon kanssa, oli opetusta helpottava tekijä.
Epäselvä uskonnollinen identiteetti vaikeuttaa opetusta
Reflektoidun uskonnollisen identiteetin rinnalla kulki myös epäselvän uskonnollisen identiteetin juonne. Moni opettaja oli pohtinut uskonnollisia asioita paljon, mutta siitä huolimatta ne näyttäytyivät kuitenkin edelleen sekavina, mikä aiheutti monille ahdistusta.
Luokanopettajat, jotka eivät olleet saaneet uskonnollisia asioita jäsennettyä, kokivat siis uskonnonopetuksen monesti hankalampana kuin asioita pohtineet ja lopputulokseen päätyneet luokanopettajat. Huomionarvoista tässä on se, että pelkkä asioiden etsintä ja pohtiminen − vaikka kuinka kriittinenkin − eivät tuntuneet riittäviltä, vaan jonkinlaisen lopputuloksen löytäminen toi rauhan ja antoi tilaa opetuksessa kehittymiselle.
Koetaanko haasteet uhkakuvana vai mahdollisuutena?
Vaikka reflektoitu uskonnollinen identiteetti helpotti opetusta, ei kukaan ollut uskonnonopetukseen liittyvistä ongelmista sinänsä vapaa. Luokanopettajiin kohdistui sekä ulkoisia että sisäisiä paineita. Ne luokanopettajat, jotka olivat reflektoineet uskontoon liittyviä asioita ja päässeet johonkin lopputulokseen, kokivat paineet kuitenkin yleensä vähäisempinä tai ainakin eri tavalla kuin ne, jotka eivät olleet saaneet uskonnonopetukseen liittyviä asioita itselleen selvitettyä. Kyse voikin olla niin sanotuista selviytymisstrategioista. Uskonnonopetus on haastavaa, mutta minkä asenteen opettaja näihin haasteisiin ottaa? Näkeekö hän opetuksen myönteisesti ja haasteet mahdollisuutena, vai ovatko ne uhkakuva, jonka alle kaikki mukavakin opetukseen liittyvä peittyy? Tulevaisuudessa tällaisiin selviytymisstrategioihin olisi tärkeä perehtyä lisää.
Luokanopettajan katsomus ja arvot ovat osana opetustyötä
Moni luokanopettaja korosti, että omat ajatukset eivät kuulu opetukseen. Useat tutkijat ovat tästä kuitenkin eri mieltä. Tutkittaessa oman minän ja ammattipersoonan erottamista opetustyössä on havaittu, että se on mahdotonta. Voidaan siis ajatella, että uskonnollinen ja ammatillinen identiteetti ovat opetuksen osatekijöitä. Tässä tutkimuksessa havainnot olivat samansuuntaisia. Vaikuttaa siltä, että uskonto on oppiaine, jossa ammatillinen ja uskonnollinen identiteetti on hankala erottaa toisistaan, sillä kaikilla opettajilla on taustallaan jokin traditio. Samoin kaikilla opettajilla on jokin katsomus, oli se sitten uskonnollinen tai ei. Tapani Innasen (2006) mukaan uskonto-oppiaineen luonteen vuoksi niin opettajien, oppilaiden kuin huoltajienkin katsomus, arvot sekä valinnat ovat osaltaan vaikuttamassa opetus- ja oppimistilanteissa, minkä takia opettajien pitäisi käydä läpi omaa suhdettaan opetuksen sisältönä oleviin katsomuksellisiin asioihin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että opettajan tarvitsisi välttämättä kuulua opettamaansa maailmankatsomukseen, sillä asioita voi opettaa, vaikka niitä ei edustaisi. Jotta jonkun toisen kuin oman tradition totuusväitteistä voisi kuitenkin oppia jotakin, on opetuksen kanssa samanaikaisesti käsiteltävä oman ja toisen katsomuksen eroja. Vain tätä kautta avautuu mahdollisuus nähdä omakin traditio uudesta näkökulmasta. Voi kuitenkin olla, että tällaisten asioiden reflektointi jää monelta luokanopettajalta puutteelliseksi.
Reflektio mukaan opettajankoulutukseen ja työelämään?
