Jeesuksen vertaukset puhtaalta pöydältä

Maailman tunnetuimpiin kertomuksiin kuuluu Jeesuksen tarina Laupiaasta samarialaisesta. Eräs mies tuli ryöstetyksi matkalla Jerikoon. Pappi kulki ohi, mutta samarialainen auttoi. Mikä on nostanut tapauksen kirjallisuuden klassikoiden joukkoon? Mihin kertomus pyrkii?

Kirkossa saarnataan mielellään Jeesuksen vertauksista. Tutkijoille ne ovat kuitenkin paha pala. Eksegeetit ovat panostaneet niiden muotoon ja historialliseen taustaan, teologit ovat tislanneet niistä ajatonta oppia. Samalla on ajauduttu yhä kauemmas itse tarinoista ja niiden tavoitteista. Tässä kirjoituksessa pyrin lukemaan vertausta Samarialaisesta, Luuk 10:25-37, modernin kirjallisuustieteen keinoin, ilman historiallisia tai hengellisiä aurinkolaseja. Se ainakin selviää, ettei Samarialainen välttämättä ollut laupias.

Nykyaikainen kirjallisuustiede tarjoaa uusia työvälineitä vertausten tutkimiseen. Puhutaan narratiivisesta, pragmaattisesta tai retorisesta näkökulmasta. Kysymys kuuluu: Mitä kehyskertomuksen Jeesus haluaa saada aikaan kuulijassaan vertauksen avulla? Nyt ei haeta tekstin ’sanomaa’ tai tietoa ’historiallisesta Jeesuksesta’, ei edes evankeliumin kirjoittajan aivoituksia.  Kiinnostavampaa on, miten itse tarina toimii ja mihin se pyrkii.

Tällöin historiallisesta tiedosta on hyötyä, mutta vain vähän. Emme tarvitse tarkkaa maantieteellistä selvitystä matkasta Jerusalemista Jerikoon. Kertoja-Jeesus ja hänen taustallaan oleva kertoja-Luukas pyrkivät viestimään jotakin ilman että kuulijat hallitsisivat kaikki yksityiskohdat.

Vertaus Laupiaasta Samarialaisesta puhuttelee sellaisenaan. Se on innostanut ihmisiä erilaisissa kulttuureissa ilman sosiaalihistoriallista taustakartoitustakin. Vaikka nämä tulkinnat olisivat vinoutuneita, ne todistavat kertomuksen voimasta.Tekstin taustalla olevia historiallisia ihmisiä ja heidän tilanteitaan voimme vain veikkailla. Mutta narratiivista tutkimusta kiinnostavat vielä todellisemmat hahmot. Sekä vertauksesta että sen kehyskertomuksesta löydämme sisäisyleisön, sisäiskertojan ja heidän tilanteensa.

Samarialainen ei ollut laupias

Jo kirkkoraamatun otsikko johtaa harhaan. Teksti ei missään väitä, että siinä esiintyvä samarialainen olisi ”laupias”. Myös usein käytetty englanninkielinen titteli ”good” nousee kirkollisesta tulkintaperinteestä.

 Kehyskertomuksen keskustelukumppani, laintuntija, tosin esittää, että samarialainen ”osoitti laupeutta”, tarkemmin ”teki laupeutta” eli ”auttoi”. Ero on merkittävä vaikkei helposti havaittava. Olemisen ja määrittelyn sijaan puhutaan tekemisestä. Ajattelen, että tähän eroon kätkeytyy avain vertauksen tulkintaan.

Mistä oli kyse?

Laintuntija oli aikansa mulla(h), uskonnollinen ja juridinen asiantuntija. Tekstin sisäiskertoja paljastaa hänen kätketyn motiivinsa. Pelkistäen voidaan todeta, että ammattilainen antoi maallikolle tilaisuuden näyttökokeeseen (peirasmos).

Kehyskertomuksen hankalin piirre on, mitä laintuntija oikein haluaa saada selville. Uskonnollinen erityisasiantuntija kun tiedustelee Jeesukselta liiankin yksinkertaisesti: ”Miten perisin iankaikkisen elämän?”

Jeesus vastaa juutalaiseen tapaan vastakysymyksellä. ”Mitenkä sinun on tapana resitoida?” Laintuntija paukuttaa tunnetun ulkoläksyn Jumalan ja lähimmäisen rakastamisesta. Siinäpä se, vastaa Jeesus. Silminnähden harmistunut keskustelukumppani antaa ymmärtää, ettei hän näin yksinkertaisesta asiasta tullut puhumaan.

Miten ‘lähimmäinen’ määritellään?

