Räikeä sikamessias säväytti 1970-luvulla

Tarkastelen kirjoituksessani Harro Koskisen (s. 1945) sikataideteosten saamaa vastaanottoa. Tarkastelutapani on kulttuurisosiologinen. Pohdin, kuinka teokset ja niiden vastaanotto sijoittuvat aikahistorialliseen kontekstiin. Teosten ominaispiirteiden ja niiden saaman vastaanoton perusteella voimme kurkistaa kulttuuri-ilmapiirin muutokseen ja pohtia myös uskonnon muuttuvaa asemaa suomalaisessa kulttuurissa ja taide-elämässä.

Taiteilija Harro Koskisen sikaikoni– ja sikamessias-taideteoksista keskusteltiin kiivaasti 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Teoksia sekä kannatettiin että vastustettiin. Polemiikki johti siihen, että Koskinen joutui töidensä takia oikeuteen, jossa hän sai langettavan tuomion jumalanpilkasta. Oikeusistuimissa otettiin kantaa siihen, miten uskonnollista kuvastoa oli sopivaa käsitellä julkisuudessa.

Se, mitä prosessissa tapahtui, tai mistä käydyssä keskustelussa ja kannanotoissa oli kysymys, riippuu tarkastelijan valitsemasta näkökulmasta. Oliko kyse taiteen ja laajemmin myös ilmaisun vapauden suhteesta yhteiskunnan ja sen uskonnollisten instituutioiden pyhiin perusarvoihin, anarkistisesta pyrkimyksestä kyseenalaistaa itsestään selvinä pidettyjä kuvaideoita, tietoisesta hyökkäyksestä kristillisiä arvoja vastaan vai kenties myös kristinuskon itsensä pohjalta nousevasta kuvia riistävästä ja uudelleen arvioivasta teosta? Vaihtoehtoja ja mahdollisia tulkintahorisontteja on useita.

Ristiinnaulittu sika oli aikanaan raju kuva – mutta miksi?

Yli kolme vuosikymmentä sitten teokset saattoivat kuohuttaa katsojia, mutta nykypäivänä seison niiden edessä näyttelyssä hieman hämmentyneenä. Työt näyttävät jollakin tavoin odotetuilta ja melkeinpä tavanomaisilta. Miksi niin raju reaktio? Ovatko kuvat kadottaneet voimaansa ja merkitystään visuaalisen kulttuurin kehittyessä ja monimuotoistuessa?

On helppoa ajatella, että teoksiin sisältyi jotakin sellaista, että ne aikanaan ikään kuin itsestään synnyttivät keskustelua ja kannanottoja. Huomaamatta jää helposti, että provokatiivisiksi koetuilla teoksilla on yleensä vain yksi provosoimisen hetki tai mahdollisuus. Kun teos on kerran kauhistuttanut, mahdollisuus on käytetty, ja kaikki seuraavat vastaavan kaltaiset työt ovat aikaisemman toistoa. Teokset sijoittuvat näin taiteen kannanottoina samaan tulkintojen avaruuteen. Siinä uutuudella ja radikaaliksi koetulla on aina oma merkityksensä suhteessa toisiin teoksiin. Se, miten teoksia tulkitaan ja arvotetaan, riippuu sekä olemassa olevasta teosavaruudesta, että laajemmin ajan kulttuurisista rakenteista ja virtauksista.

On ilmeistä, että teosten tulkinnassa sikakuvaan ja sikamaisuuteen on inhimillisten ominaisuuksien vertauskuvana liitetty negatiivisia konnotaatioita. Sika on eläinhahmo, merkki ja symboli. Sian saastaisuus kohdataan sekä monoteististen uskontojen perinteissä että kansanomaisessa kielenkäytössä. Kulttuurisena kuvana sian ihmisyys tai ihmisen eläimellinen sikamaisuus suhteutuvat toisiinsa skandaalimaisesti. Ihmisen ja eläimen ominaispiirteet sulautuvat ja hämärtyvät. Varhaisemmassa keski- ja uuden ajan uskonnollisessa taiteessa nimenomaan paholaishahmoja kuvattiin usein ihmisen ja eläimen outona sekoituksena. Onko sikaihmisessä tai ihmissiassa jotakin samantapaista skandaalimaisuutta?

Toisaalta sika on myös satujen ja sarjakuvien leikkisä hahmo. Harron töissä on ammennettu poptaiteelle tyypillisesti paljon sarjakuvaperinteestä. Sarjakuvan ja kertomusten sika on sekä ovela että leikkisä hahmo – näin esimerkiksi teoksissa ”sika kurkkaa” tai ”sika iskee” vuodelta 1969.

