Jeesus ja perhe – mahdoton yhtälö?

Jeesuksesta, sellaisena kuin hän näyttäytyy Uuden testamentin evankeliumeissa, ei ole ydinperheideologian takuumieheksi. Nykyajan puhe ”kristillisistä perhearvoista” ja ihanneperheen määrittely isän, äidin ja näiden yhteisten lasten muodostamaksi yksiköksi nojautuu kulttuurisiin, yhteiskunnallisiin ja psykologisiin arvoihin, joilla on yllättävän vähän yhteistä sen kanssa, mitä Jeesus ja hänen ensimmäiset seuraajansa perheestä ajattelivat. Raamatun kirjoitusten heijastama käsitys perheestä poikkeaa ylipäätään suuresti oman aikamme käsityksistä. Jeesuksen arvoihin kuului pikemminkin uskonveljistä ja -sisarista kuin omista perheenjäsenistä huolehtiminen.

”Mainitse kolme asiaa, joita Jeesus väheksyi. Miten olisi koti, uskonto ja isänmaa?” Näin Heikki Räisänen kiteytti Jeesuksen suhtautumisen perheeseen ja muihin yhteiskunnallisiin instituutioihin artikkelissaan, jossa hän pohti Jeesuksen vierautta suhteessa oman aikamme kristillisinä pidettyihin arvoihin. Tässä kirjoituksessa tuon esiin, millaisena Jeesuksen ja varhaiskristittyjen suhtautuminen perheeseen Uuden testamentin valossa näyttäytyy. Lopuksi pohdin lyhyesti, millaisia seurauksia sillä on – tai voisi olla – nykyajan kristillisessä julistuksessa.

Jeesus ei viihtynyt kotona

Jeesus ei ollut koti-ihminen. Mikäli evankeliumeihin on luottamista, hän ei koskaan mennyt naimisiin eikä perustanut omaa perhettä. Suhde lapsuuden perheeseen ei sekään ollut kulttuuristen normien mukainen. Evankeliumien mukaan hän oli äitinsä vanhin poika. Eri evankelistat mainitsevat niin hänen äitinsä kuin veljensä ja sisarensa, mutta isä Joosef ei esiinny lapsuuskertomusten ulkopuolella (vrt. kuitenkin Luuk. 4:22). Tästä on usein päätelty, että Maria oli jäänyt leskeksi. Leskiäidistä huolehtiminen olisi ollut nimenomaan vanhimman pojan velvollisuus. Jeesus kuitenkin hylkäsi perheensä ja vietti kiertelevää elämää yhdessä samanmielisten seuraajiensa kanssa.

Jeesuksen omaiset eivät katselleet tätä toimettomana vaan lähtivät hänen luokseen ”ottaakseen hänet huostaansa, sillä he luulivat, että hän oli poissa tolaltaan (Mark. 3:21). Hieman sievistelevä suomennos tarkoittaa, että perhe pelkäsi Jeesuksen tulleen hulluksi. Mutta kun Jeesus kuulee äitinsä ja veljiensä saapuneen, hän sanoutuu heistä irti: ”Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni? … Se, joka tekee Jumalan tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini” (Mark. 3:31-35). Perheensä sijasta Jeesus samastui uskontovereihinsa, jotka muodostivat Jumalan, taivaallisen Isän uuden perheväen.

Jeesus vaati seuraajiaan jättämään perheensä

Samanlaista elämäntyyliä Jeesus edellytti myös seuraajiltaan. Luukkaan evankeliumin mukaan opetuslapsi voi olla ainoastaan se, joka vihaa isäänsä ja äitiään, vaimoaan ja lapsiaan, veljiään ja sisariaan, jopa omaa elämäänsä (Luuk. 14:26). Suomalainen raamatunkäännös on jälleen kaunistellut kohtaa ja puhuu ”vihaamisen” (kreikaksi miseo) sijasta valmiudesta luopua omaisista. Myös Matteus pehmentää Jeesuksen radikaaleja sanoja ja puhuu niistä, jotka rakastavat perhettä enemmän kuin Jeesusta (Matt. 10:37). Kuitenkin myös nämä pehmeämmät muodot sisältävät asiallisesti ottaen saman vaatimuksen: perheestä on luovuttava, jos aikoo olla Jeesuksen seuraaja.