Todellinen kysymys selviää pohtimalla jaetta 29: ”Ja kuka olikaan minun lähimmäiseni?”, Miten kelpo juutalaisen ‘lähimmäinen’ oikeastaan määritellään? Kyseessä on klassinen pulma. Vastaavia olivat vaikkapa aviorikoksesta kiinnisaadun naisen kohtalo, veron maksaminen keisarille tai seitsemän veljeksen vaimo.

Oma suku ja muut juutalaiset ovat tietysti lähimmäisiä, joita tulee rakastaa. Mutta entäpä ulkomaalaiset? Toisten mielestä Jumala oli kaikkia kansoja varten; myös vierasta ja muukalaista tuli auttaa. Toiset ajattelivat, että ulkomaalaiset, gojim, kuuluivat Jumalan rakkauden ulkopuolelle. Tuleeko kunnon juutalaisen auttaa vain juutalaisia (2 Moos 20:16-17) vai myös pakanoita? Kuuluuko Jumalan rakkaus vain Abrahamin perillisille vai myös muille kansoille? Tämä universalismin ja partikularismin välinen kiista oli arkipäivää varhaisjuutalaisuudessa. Jeesus itsekin veti välillä asiassa tiukkaa linjaa.

Laintuntijaolisi voinut muotoilla kysymyksensä näinkin: Ulottuuko käsky lähimmäisen rakastamisesta myös muukalaisiin ja vieraisiin kansoihin? Kummalle sinänsä tunnetulle kannalle Jeesus asettuu tässä asiassa? Kuten yllä mainituissa tapauksissa, molemmat vaihtoehdot olivat vääriä osalle juutalaisista. Joku suuttuisi varmasti. Taas Jeesus vastaa juutalaiseen tapaan heittämällä pallon takaisin kysyjälle.

Tuntematon potilas

Vastaus muistuttaa Jobin kirjan asetelmaa. Kertomuksen muodossa otetaan nytkin puhtaaksiviljelty esimerkki, jossa ongelma kärjistyy. Valinta jää lopulta kuulijalle.

Esimerkkitapauksessa erilaiset ihmiset kohtaavat selvästi apua tarvitsevan henkilön, mutta kukaan ei tiedä, mihin heimoon tämä kuuluu. Miten niin? Kulkija on muuan mies, kansallisuutta ei kerrota. Jerusalem oli monikulttuurinen hellenistinen kaupunki, sieltä saattoi olla tulossa kuka vain. Kirkkoraamatun käännös ”veivät häneltä vaatteetkin päältä” johtaa harhaan, alkutekstissä kun muuta ei viedäkään. Paitsi puhekyky: mies jätetään lojumaan sananmukaisesti ”puolikuolleena”.

Ohikulkija näkee, että hän tarvitsee välitöntä apua. Mutta kaksi häneltä puuttuu: vaatteet ja kieli eli kansallisuuden keskeiset tuntomerkit. Paikalle osuva ei voi tietää, onko uhri juutalainen vai esimerkiksi samarialainen. Jälkimmäisten kanssa Jeesuksella itsellään oli kärhämää juuri edellisessä luvussa.

Kaksi rakkautta

Paikalle osuu pappi. Hän ei vain ”tullut” paikalle vaan ”kulki alaspäin” eli Jerusalemista Jerikon suuntaan – poispäin temppelistä. Pohdinnat tilanteen vaarallisuudesta tai kultillisen saastumisen pelosta vesittäisivät tarinan. Kyllä pappi olisi voinut auttaa. Ohikulkemisen motiivin täytyy liittyä kysymykseen, johon Jeesus tarinallaan vastaa.

Kun uhrin kansallisuutta ei pysty tunnistamaan, edessä on kiperä valinta. Jos autan, saatan tahattomasti auttaa vierasheimoista. Jos en auta, saatan jättää oman miehen auttamatta. Kumpi on pahempi?

Papin toiminta edustaa näkemystä, jonka mukaan lähimmäinen on vain omaan heimoon kuuluva. Ilmeisesti vierasheimoisen auttaminen on vielä pahempaa kuin että jättää oman ryhmän jäsenen heitteille.

Kolmiosaisen kertomuksen toisella tarinalla on tapana toistaa ensimmäisen ajatus kevyemmässä muodossa, kuten luvussa Luuk. 15. Toinen tarina valmistaa kuulijaa kolmanteen osaan, jossa on luvassa jokin yllättävä ja erilainen versio samasta tarinasta. Niinpä ohi kulkee samoin tuloksin papin kevytversio, leeviläinen. Oletettu kuulija jää odottamaan kolmatta kulkijaa.