Jos sika kuitenkin asettuu kulttuurisena symbolina nimenomaan inhimillisen pahuuden ilmikuvaksi, sian ristiinnaulitseminen muodostaa monimerkityksellisen käsitekokonaisuuden. Kyse voi olla uskonnon pyhän symbolin häpäisemisestä tai kyseenalaistamisesta samaan tapaan kuin Rooman Palatinus-kukkulan historiallisessa ristiinnaulitun aasin graffiti-kuvassa.  Toisaalta on myös aivan mahdollista ajatella, että ristille on sian symbolihahmossa sijoitettu jotakin ihmisen itsestään torjumasta ja projisoimasta. Tällöin kuva saa melko erilaisia merkityksiä. Ajan toimijoiden kannanotoista riippuu, mitkä tulkinnat kulloinkin aktivoituvat ja näyttäytyvät mielekkäinä tai itsestään selvinä. Toimijat ottavat kantaa teoksiin itsekin osana kulttuuristen vaikutteiden ja valtatekijöiden kenttää. Kyseinen kenttä sisältää tai tarjoaa aina tiettyjä aikasidonnaisia tulkinnan mahdollisuuksia. Tulkinta on historiallista ja muuttuvaa.

Teokset toimivat sytyttimenä, joka laukaisi keskustelun

Ajan kulttuurinen ja henkinen ilmapiiri vaikutti sekä sikateosten aihepiiriin ja syntyyn että teosten saamaan vastaanottoon. Taideteos voi näin olla sekä tekijänsä reaktio ja puheenvuoro ajan ilmiöihin että ikään kuin ukkosenjohdatin, jonka välityksellä purkautuu jotakin olennaista yhteisön kokemuksesta, jännitteistä ja kulttuurisista murroksista. Taide ei tapahdu tyhjiössä. Harron teokset toimivat ikään kuin sytyttimenä, joka laukaisi keskustelun ja kannanottojen sarjan ja muovasi käsityksiä siitä, mikä on uskonnollista taidetta, tai kuinka uskonnollisia aiheita tuli kuvata. Hetki oli ainutlaatuinen ja ainutkertainen. Ironisoiva ja kyseenalaistava uskonnollisten aiheiden kuvaaminen ei ole enää myöhemmin herättänyt Suomessa samanlaisia kiihkeitä reaktioita. On hyvä muistaa muutama vuosi Muhammed-pilakuvien synnyttämän kohun jälkeen, että luterilaisessa Suomessa pohdittiin jumalanpilkkalain pohjalta vielä 1970-luvun alussa uskonnollisten kuva-aiheiden julkisen käytön rajalinjoja. Se, mitä ja miten taiteilija sai kuvata, oli julkisen vallan ja oikeudenkäytön asia.

Töiden saama vastaanotto oli aikanaan mahdollinen siksi, että elettiin yhtenäiskulttuurin aikaa, jonka perusarvojen haastaminen saattoi koskettaa sekä institutionaalisia että yksittäisiä toimijoita. Ironisoiviksi tulkitut teokset iskivät uskonnon ja nationalismin liitoskohtaan. Nationalismi ja uskonnollinen perinne liittyivät toisiinsa vielä varsin saumattomasti. Yhteiskunnan perusarvojen ja uskonnollisten rakenteiden ironinen osoittelu koettiin kiusalliseksi ja häpäiseväksi. Teokset kyseenalaistivat kodin, uskonnon ja nationalismin muodostaman kolminaisuuden. Sikamessias ja sikaikoni näyttäytyivät näin skandaalimaisina ja loukkaavina.

Tulkinta on ymmärrettävä ja jälkeenpäin arvioiden odotettu. On oikeastaan hämmästyttävää, miten helppoa on taiteen keinoilla aikaansaada keskustelua ja voimakkaita reaktioita. Sikojen koti-installaatio esittää materialisoituneena perheen, kansallisuuden ja uskonnon kehän, jota taiteilija tarkastelee pop-taiteen ja sarjakuvan keinoin äärimmäisen etäännyttävästi. Kirkas muovisuus, räikeä väriskaala ja teosten suuri koko olivat omiaan esittämään arkisen todellisuuden toiseuden näkökulmasta. Teosten katsoja saattoi tajuta tarkastelevansa sekä omia arvojaan että nationalistisen projektin tuottamaa todellisuuskäsitystä taiteilijan mahdollistamasta ironian ja toiseuden näkökulmasta.

Myöhemmin yhteiskunnan keskeiset oikeudelliset ja uskonnolliset instituutiot eivät ole enää olleet siinä asemassa, että niissä olisi voitu ottaa kantaa samalla tavoin kuin 1960- ja 70 -lukujen vaihteessa.

