Ev.lut. hämmästely

Miksi peruskoulussa opiskellaan omaa uskontoa? Senkö takia, että opitaan ulkoa Jaakobin poikien nimet? Senkö takia, että oppilas oppii keskustelemaan omasta katsomuksestaan? Senkö takia, että koulu tuntee kiitollisuutta kirkolle siitä, että se syntyi kirkon helmaan? Vai yksinkertaisesti siitä syystä, että uskontotunnilla opitaan ajattelemaan.

Läheltä näkee kauaksi

Uskontotunneilla lapsen pitää saada uskonnon lukutaito. Hän oppii ensin lukemaan omaa uskontoaan ja saa samalla kielen puhua uskonnosta. On luontevaa lähteä läheltä, siitä mikä on tuttua. Lapsi tekee havaintoja ja kerää tietoa omasta uskonnostaan. Se on helppoa, koska häntä ympäröi luterilainen maailma. Näin lapsi saa yhden uskonnon skeeman, jonka avulla hän rakentaa käsitystään uskonnosta.

Kun lähdetään läheltä, skeemaa on helppo täydentää, kerätä havaintoja. Vasta sen jälkeen lapsi opettelee lukemaan muita uskontoja, jolloin hän kykenee siihen.

Kun lapsi perehtyy ensin yhteen uskontoon, omaan uskontoonsa, hän saa samalla ymmärryksen muita uskontoja kohtaan. Lapsi käsittää, mitä tarkoittaa pyhä hänen omassa uskonnossaan. Pyhyyden ymmärtäminen antaa puolestaan kosketuspintaa puhua toisella tavalla ajattelevan ihmisen kanssa. Kun jokin on itselle pyhää, voi jokin muu olla toiselle pyhää.

Suvaitsevaisuuden kaava vastaavasti on: minä ja me, sinä ja te. Ensin siis ymmärrän omaa uskontoani ja meitä, sen jälkeen mitä sinä ja te olette. Uskonnon opetuksessa ei pitäisi kuitenkaan tyytyä vain suvaitsevaisuuteen. Tavoitteena on toisen ihmisen kunnioitus: Minä olen arvokas ja sinä olet yhtä arvokas. Lapsen vahva luterilainen identiteetti tekee mahdolliseksi kunnioittaa toisella tavalla ajattelevaa.

Kertomus on uskonnon äidinkieli

Kristinuskon keskeinen sisältö on kertomuksissa. Uskontotunnilla lapsi tutustuu oman uskontonsa kertomuksiin ja oppii ymmärtämään uskontoaan. Kertomus säilyttää uskonnon olennaisen ytimen ja siirtää perinnettä eteenpäin. Koulun uskonnonopetuksen haaste on kuitenkin se, että perinnettä ei vain siirretä, vaan että lapselle annetaan mahdollisuus ihmetellä ääneen ja epäillä.

Miten voi opettaa sitä, mitä ei voi opettaa

Koko alakoulun ajan lapsen ajattelu on konkreettista. Lapsi ei siis ole erityisen hyvä teologi. Järkeily ja käsitteellinen ajattelu eivät ole hänen vahvimpia alueitaan. Kuitenkin samaistumalla kertomuksen henkilöihin lapsi voi ymmärtää jopa kristinuskon keskeisiä käsitteitä: luottamus, usko, anteeksiantamus ja armo.

Se, mitä lapsi ei ymmärrä järkeilemällä, avautuu hänelle saduissa ja kertomuksissa intuition ja mielikuvituksen avulla. Lapsi ymmärtää luonnostaan intuitiivisesti, ja on tämänkaltaisessa ymmärtämisessä aikuista taitavampi. Meitä aikuisia tunnettu kirjallisuuden tutkija C.S. Lewis sen sijaan nuhtelee: ”Olemme näivettäneet mielikuvituksen, ja sadut on viety lastenkamariin.”

Siinä, missä looginen ajattelu etenee askel askeleelta, etenee intuitiivinen ajattelu harppauksittain. Tästä lapseen tulee nerouden leima. Lapsi on filosofi. Aikuinen voi vain ihmetellä, miten alakoulun oppilas voi ymmärtää − ilman että hän ymmärtäisi kolminaisuusoppia tai muita teologian kiemuroita − että: ” Hän (Jumala) on viisas. Hän tietää, että rakkaus on vihaa suurempi ja että totuus on valhetta voimakkaampi. Joskus ajattelen, että Hänellä on valkoinen, pehmeä ja viileä vaate yllään. Se kuvaa, että Hän on puhdas. Hänen omallatunnollaan ei ole mitään, sillä Hän itse on omatunto.”