Paikalle osuukin kolmas henkilö, joka jo ennalta tiedetään koko tarinan ratkaisevaksi hahmoksi. Kirkkoraamattu tietää miehen tulevan ”samaa tietä”, alkuteksti vain että hän matkusti, suunta ei ole selvillä. Liikaa ei tule tuijottaa edes hänen kansalaisuuteensa, vaikka siihenkin sisältyy oma viestinsä. Olennaista on, mitä hän tekee ja mitä teoreettista mallia tuo käytös heijastaa.

Kertomus ei sano, oliko samarialainen luonteeltaan ”laupias”. Mutta tekstin mukaan hänessä syntyi äkillinen säälin tunne. Hänen motiivinsa ei ole välttämättä jalompi kuin papin ja leeviläisen, mutta hänen tekonsa edellyttää eräässä mielessä päinvastaista ajattelua. Vaikka hän olisi inhonnut juutalaisia, hän saattoi ajatella: ”Tuo raato voi olla meikäläisiä. Varmuuden vuoksi teen voitavani, etten vahingossakaan jättäisi omaa väkeä auttamatta.” Tilanteessa, jossa ei tiedetä, onko uhri omaan kansaan kuuluva ”lähimmäinen” vai ei, samarialainen edustaa pappiin ja leeviläiseen nähden vaihtoehtoista periaatteellista ratkaisumallia.

Kohtuuton loppu

Itämaisen kerronnan yliampuvaan tapaan Jeesus pistää lopun överiksi. Samarialainen ei vain auta uhria ja vie häntä majataloon, vaan sitoutuu ennalta määrittelemättömään korvaussummaan majatalon isännälle. Tarina olisi toiminut vähemmälläkin. Kenties tässä kulttuurien välinen ero häiritsee ymmärtämistä. Länsimainen nykylukija voi korostaa tuota lopun maustetta siinä määrin, ettei muista ajatella, miten vertaus vastaa kehyskertomuksessa esitettyyn haasteeseen.

Kuka onkaan lähimmäinen?

Emme tiedä, kuka ohikulkijoista veikkasi oikein, sillä uhrin kansallisuus ei lopultakaan paljastu. Sen sijaan Jeesus lopettaa hankalaan kysymykseen: Kuka oli kunnon lähimmäinen? Laintuntija ei ota kantaa, kumpi oli eettisesti korkeammalla tasolla. Samarialaista hän ei voi ruveta kehumaan. Hän ei liioin vastaa suoraan universalismin ja partikularismin väliseen haasteeseen, sillä se oli juuri tuo ”ansa”, joka alussa oli viritetty. Mutta hän joutuu vastaamaan itse kertomuksen dynamiikan mukaisesti. Lähimmäinen oli se joka teki laupeuden.

Tekemistä, ei olemista kysyttiin jo kehyskertomuksen alussa: ”Mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?” Tarinan sisäisen toiminnan kannalta kuulijan sympatia on ryöstön uhrin puolella. Sankari on se joka häntä auttaa. Vaikka kuulija olisi papin kanssa samalla periaatteellisella kannalla, hänen olisi vaikea tuoda kertomukseen mallia, joka tekisi tästä tai leeviläisestä sankarin.

Mihin Jeesus pyrki?

Vertauksilla Luukas ei välttämättä kuvaa Jeesuksen ja ”vastustajien” kiistoja tai pyri osoittamaan tämän nokkeluutta selvitä huolella punotusta ansasta. Luukkaan Jeesus suostuttelee, hän haluaa saada laintuntijan totunnaiset ajatuskuviot muuttumaan. Kehyskertomus ei edellytä myöhempää historiallista tilannetta, kiistoja juutalais- ja hellenistikristittyjen välillä. Kertomus ei liioin kuvaa Jeesusta itseään ”laupiaana samarialaisena”, niin houkutteleva kuin tuollainen kirkollinen tulkinta onkin. Tarina toimii mainiosti sellaisenaan.

Sittenkin teologiaa

Kertomuksen taustalla voidaan havaita uskonnollinen painotus, joka on tuttua Jeesuksen muustakin opetuksesta. Jumalan oma toiminta paljastaa hänet universalistiksi. Hän antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoille.

Jeesuksen yleisön tulisi ottaa hänestä oppia, olla täydellisiä eli tasapuolisen hyviä, Matt 5:45. Näin he ovat isänsä lapsia. Kynnyskysymys on vihollisen tai vierasheimoisen kohtelu. Juuri käsky rakastaa vihollista onkin ainoita varhaiskristillisen kehotuspuheen omintakeisia kehotuksia. Eikä se ole lyönyt itseään läpi nykypäivänkään kristillisyydessä.

Kirjoittaja Lauri Thurén toimii eksegetiikan professorina Joensuun yliopistossa.

Lue myös Thurénin artikkeli Jeesuksen vertaukset uudessa valossa – Tuhlaajapojan isä olikin fariseus!