Ruumiillinen ihminen tarvitsee ruumiillisen Jumalan

Jumala mielletään usein enemmän tai vähemmän ihmishahmoiseksi. Teologiassa tällaista antropomorfismia on pidetty harhaanjohtavana ja Jumala nähty ruumiittomaksi mieleksi. Jumalan ihmishahmoisuus on kuitenkin vain seurausta siitä, että Jumalalla ajatellaan olevan mieli, sillä kuvittelemme mielelliset olennot automaattisesti ruumiillisiksi. Jumalan kuvaaminen ruumiilliseksi ei kuitenkaan yleensä ole päämäärä sinänsä. Esimerkiksi patsas on vain se aineellinen muoto, jossa Jumalan tahdon ja ajatusten koetaan tulevan konkreettisiksi.

Jumalat kuvitellaan usein ihmishahmoisiksi

Eri uskontojen jumalat kuvitellaan usein ihmishahmoisiksi (antropomorfisiksi) tai joskus myös eläinhahmoisiksi. Ihmishahmoisuus tarkoittaa sitä, että jumalalla on enemmän tai vähemmän samankaltainen ruumis kuin ihmisellä. Ruumiillisuus on nimenomaan ulospäin havaittavaa ruumiin muotoa: jumalalla on pää ja kasvot. Ruumiillisuuteen ei yleensä liity ajatusta aivoista tai sisäelimistä tai yksityiskohtaisia kuvauksia eri ruumiintoiminnoista.

Kuvitelma perustuu siihen, että jumalan ajatteleminen persoonalliseksi agentiksi eli toimijaksi tuo vääjäämättä mukanaan ajatuksen jonkinlaisesta ihmisenkaltaisuudesta. On vaikea kuvitella ajattelevaa ja tuntevaa persoonaa antamatta sille jonkinlaista ihmishahmoa. Tässä ei niinkään ole kyse tietoisesta päättelystä kuin eräänlaisesta intuitiosta, tiedostamattomasta ja spontaanista taustaoletuksesta. Intuitio persoonien ruumiillisuudesta on osa ihmismielen tyypillisiä automaattisia toimintatapoja.

Reflektiivisessä eli tietoisen pohtivassa ajattelussa antropomorfismia on usein vastustettu. Kristinuskon piirissä teologit ovat toisinaan turvautuneet kehityspsykologiseen argumenttiin, jonka mukaan ihmishahmoinen jumalakuva on konkreettisuudessaan lapsenomainen. ”Kehittyneemmässä” uskonnollisessa ajattelussa ymmärretään, ettei Jumala ole todellisuudessa mikään vanha mies pilvissä.        

Kansanusko nojaa intuitioon ja teologia pohdintaan ja reflektioon

Modernissa jumalakeskustelussa kuvastuu sama intuitiivisen ja reflektiivisen ajattelun jännite, joka ilmeni jo antiikin ajan hellenistijuutalaisten raamatuntulkinnassa ja myöhemmin islamilaisessa kahden totuuden teoriassa. Esimerkiksi Filon Aleksandrialainen (20 eKr. – 50 jKr.) pyrki kirjoituksissaan yhdistämään juutalaisen mytologian ja kreikkalaisen filosofian. Hän esitti, että Vanhan testamentin kirjoja oli tulkittava allegorisesti (vertauskuvallisesti), koska kirjaimellinen tulkinta johti usein ristiriitoihin. Origenes erotti 200-luvulla vastaavasti yksinkertaisen eli kirjaimellisen ja korkeamman eli allegorisen uskonnollisen ajattelun. Ideaa kehiteltiin sittemmin arabialaisessa aristotelismissa. Lännessä esimerkiksi Spinoza ja Leibniz katsoivat filosofian esittävän rationaalisella tavalla uskonnollisen symboliikan ja mytologian ytimen. Arthur Schopenhauer (1947, 344) puolestaan kirjoitti:

            Uskonto on kansanmetafyysiikkaa, joka kansan on ehdottomasti sallittava pitää …         Aivan kuten on kansanrunoutta ja sananlaskujen kansanviisautta, on myös oltava            kansanmetafysiikkaa, sillä ihmisillä on ehdoton elämäntulkinnan tarve. Ja tulkinnan on    oltava sellainen, jonka kansa kykenee ymmärtämään. Siksi tulkinta on aina puettu             allegorioihin, ja mitä tulee sen käytännöllisiin vaikutuksiin käyttäytymisohjeena ja             moraaliseen vaikutukseen lohdutuksena kärsimyksissä ja kuoleman edessä, se kelpaa        yhtä hyvin kuin totuus … Totuus ei ole suoraan kansan tavoitettavissa. Eri uskonnot ovat           yksinkertaisesti kaavoja, joiden avulla kansa tavoittaa ja hahmottaa totuuden …

Kahden erilaisen päättelyjärjestelmän olemassaolo erotettavissa olevina mutta yhteistyössä toimivina kognitiivisina mekanismeina on sittemmin osoitettu lukuisin esimerkein psykologian eri alueilla (kaksois-prosessi- ja kaksois-systeemi-teoriat). Kyse on kuitenkin nimenomaan kahden kognitiivisen mekanismin erosta, ei suoraan sosiologisesta erosta eri ihmisryhmien tai ikäkausien välillä. Koska reflektiiviseen ajatteluun kuitenkin nojataan tietynlaisissa erityistehtävissä ja se vaatii tuekseen opetusta, apuvälineitä ja instituutioita, on erilaisilla eliiteillä usein siihen suurempi tarve ja paremmat mahdollisuudet. Tämä on kuitenkin yleistys, joka ei välttämättä aina päde yksilötasolla.

