Keskustelua uskonnonopetuksesta: haastateltavana Arto Kallioniemi

Professori Kallioniemellä on takanaan pitkä akateeminen ja pedagoginen ura uskonnonopetuksen parissa. Tutkimuksissaan hän on käsitellyt muun muassa uskonnonopettajan ammattia, uskonnonopetusta ja kasvatusta eri koulutasoilla sekä uskonnonopetukseen liittyviä opetussuunnitelmia Suomessa. Lisäksi Kallioniemi on tarkastellut uskonnonopetuksen sisältöjä, muotoja ja tavoitteita myös muissa Euroopan maissa.Arto Kallioniemi. Kuva: Esko Jämsä. KuvaKotimaa

Mittava kokemuspinta uskonnonopetuksen kehityskuluista antaa perspektiiviä arvioida nykyhetkeä ja tulevaa:
− Uskonnonopetuksen kehittämisen ehdottomaksi lähtökohdaksi pitäisi ottaa muuttuva yhteiskunta ja maailma, Kallioniemi kiteyttää heti alkuun.

Perinteisen tradition mukaisesti uskonnonopetusta on tarkasteltu teologisista tieteenaloista käsin ja esimerkiksi lukioissa on ollut käytössä jo pitkään tietyt teologiset tieteenalojen kurssit. Nyt Kallioniemen mukaan on kuitenkin aiheellista kysyä, ovatko kurssit enää relevantteja suomalaisen koulun kannalta ja vastaavatko ne siihen uskonnollisen ja katsomuksellisen yleissivistyksen tarpeeseen, joka suomalaisessa yhteiskunnassa tällä hetkellä on ja tulee jatkossa olemaan.

− En pidä kuitenkaan realistisena ajatuksena sitä, että vaikkapa kolmenkymmenen vuoden kuluttua uskontoa ei opetettaisi, mutta eri asia on, hoitavatko perinteisen uskonnonopetuksen tuolloin esimerkiksi erilaiset uskonnolliset yhteisöt, Kallioniemi pohtii. Sinällään se olisi hyvin sääli, sillä lapset tarvitsevat monipuolista tietoa eri uskonnoista ja katsomuksista, hän jatkaa.

Uskonnonopetus poliittisena kysymyksenä

Kallioniemi ei halua kiistää uskonnon merkitystä yhteiskunnassa, mutta nostaa tätäkin tärkeämmäksi kysymyksen, mitä uskonnon merkityksestä seuraa.
− Toisin sanoen nyt tulisi pohtia, mikä on uskonnonopetuksen sisältö ja se tematiikka, jonka varaan opetus jatkossa rakentuu, Kallioniemi toteaa. Tässä haasteena on hänen mielestään se, ettei opetusministeriö ole osoittanut erityistä kiinnostusta uskonnonopetuksen kehittämiseen.
− Ainakin jos tehtyjä toimenpiteitä verrataan siihen, kuinka paljon uskonnonopetuksesta on keskusteltu julkisuudessa viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, Kallioniemi hymähtää.

Eräs merkittävin syy tähän on, että kysymys uskonnonopetuksesta on mitä suurimmassa määrin poliittinen. Niinpä poliittisten suhdanteiden sekä valtaapitävien vaihdellessa myös näkemykset uskonnonopetuksen tärkeydestä lasten ja nuorten yleissivistyksen kannalta sekä koulussa saamien valmiuksien puolesta ovat vaihdelleet rajustikin.

− Yhteisymmärrystä löytyy kyllä siitä, että totta kai vaikkapa Raamatun kertomusten tunteminen sinällään on tärkeää nuorille, mutta tulkintavariaatiot syntyvät pohdittaessa missä määrin, Kallioniemi kiteyttää.

Edessä olevat haasteet

Uskonnonopetuksen järjestämisen keskeisimmistä haasteista Kallioniemellä on selkeä näkemys:
− Edessämme on hyvin mielenkiintoisia muutoksia, etenkin sinä hetkenä, kun islamista tulee maamme toiseksi suurin uskonto, Kallioniemi muistuttaa. Eikä siihen kulu enää edes pitkä aika, sillä islamilainen väestö kasvaa maassamme huomattavasti nopeammin kuin ortodoksinen, hän jatkaa.