Sekä Matteus että Luukas on säilyttänyt Jeesuksen sanat miehelle, joka halusi haudata isänsä ennen kuin lähtisi Jeesuksen seuraan: ”Anna kuolleiden haudata kuolleensa” (Luuk. 9:59-60; Matt. 8:21-22). Vastauksen tylyyttä on yritetty vähentää esittämällä, että miehen isä ei välttämättä ollut kuollut tai edes kuolemaisillaan, vaan kyse oli vain tekosyystä, jolla mies halusi viivyttää ratkaisuaan. Teksti ei kuitenkaan itsessään tue tällaista tulkintaa. Olivatpa isän hautajaiset odotettavissa koska tahansa, kehotus antaa kuolleiden haudata kuolleensa loukkaa yhteisön vakiintuneimpia arvoja, etenkin kulttuurissa, jossa vanhempien kunnioitus merkitsi myös näiden kunniallista hautaamista. Jeesus ja hänen seuraajansa rikkoivat yhteisiä ihanteita ja yhteiskunnallista järjestystä ylläpitäviä rakenteita luomalla uusia yhteisöjä, jotka verisiteiden sijasta perustuivat yhteiseen uskoon.

Varhaisimman evankeliumitradition mukaan sanoma Jeesuksesta ei yhdistänyt perheitä vaan päinvastoin hajotti niitä, kun osa niiden jäsenistä ryhtyi seuraamaan Jeesusta. Luukkaan mukaan Jeesus julistikin tuovansa maanpäällisen rauhan sijasta riitaa: ”Isä joutuu vastakkain poikansa kanssa, poika isänsä, äiti tyttärensä ja tytär äitinsä, anoppi miniänsä ja miniä anoppinsa kanssa” (Luuk. 12:51-53; vrt. Matt. 10:34-36).

Jeesuksen julistuksessa, ainakin siinä muodossa, jossa se välittyy Uuden testamentin evankeliumeissa, Jumalan valtakunta on tärkeämpi kuin lähiomaiset. Osittain tämä selittyy sillä, että Jeesus katsoi elävänsä maailman lopun aikoja. Jumalan valtakunta oli murtautumassa maailmaan ja edellytti maallisten arvojen radikaalia uudelleen tulkintaa. Ainakin Luukkaan evankeliumin kirjoittajan näkemyksen mukaan Jeesus ja hänen seuraajansa elivät jo ylösnousemuselämää, jossa ei enää mennä naimisiin vaan ollaan enkelien kaltaisia (Luuk. 20:27-40).

Jeesus myös tarvitsi perheitä

Vaikka evankeliumeissa heijastuva varhaiskristillinen eetos asettaa Jumalan valtakunnan selkeästi perheen edelle, ei perheestä luopuminen ole edes evankeliumien kertomusmaailmassa täysin yksiselitteistä. Kiertelevä elämäntyyli edellytti, että oli myös perheitä ja koteja, jotka vastaanottivat kiertäviä opettajia ja osoittivat näille vieraanvaraisuutta. Kaikki eivät siis ottaneet kehotusta luopua perheestään ja omaisuudestaan kirjaimellisesti – tällaista sanomaa julistavien opettajien onneksi. Vaikka Jeesuksen seuraajia kehotetaan jättämään isänsä ja äitinsä, on mielenkiintoista havaita, että opetuslasten äitejä pyörii kuitenkin joukon ympärillä: on Sebedeuksen poikien äiti (Matt. 20:20-23), Maria ”nuoremman Jaakobin ja Johanneksen äiti” (Mark. 15:40), Johannes Markuksen äiti (Ap. t. 12:12) jne. Isät sen sijaan loistavat poissaolollaan.

Perheideologia heijastuu myös siinä, että varhaiskristityt kuvasivat keskinäisiä suhteitaan perhe-elämästä otettujen vertauskuvien avulla. Seurakunta oli Jumalan perhe, jonka jäseniä ”veljet” ja ”sisaret” olivat. Kaikkien yläpuolella oli lapsistaan huolehtiva taivaallinen Isä. Toisinaan esiintyi myös maallisia vanhempia: esimerkiksi Paavali vertaa toimintaansa Tessalonikan seurakunnassa sekä lapsiaan hoitavaan äitiin (1. Tess. 2:7) että näitä rohkaisevaan isään (1. Tess. 2:11).