Tutkimukseni perusteella luokanopettajien pitäisi käydä läpi omaa suhdettaan katsomuksellisiin asioihin. On kuitenkin tärkeä kysyä, mistä he saavat vastauksia tai tukea pohdinnoilleen? Voitaisiinko opettajia tukea tässä prosessissa jo opiskeluaikana? Onhan maailmankatsomus monella vielä opiskeluaikana etsintävaiheessa, missä mielessä kyseinen ajankohta voisi olla hyvä hetki omien katsomusten pohdinnalle. Luokanopettajiksi opiskelevien käsityksiä uskonnosta koulun oppiaineena tutkineet Kirsi Tirri ja Arto Kallioniemi (1999) esittävätkin, että opettajakoulutuksen isoin haaste on opiskelijoiden tukeminen, jotta he löytäisivät oman opetusfilosofiansa uskonnossa. Lisäksi he kysyvät, voisiko luokanopettajakoulutus kenties vastata opiskelijoiden koulutustarpeeseen elämänkysymysten pohtimisen avulla.
Entäpä työelämä? Opettajien työelämään siirtymisen jälkeinen koulutus ja työnohjaus voisivat olla yksi tulokulma opettajien identiteettityöhön ja uskonnonopetuksen ongelmiin. Vertaistukea voi olla saatavilla myös opettajien omissa työyhteisöissä. Mutta onko opettajanhuone kuitenkaan paikka, jossa avoin pohdinta kollegoiden kanssa on mahdollista vai arkaileeko moni sitä, että oma epävarmuus paljastuisi?
Kirjoittaja Eeva Vanhatalo, TM, on uskonnon ja psykologian opettaja sekä luokanopettaja. Parhaillaan hän toimii luokanopettajana (vs.) helsinkiläisessä peruskoulussa.
Kirjallisuutta
Hella, Elina & Wright, Andrew: Learning ‘about’ and ‘from’ religion: phenomenography, the Variation Theory of Learning and religious education in Finland and the UK. British Journal of Religious Education 31 (1), 53—64, 2004.
Innanen, Tapani: Opetussuunnitelmasta oppimiseen. Teoksessa Uskonnonopetus uudella vuosituhannella. Toim. Kallioniemi, A. & Luodeslampi, J. (eds.). 183—195. Helsinki: Kirjapaja Oy, 2005.
Innanen, Tapani: Uskonnon opettamista ja oppimista maalaisyhteisössä. Paikallistutkimus Kallislahden kyläkoulun ajalta ja alueelta. Joensuu: Joensuun kasvatustieteiden tiedekunnan tutkimuksia 97, 2006.
Kallioniemi, Arto: Varhaiskasvatuksen uskontokasvatus monikulttuuristuvassa maailmassa. Teoksessa Uskontokasvatus monikulttuurisessa maailmassa. Toim. Hilska P., Kallioniemi A. & Luodeslampi J. 11—32. Helsinki: Kirjapaja Oy, 2005
Lukiolaki 455/2003
Perusopetuslaki 454/2003
Räsänen, Antti: Koulun uskonnonopetus. Suomalaisten käsitykset uskonnonopetuksen luonteesta ja sisällöstä. Helsinki: STKSJ 248., 2006.
Räsänen, Antti & Innanen, Tapani: Uskonto, monikulttuurisuus ja uskonnonopetus. – Monikulttuurisuus luokanopettajakoulutuksessa – monialaisten opintojen läpäisevä juonne. Toim. J. Jokisalo & R. Simola. Joensuu: Joensuun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan selosteita N:o 7., 2009.
Saastamoinen, Mikko: Minuus ja identiteetti tutkimuksen haasteina. Teoksessa Minuus ja identiteetti. Toim. P. Rautio & M. Saastamoinen. Tampere: Tampereen yliopistopaino, 2006.
Tirri, Kirsi & Kallioniemi, Arto: Luokanopettajaksi opiskelevien käsitykset uskonnosta koulun oppiaineena. Helsinki: Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos, 1999.
Syrjälä, Leena & Estola, Eila & Maarit, Mäkelä & Kangas, Pia: Elämäkerrat opettajien ammatillisen kasvun kuvaajina. Teoksessa Tutkiva opettaja 2. Toim. S. Ojanen. 137–150. Tampere: Tammer-Paino, 1996.
Vanhatalo, Eeva: Uskonnonopetus luokanopettajien elämäntarinoissa. Uskonnonpedagogiikan pro gradu -tutkielma. HYTTK, 2012.
Wright, Andrew: Religion, Education and Post-modernity. London and New York: RoutledgeFalmer, 2004.