Tällöin oleelliseksi kysymykseksi nousee, millaista islamilaista yleissivistystä koululaitoksessamme halutaan tulevaisuudessa antaa ja minkälaista vähemmistöpolitiikkaa tai uskonnollisten vähemmistöjen asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa halutaan edistää, Kallionimi tiivistää.

Uskonnollisten vähemmistöjen kannalta sekä tasa-arvoisten ihmisoikeuksien näkökulmasta nykyinen uskonnonopetusmalli on Kallioniemen mielestä hyvä, mutta eri kysymys puolestaan on, katsotaanko koululaitoksen tehtäväksi jatkossa tuottaa uskonnollisia identiteettejä tai vahvistaa niitä.
− Pidetäänkö tätä lasten kotien ja uskonnollisten yhteisöjen tehtävänä koulun toimiessa enemmän yleissivistävänä laitoksena. Entä mistä saamme toisaalta riittävästi vähemmistöuskontojen opettajia, Kallioniemi kysyy.

Laajemmalla tasolla kyse onkin pitkälti siitä, millä tavoin käsitettä uskonnonopetuksesta ylipäätään tulkitaan: eristetäänkö lapset pienestä pitäen omien uskontokuntiensa opetusryhmiin vai tarjotaanko heille valmiuksia dialogiseen kanssakäymiseen eri uskontojen ja katsomusten välillä.
− Entä miten kirkko- ja uskontopoliittisissa visioissa on otettu esimerkiksi huomioon orastavat jännitteet shiia- ja sunnimuslimien uskonnonopetuksen välillä tai Suomen ortodoksisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon uskonnonopetuksen kesken, Kallioniemi pohtii. Tai mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun vaikkapa Luther-säätiö alkaa antaa omaa uskonnonopetusta?

Uskonnonopetus ja oman uskonnon opetus

Nykyisten määritelmien mukaan uskonnonopetuksessa käytetään termiä oman uskonnon opetus. Mitä Kallioniemi ajattelee tästä käsitteestä?
− On tietysti vähän vaikea tulkita, mikä lopulta on oman uskonnon opetusta, Kallioniemi aloittaa. Käytännön tasolla oman uskonnon opetuksen järjestämisen kohdalla haasteita löytyy opetuksen organisoimisesta itsestään: Miten varmistamme sisällöllisesti pätevän opettajankoulutuksen uuden uskonnonvapauslain takaaman pienryhmäuskonnonopetuksen tarpeisiin ja kuinka kasvatamme opettajiksi valmistuville uskonnonopettajan teologista identiteettiä tilanteessa, jossa uskonnon opettaminen saattaa olla heidän työssään sivuaine, hän jatkaa.

− Lisäksi näen yhtenä ongelmana sen, että luterilainen uskonnonopetus on profiloitunut ikään kuin enemmistön yleiseksi uskonnonopetukseksi.  Jos vähemmistöuskontojen kohdalla uskonnonopetuksen yhtenä keskeisenä tavoitteena on oman uskonnollisen identiteetin vahvistaminen sekä syventäminen, millä tavoin määrittelemme sen, mitä luterilainen identiteetti on, Kallioniemi kysyy.

− Tosin edellä mainitut pohdinnat kytkeytyvät hyvin olennaisesti myös siihen, millaiseksi koko evankelis-luterilaisen kirkon rooli suomalaisessa yhteiskunnassa muodostuu ja mitkä ovat ne tavat, joilla luterilaisuutta tullaan tulevina vuosikymmeninä toteuttamaan.

Uskonnonopetuksen merkityksestä

Yli kaksikymmentä vuotta uskonnonopetuksesta käytyä keskustelua seuranneena Kallioniemi on huolissaan siitä, että 2010-luvulla julkinen debatti kyseisestä aiheesta on kärjistymässä hänen mukaansa lähinnä fundamentalistien ja vapaa-ajattelijoiden väliseksi kiistelyksi.
− Meidän olisi ehdottomasti saatava tietoisuus uskonnonopetuksen yleisestä merkityksestä ja tehtävistä lisääntymään tavallisten kansalaisten keskuudessa, eikä riidellä katsomisopetuksellisista kysymyksistä, Kallioniemi alleviivaa.