Jeesuksen ajan perhe ei vastaa nykyajan perhettä

Perhettä käsitteleviä raamatunkohtia lukiessa on kuitenkin huomioitava, että sekä perheinstituutiota kritisoivat että sitä tukevat kannanotot kohdistuvat antiikinaikaiseen perhemalliin. Se poikkesi perusteiltaan selkeästi siitä, mitä perheellä nykyaikana länsimaissa ymmärretään.

Vaikka suomenkielisessä Raamatussa sana ”perhe” esiintyy 11 kertaa, Uuden testamentin kreikassa ei ole lainkaan ”perhettä” tarkoittavaa sanaa. Sen sijasta käytettiin sanoja oikos, talo, ja oikia, talon väki. Näiden sanojen suomenkielisenä vastineena käytetään perheen ohella myös huonetta, taloa, kotia, asuntoa, talon väkeä, perheväkeä, perhekuntaa ja palveluskuntaa.

Tähän perhekuntaan kuuluivat kaikki ne, jotka olivat perheen päästä riippuvaisia: paitsi vaimo ja lapset myös orjat perheineen sekä mahdollisesti sellaiset kaukaisemmat sukulaiset, jotka olivat talon isännästä riippuvaisia. Perhe edusti yhteiskuntaa pienoiskoossa ja oli sen tavoin järjestynyt patriarkaalisen hierarkian mukaan. Ajatus siitä, että perheenjäsenet olisivat tasavertaisia keskenään tai että avioliitto perustuisi vastavuoroiseen kumppanuuteen, oli vieras. Kaikkien ihmisten tasa-arvoisuus on kaiken kaikkiaan täysin moderni, valistuksen perintönä saatu käsitys. Se on seurausta perustavaa laatua olevista taloudellisista, sosiaalisista ja poliittisista muutoksista, jotka ovat samalla etäännyttäneet meidän todellisuutemme Raamatun tekstien kirjoittajien todellisuudesta.

Jeesuksen perintö ja sen joustava tulkinta: naimattomuus vai sittenkin perhe-elämä?

Jeesuksen tavoin myös Paavali piti naimattomuutta tavoiteltavana elämänmuotona. Hän ei varsinaisesti torjunut avioliittoa, mutta naimisiin meno oli vain myönnytys niille, jotka eivät kyenneet hillitsemään itseään (1. Kor. 7:1-11). Avioliitto kuului hänenkin näkemyksensä mukaisesti tämän maailman järjestykseen, joka on katoamassa. Koska aika oli käymässä vähiin, oli naimisissa olevienkin elettävä kuin heillä ei vaimoa olisikaan (1. Kor. 7:29-31).

Aika ei loppunutkaan niin pian kuin Paavali oletti. Apostolin kuoleman jälkeen hänen seuraajansa kirjoittivat kirjeitä hänen nimissään. Niiden sisältämät ns. huoneentaulut olettavat, että kristityllä on perhe, johon kuuluu aviopuoliso, lapsia ja orjia (esim. Ef. 5:21-6:9; Kol. 3:18-4:1). Erityisen perhekeskeisiä ovat nk. Pastoraalikirjeet (1-2 Timoteus, Titus), jossa kristittyjä nimenomaan kehotetaan menemään naimisiin. Tältä osin ne ovat siis ajautuneet varsin kauas Paavalin – ja Jeesuksen – ajattelusta. Eroa kuvaa hyvin se, että siinä missä Paavali perusteli naimattomuutta sillä, että naimaton pystyy antautumaan kokonaisvaltaisesti Herran työlle (1. Kor. 7:32-34), pastoraalikirjeiden kirjoittaja(t) katsovat, että seurakunnan johtajaksi kelpaa vain sellainen, joka on osoittanut pystyvänsä pitämään hyvää huolta perheestään (1. Tim. 3:4-5).