Siinä, missä spontaanin kansanuskon Jumala on ihmishahmoinen, reflektiivinen teologia esittää Jumalan jonkinlaisena abstraktina periaatteena kuten esimerkiksi Paul Tillichin ”oleminen-itse”. Teologinen polemiikki on kuitenkin kärjistänyt tätä eroa liikaa: ”pakanoiden” ja harhaoppisten on sanottu palvovan pelkkiä kuvia ja oikeaoppinen teologia on nähty antropomorfismin täydeksi vastakohdaksi.

Henkiset ominaisuudet tulevat esiin ruumiillisessa muodossa

Kukaan terve aikuinen tuskin kuitenkaan kuvittelee pelkän patsaan voivan vastata rukouksiin. Jumalankuva ei ole vain kuva vaan aineellinen muoto, jonka kautta jokin näkymätön agentti vaikuttaa. Tärkeää on se, mikä kuvan kautta ilmenee, ei pelkkä kuva sinänsä. Silti myös kuva on pyhä. Kristitylle ei esimerkiksi kelpaa krusifiksin vaihtaminen kylttiin ”Rukoile tässä”. Jumalankuviin myös suhtaudutaan erityisellä kunnioituksella eikä esimerkiksi ristiinnaulitun kuvaa hevin aseteta ovenpönkäksi.

Jumalankuva on pyhä, mutta pyhyys tulee jostakin muualta kuin kuvasta. Silti se on kuvassa. Tilanne on verrannollinen siihen, miten kuolleeseen ruumiiseen suhtaudutaan. Yhtäältä ruumista kohdellaan ikään kuin se olisi elävä persoona, toisaalta elämän antavan sielun arvellaan jättäneen kuolleen ruumiin.  Kuitenkin äskettäin kuolleen ruumiin näkeminen laukaisee välittömän kokemuksen persoonan läsnäolosta, varsinkin, mikäli kyseessä on tuttu ihminen. Emme voi kokea ruumista pelkäksi mykäksi aineeksi. Toisaalta ymmärrämme, että aktiivinen toimijuus on eriytynyt ruumiista, jonka se ennen teki eläväksi.

Vastaavalla tavalla ”näköispatsaita” suositaan siksi, että ulkoinen ihmishahmo tuo automaattisesti mukanaan tunteen persoonan läsnäolosta. Syy ei ole siinä, että haluttaisi korostaa ruumiillista muotoa henkisten ominaisuuksien kustannuksella. ”Näköispatsaiden” vastustajat haluavat puolestaan tuoda esiin, että ihmisen toimijuus ei rajaudu vain ruumiin rajojen sisäpuolelle. Taiteilijan minuus elää hänen teoksissaan ja hyvän hallitsijan toimijuus hänen aikaansaannoksissaan. Tämä edellyttää kuitenkin vastaanottajien yhteisöä, joka ajattelee ja muistaa merkkihenkilöitään.    

Arvatenkin jumalista tehdään kuvia samasta syystä. Ja samasta syystä kuvia kritisoidaan. Ihmishahmoisuus ei loppujen lopuksi tarkoita niinkään ruumiillista muotoa kuin sitä, että Jumalalla on mieli, uskomuksia ja tahto. Ruumiillinen muoto on vain se paketti, missä nämä henkiset ominaisuudet tulevat esille. Spontaanissa, intuitiivisessa ajattelussa ruumiillisuus korostuu kuten Vanhan testamentin kertomuksissa illan viileydessä käyskentelevästä Jahvesta. Reflektiivisessä ajattelussa pyritään korostamaan enemmän Jumalan mielen suuruutta ja rajattomuutta. Ero näiden kahden ajattelutavan välillä on kuitenkin liukuva.

Jumala on kaikkien ihmismielten summa

Kognitiotieteilijä Pascal Boyer esittää Jumalan kaikkitietävyyden tarkoittavan spontaanissa ajattelussa sitä, että Jumala tietää kaikkien mielien sisällön. Hän ei välttämättä tiedä, jokaisen autiomaan hiekanjyvän varjon pituutta hetkellä T, mutta hän tietää kaiken, mikä liikkuu ihmisten mielissä. Kuten virressä sanotaan: ”Mun tutkit, Herra, tarkasti, sä tiedät kaikki tekoni.”