Jeesus-kuva muovattiin uusiksi

Hannu Salaman (s. 1936) kirjallista tuotantoa oli muutamaa vuotta aikaisemmin arvioitu oikeudessa samaan tapaan kuin sikakuvia, joskin prosessi päättyi Salaman osalta presidentin armahdukseen. Vuoden 1968 opiskelijalevottomuudet ja länsimaisen kapinallis-kriittisen nuorisokulttuurin esiin murtautuminen haastoivat vallitsevia arvoja. Ajan poliittinen kenttä oli jakaantunut, ja kylmän sodan maailmassa idän ja lännen vastakkainasettelu ulottui myös kulttuurin kentälle. Uskonnon asema kansallisessa kulttuurissa alkoi muuttua myös 1960- ja 70-lukujen voimakkaan muuttoliikkeen ja kaupungistumisen vuoksi. Yhteiskunnan rakenteet uusiutuivat, ja muutos koski myös kulttuurin ja uskonnon kenttiä ja toimijoita.

Populaarikulttuurissa ja laajemmin koko länsimaisen taiteen piirissä uskonnollisia aiheita kriittisesti uudelleen tulkitsevat ja hyödyntävät teokset eivät ole olleet mitenkään poikkeuksellisia. Uskonnollisen kuvaston kriittinen ja ironinen käyttö on ollut tunnettua länsimaissa jo uskonpuhdistuksen ajoista alkaen. Propagandatarkoituksessa uskonnollisia kuva-aiheita on käytetty vastapuolen ironisoimiseen ja omien katsomusten edistämiseen.

1900-luvun loppupuolella on toteutettu useita taideteoksia, joissa uskonnollista kuvastoa on käsitelty leikinomaisesti, ironisoiden tai kyseenalaistaen ja uusia merkitysulottuvuuksia etsien. Esimerkiksi H. C. Westermannin (1922-1981), Robert Mapplethorpen (1946-1989), Andres Serranon (s. 1950) ja Chris Ofilin (s. 1968) sekä monien muiden viimeisten vuosikymmenien taiteen tekijöiden tuotannossa on helppoa löytää ja tunnistaa vastaavantyppisiä aiheita ja teoksia. Suomalaiset teokset sijoittuvat näin koko Euroopan ja maailman uskonnollisessa taiteessa samaan tulkintakokonaisuuteen muiden ironis-kriittis-provokatiivisiksi katsottujen teosten kanssa. Jeesus-kuva muovautui uudelleen. Palvonnan kohde otettiin kannanottojen ja kritiikin välineeksi. 

Torjunta ja kieltäminen kertovat ajastaan

Taideteokset ja niiden saama vastaanotto kuvastavat eri tavoin aikansa valtasuhteita ja kulttuurisia virtauksia. Toimijat ja instituutiot vaikuttavat tulkintoihin. Teokset suhteutuvat toisiinsa, ja niiden tulkinta muotoutuu eri tavoin riippuen muista taideteoksista ja kustakin historiallisesta tilanteesta.

Kiistanalainen teos tavallisesti ylittää erilaisia rajalinjoja. Ihmisyys ja eläimellisyys, profaani ja pyhä, jalo ja alhainen hämmentyvät kiinnostavilla tavoilla. Kulttuurin ja uskonnon kenttien erilaiset pääomat ja arvostukset törmäävät ja muuttuvat. Torjunta ja kieltäminen kertovat ajastaan. Teoksen ja taiteilijan kohtaloissa kuvastuu myös yksi avantgarde-taiteen keskeinen tehtävä: herättää keskustelua ja kyseenalaistaa vallitsevaa kulttuuria ja sen henkeä.

 

Kirjoittaja TT Juha Malmisalo toimii Helsingin seurakuntayhtymän yhteiskunnallisen ja aikuistyön pappina

 

Kirjallisuutta:

Bourdieu, P. (1993) The Field of Cultural Production. Essays on Art and Literature. Randal Johnson ed. Cambridge: Polity Press.

Bourdieu, P. (1998) Les règles de l’art. Genèse et structure du champ littéraire. Nouvelle édition revue et corrigée. Paris: Édition du Seuil.

Kantokorpi, O. (2003) Pop-taide. Pinx. Maalaustaide Suomessa. Tarinankertojia. Sederholm,

H., Hanka, H., Kivirinta, M-T., Sinisalo, S., Stewen, R., (eds.) Espoo: Weilin + Göös. 124-131

Rombold, G. (1988) Der Streit um das Bild. Zum Verhältnis von moderner Kunst und Religion. Stuttgart: Verlag Katholisches Bibelwerk GmbH.

Sinisalo, S. (1990) Kuvataide 1960-luvulla. Ars Suomen taide 6. Espoo: Weilin + Göös. 180-219

Tarkka, P. (1976) Hannu Salama. Översättning av Tuuli Forsgren. Stockholm: Rabén & Sjögren.

Valkonen, M. (2003) Poliisi kiinnostui omasta imagostaan. Pinx. Maalaustaide Suomessa.

Tarinankertojia. Sederholm, H., Hanka, H., Kivirinta, M-T., Sinisalo, S., Steven, R., (eds.) Espoo: Weilin + Göös. 134-135

Harro Koskisen CV, 8.3.2009.

Mellais, M. POP Harro Koskinen 8.3.2009.