Kirkon historiassa Jeesuksen ja Paavalin edustama perhekielteisyys oli vuosisatojen ajan vallitseva. Oppineet ja teologit korostivat naimattomuutta – siitä huolimatta, että suurin osa kristityistä meni naimisiin ja eli perhe-elämää. Naimattomuus oli kuitenkin ”korkeampi kutsumus.” Tätä korostaessaan hengellinen eliitti löysi laajan kaikupohjan Jeesuksen opetuksesta ja Uuden testamentin kirjoituksista. Reformaatio mullisti kuitenkin tämän ajattelun, kun perhe-elämä ymmärrettiin yhtäläiseksi – ellei suuremmaksi – kutsumukseksi kuin naimattomuus. Erityisesti luterilaisuudessa on korostettu, että avioliitto perustuu luomisjärjestykseen ja että ihminen on varta vasten luotu avioliittoa ja perhe-elämää varten.

Jeesus, perhe ja nykytodellisuus

Kristilliset kirkot mielletään edelleen perhettä ja ”perhearvoja” korostavina instituutioina.   Raamatusta löytyy kuitenkin helpommin kohtia, jotka arvostelevat perhe-elämää kuin tukevat sitä. Kriittisimmät äänenpainot on sijoitettu Jeesuksen suuhun. Nykyaikaiset perhearvot eivät ole jatkumoa kristinuskon perinteestä ja sen pyhistä kirjoituksista. Itse asiassa harva asia tuntuisi olevan kauempana Jeesuksen julistuksesta kuin avioliitto, perhe-elämä ja sen ihannointi.

Olisiko siis kristillisempää katkoa välit perheeseen ja hakeutua uskonveljien ja -sisarten seuraan? Kautta kirkkohistorian on myös ollut uskonnollisia yhteisöjä, jotka pyrkivät juuri tähän.  Esimerkki osoittaa, ettei Raamatun sanan kirjaimellinen toteuttaminen aina tavoita rakkaudellista henkeä.

Heikki Räisänen lopettaa alussa siteeraamani artikkelin toteamalla: ”Olemme etääntyneet kristittyinä kauas Jeesuksesta. On ollut pakko. Terveellistä olisi joissakin suhteissa myös palata lähemmäksi häntä. Voisi olla jopa pakko.”

Voisiko lähemmäksi palaaminen tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että perhekäsite voitaisiin laajentaa koskemaan myös omana aikanamme muitakin kuin vanhempia ja näiden lapsia? Pitäisikö kirkon puhua vähemmän perinteisestä ensimmäisessä avioliitossaan elävien isän ja äidin ja heidän yhteisten lastensa muodostamasta ydinperheestä ja enemmän laajemmasta perhekäsitteestä? Olisiko aika löytää perheeseen uudestaan isovanhemmat, sedät ja tädit, mummit ja kummit, naapurit ja muut verkostot? Olisiko kirkon tehtävä vaalia yksityisen ydinperheen sijaan laajempaa yhteisöllisyyttä? Olisiko tällä tavalla yhteiskunnassamme vähemmän unohdettuja vanhuksia, jo nuorena syrjäytyviä lapsia ja kaiken kaikkiaan vähemmän yksinäisiä?

 

Kirjoittaja Outi Lehtipuu on Suomen Akatemian tutkijatohtori, joka työskentelee Helsingin yliopiston eksegetiikan laitoksella ja elää perinteisessä ydinperheessä.

 

Aiheesta muualla:

Elizabeth Clark, ”Antifamilial Tendencies in Ancient Christianity.” Journal of the History of Sexuality 5 (1995), 365-80.

Adriana Destro & Mauro Pesce, ”Fathers and Householders in the Jesus Movement: The Perspective of the Gospel of Luke.” Biblical Interpretation 11 (2003), 211-38.

John H. Elliott, ”Jesus Was Not an Egalitarian:  A Critique of an Anachronistic and Idealist Theory.” Biblical Theology Bulletin 32 (2002), 75-91.

-. ”The Jesus Movement Was Not Egalitarian But Family-Oriented.” Biblical Interpretation 11 (2003), 173-210.

Dale B. Martin, ”Familiar Idolatry and the Christian Case against Marriage.” – Sex and the Single Savior: Gender and Sexuality in Biblical Interpretation. Louisville, KN: Westminster John Knox, 2006, 103-24.

Heikki Räisänen, ”Koti, isänmaa ja Jeesus.” – Uuteen uskoon. Kristinuskon itsekritiikistä uskontojen vuoropuheluun. Helsinki: Kirjapaja, 1993, 76-83.