Uskonnonopetuksessa luodaan hämmästelyn tila

Evankeliumeissa kerrotaan, miten kuurot kuulevat, sokeat näkevät ja nälkäiset ruokitaan. Ja ihmiset hämmästyvät.

Oppiaineen nimenä ev.lut. uskonto onkin harhaanjohtava. Kirkon kasteopetus on ev.lut. uskontoa, koulun uskonnonopetus on ennemminkin ev.lut. hämmästelyä. Uskontotunnilla lapsi opetetaan hämmästelemään, ja tässä opettaja voi olla hyvä malli. Opettajalla on lupa olla hämmentynyt, sillä neuvottomuus luo aitoa pohdintaa. Opettajan ei tarvitse itse uskoa ja tietää. Hän ei ole Jumalan lähin sihteeri, joka korot kopisten käy kysymässä Jumalalta oikeat vastaukset. Opettaja saa hämmästellä yhdessä lasten kanssa.

Uskontotunnilla lapsi siis opetetaan hämmästelemään ja siihen annetaan aikaa. Olennaista tässä on vuorovaikutus toisten kanssa: vuoropuhelu ja vuorokuuntelu. Hämmästelyn tila saavutetaan, kun lapsi kokee turvallisuutta ja häntä kunnioitetaan.

Tavoitteena on myös hyvä keskustelu.  Uskontotunnilla oppilaan ajatuksia kuunnellaan ja arvostetaan. Lapsi oppii, että ei ole oikeita ja vääriä mielipiteitä, vaan että hänen mielipiteensä on arvokas. Tällöin ei tuhlata aikaa siihen, että oppilas yrittää arvata, mitä vastausta opettaja odottaa, vaan lapsi oppii esittämään rohkeasti oman mielipiteensä ja perustelemaan sen.  Tämä lasta kunnioittava asenne opettaa uskontoa.

Kun lapsi uskaltaa vaikkapa kysyä: ”Jos pääsisi kurkistamaan papin vaatekaappiin, olisiko siellä muuta kuin alboja?”, kuulee opettaja myös, mitä lapsi oikeasti ajattelee. Tässä opetus toisin sanoen vastaa siihen, mitä lapsi kysyy, eikä siihen, mitä hän ei kysy.

Jotta voi ymmärtää kristinuskoa, pitää sietää paradokseja

Kristinuskossa on paljon paradokseja: Jumala on rakkaus ja Jumala on pyhä. Jeesus on Jumala ja ihminen. Puhutaan laista ja evankeliumista. Jotta lapsi voi ymmärtää uskontoa, hänen pitää oppia sietämään paradokseja.

Avoimet kysymykset − Miten ihmisen näköinen voi olla Jumalan poika? Miksi hyvä Jumala loi pahoja vitsauksia Egyptiin? Kumpi on tärkeämpää rikkaus vai viisaus? − sisältävät paradoksin. Ne herättävät keskustelun. Keskustelun aikana ei pyritä löytämään oikeaa vastausta, vaan kestetään se, että monet asiat jäävät avoimiksi. Kaikkiin kysymyksiin ei ole vastausta. Siksi keskustelu luokkatovereiden kanssa on arvo sinänsä, päämäärä.

Keskustelu jatkukoon

”Uskonnon opetuksen tehtävänä on tarjota oppilaalle tietoja, taitoja ja kokemuksia, joista hän saa aineksia identiteetin ja maailmankatsomuksen rakentamiseen.” (Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet, 2004)

Kysymyksiä:

• Jos lapselle ei ole syntynyt omaa luterilaista identiteettiä, pystyykö hän dialogiin toisella tavalla ajattelevan kanssa?

• Jos lapsi ymmärtää hyvin oman uskontonsa uskontoluonteen, onko siitä apua, kun hän keskustelee toisella tavalla ajattelevan kanssa?

• Onko segregaation vaara pienempi, jos vähemmistöuskontojen edustajillakin on vahva oma uskonnollinen identiteetti?

• On totuttu ajattelemaan, että koulussa oppilas oppii ajattelun taitoja filosofian, elämänkatsomustiedon ja matematiikan tunnilla. Voisiko luetteloon lisätä myös uskonnon?

 

Kirjoittajat

Marjatta Junkkaala, KM, on uskonnon tuntiopettaja ja luokanlehtori Helsingin yliopiston Viikin normaalikoulussa. Lisäksi hän on kirjoittanut uskonnon oppikirjoja.

Sirkku Myllyntausta, FM, on matematiikan tuntiopettaja ja luokanlehtori Helsingin yliopiston Viikin normaalikoulussa. Lisäksi hän on kirjoittanut uskonnon oppikirjoja.

 

Kirjoittajat haluavat lopuksi kiittää uskonnon didaktiikan yliopistonlehtori Martin Ubania artikkelin lukemisesta ja arvokkaista kommenteista.