Tällaisen ajatuksen tekee mahdolliseksi yksi ihmismielen erityispiirre: me kykenemme ymmärtämään useita sisäkkäisiä ja toinen toistaan määrittäviä intentionaalisia asenteita. Esimerkiksi ”Heikki haluaa, että Eila ymmärtää, että Aila tahtoo, että Risto kuuntelee” on ymmärrettävä lause, joskin neljäs intentionaalinen asenne ehkä vaatii jo hieman ponnistusta. Kynän ja paperin avulla voimme ymmärtää hyvinkin mutkikkaita rakenteita. Arkisissa yhteyksissä ymmärrämme vaivatta esimerkiksi sen, että mies katsoo minua kun minä katson hänen vaimoaan, joka katsoo minua. (Sen sijaan esimerkiksi simpanssi A ei katso simpanssia B, joka katsoo simpanssia C, joka katsoo banaania.)

Ajatus, että jokainen ihminen tietäisi, mitä jokainen muu ajattelee kaikkien muiden ajattelevan on jo kovin mutkikas. Niinpä me usein hieman oikaisemme. Esimerkiksi lounastapaaminen voidaan sopia kahdella viestillä: ”Mennäänkö Essolle kello 11?” ja ”OK, sopii.” Kuitenkin joku voisi ajatella, että vastausviestiin on vielä vastattava ”Sopii minullekin.” Tällöin taas toinen saattaisi jäädä pohtimaan, olisiko syytä vastata, että on ymmärtänyt, että toiselle sopii, ja niin edelleen. Käytännössä me kuitenkin oletamme tällaiset asiat itsestäänselvinä ja vältämme Buridanin aasin kohtalon (eli nälkäkuoleman kahden heinäpaalin välissä).

Myös ajatus kaikkitietävästä Jumalasta on eräänlainen oikotie yhteiseen, jaettuun tietoon. Sen sijaan, että miettisimme, tietävätkö muut minun tietävän heidän tietävän minun tietävän (ja niin edelleen), oletamme yhden supermielen, jossa kaikki tieto on. Psykologi Justin L. Barrett on osoittanut, että ainakin kristinuskon piirissä jopa pienet lapset ajattelevat

Jumalan mieleksi, jossa kaikki tosiasiat kuvastuvat sellaisinaan kuin peilissä. Mikä tahansa mikä on totta, on Jumalan tiedossa. Varhaislapsuuden käsitys Jumalasta ei siten olisikaan karkean antropomorfinen kuten aiemmin on väitetty.

Aikuisiällä jumalakäsitysten laatu vaihtelee tilannekohtaisesti: ihminen ei esimerkisi välttämättä rukoile sellaista Jumala, jonka hän kohtaa filosofisissa pohdinnoissaan. Teologikaan ei aina kykene siirtämään työssään tekemiään päätelmiä osaksi omaa käytännön uskonnollisuuttaan. Eikä niistä siinä edes olisi paljon hyötyä. Uskonto on osa arkiajattelua, joka käsittelee ruumiillisten persoonien toimintaa, ei yhteyksistään irrotettuja abstrakteja käsitteitä, ruumiittomia mieliä tai ikuisia totuuksia. Reflektiivinen pohdinta on usein hyödyllistä, mutta sillä ei silti voida korvata arkiajattelua. Ruumiillinen ihminen tarvitsee ruumiillisen Jumalan.

Lisätietoa:

Religionand Cognition –sivusto

Experimental Studies of Supernatural and Religious Concepts – Web Archive and Forum

Kirjoittaja Ilkka Pyysiäien on uskontotieteen dosentti, akatemiatutkija ja Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin varajohtaja.

 

Kirjallisuus

Barrett, Justin L.: Do children experience God as adults do? Teoksessa Religion in mind: Cognitive perspectives on religious belief, ritual and experience, edited by Jensine Andresen, 173-90. Cambridge: Cambridge University Press 2001.

Barrett, Justin L., & Frank Keil: Conceptualizing a nonnatural entity: Anthropomorphism in God concepts. Cognitive Psychology 31, 1996, 219-47.

Barrett, Justin L., Rebekah A. Richert, & Amanda Driesenga: God’s beliefs versus mothers: The development of nonhuman agent concepts. Child Development 72(1), 2001, 50-65.

Boyer, Pascal: Religion explained: The evolutionary origins of religious thought. New York: Basic Books 2001.

Bennett, Daniel C.: The intentional stance. Cambridge, MA: MIT Press 1987.

Deutsch, Roland, & Fritz Strack: Duality models in social psychology: From dual processes to interacting systems. Psychological Inquiry 17(3), 2006, 166-72.

Ferré, Frederick: In praise of anthropomorphism. International Journal for the Philosophy of Religion 16, 1984, 203-212.

Premack, David, & Ann premack: Original intelligence. New York: McGraw-Hill, 2003

Pyysiäinen, Ilkka: Intuitive and Explicit in religious thought. Journal of Cognition and Culture 4 (1), 2004, 123-50.

Schopenhauer, Arthur: Parerga und Paralipomena, II. (Sämtliche Werke, 6). Hrsg. Von Arthur Hübner. Wiesbaden: Brockhaus 1947 (1851).