Oman mausteensa tilanteeseen tuo myös pohdinta siitä, mistä näkökulmista uskonnon opetussuunnitelmia laaditaan: Otetaanko teologisiin lähtökohtiin missä määrin mukaan vaikkapa historian ja maantiedon oppiaineksia, joiden piirissä opetetaan jo nyt esimerkiksi kirkkohistoriaan ja uskontotieteisiin kuuluvia asioita.
− Ydinkysymys tällöin kuuluu, mitä uskonnonopetus oikeasti on, Kallioniemi lataa.

Mutta tulisiko sen olla kaikille yhteinen oppiaine?

− Tämä on ennen kaikkea katsomusopetuspoliittinen kysymys, joka liittyy myös vähemmistöjen yleiseen asemaan yhteiskunnassamme, Kallioniemi vastaa. Periaatteiltaan nykyisin käytössä oleva oman uskonnon opetuksen malli on erittäin kunnianhimoinen, mutta käytännössä sen toteutus ontuu suomalaisessa yhteiskunnassa. Lisäksi yhteisen katsomusopetuksen ongelmana on se, onko meillä lopulta konsensusta siitä, mitkä ovat yhteisen opetuksen yhteisesti hyväksytyt sisällöt ja tavoitteet.

− Henkilökohtaisesti näkisin, että lukiossa saisi olla yksi yhteinen katsomusaine, ala- ja yläasteesta en olisi niinkään vakuuttunut. Mutta toisaalta, kuinka kauan yhtenäistä opetussuunnitelmaa on edes mielekästä soveltaa koko maahan, ja mikä tulee olemaan koululaitoksen suhtautuminen kansalaisten alueelliseen yhdenvertaisuuteen uskonnonopetuksen järjestämisen kannalta, Kallioniemi heittää.

Uskonnolliset koulut uskonnonopettajina?

Entä mitä Kallioniemi näkee tapahtuvan siinä tapauksessa, jos uskonnonopetuksen asema tulevaisuudessa tulisi oleellisesti heikkenemään? Olisiko kansalaisilla halua ryhtyä perustamaan hänen arvionsa mukaan yksityisiä uskonnollisia kouluja?
− Tällä hetkellä maassamme on paineita perustaa etenkin arabiankielisiä kouluja muslimeille. Juutalaisille, adventisteille ja kristillisille yksityiskouluja onkin jo tarjolla, vaikka niiden prosentuaalinen määrä valtion kouluihin verrattuna on todella pieni, Kallioniemi summaa.

Kiinnostusta uskonnollisten koulujen määrän kasvattamiseen on siis kuitenkin kiistattomasti olemassa.

− Kyllä, vaikka eri asia taas on, millä tavoin uskonnolliselta pohjalta perustettavat yksityiskoulut integroisivat lapsia osaksi monikulttuurista yhteiskuntaa ja tarjoaisivat kompetenssia arvioida erilaisia uskontoja ja katsomuksia sekä elämään niiden kanssa modernisoituvassa maailmassa, Kallioniemi puntaroi.
− Tosin tällöin puhumme opetuspoliittisesti tarkasteltuna sellaisista kysymyksistä, kuten lasten oikeuksien ja ihmisoikeuksien välisistä suhteista kirkkoon ja valtioon, jotka eivät aihealueinakaan ole millään muotoa sieltä yksiselitteisimmästä päästä.

Mitä pitäisi opettaa ja miksi?

Mutta mitä uskonnonopetuksen sisältöjä nykyiseen järjestelmään ja käytäntöihin verrattuna tulisi sitten Kallioniemen mielestä eniten muuttaa?
− Vähintäänkin pitäisi lisätä globalisaation kulttuuristen vaikutusten sekä erilaisten vähemmistöjen oikeuksien käsittelemistä, hän vastaa napakasti.
− Lisäksi uskonnonopetuksessa tulisi siirtyä kaiken kaikkiaankin enemmän kohti yhteiskunnallisesti merkittävien ja ajankohtaisten ilmiöiden käsittelyä.

Tällä tavoin lapsille ja nuorille pystyttäisiin ainakin konkretisoimaan uskonnollisen sivistyksen kiistatonta merkitystä sosiaalisen koheesion ylläpitäjänä, Kallioniemi päättää lopuksi.

 

Arto Kallioniemi TT, KM, HuK, työskentelee uskonnon didaktiikan professorina Helsingin yliopistossa.

TEKSTI: Pekka Rautio