Uskonnollisuuden tila ja tulevaisuus

Yksilön omista tarpeista nousevalla uskonnollisuudella on tulevaisuudessakin keskeinen rooli eri-ikäisten yksilöiden elämässä. Tarve löytää vastauksia elämän ja arjen kysymyksiin, olla mukana ja siirtää perinteitä, kokea hiljaisuutta ja hengellisyyttä, saada luottaa korkeampaan voimaan, ei ole missään ikäryhmässä kadonnut. Uskonnollisella muistilla on yhä sijansa.

Uskonnon harjoittaminen on yksityisasia

Kolmannen vuosituhannen alussa niin kutsuttu keveämpi uskonnollisuus – yleinen uskonnollisuuden asenne ja usko yleisluontoisiin kristillisiin uskomuksiin – pysyttelee kautta Länsi-Euroopan verraten korkealla. Sen sijaan säännöllinen julkinen uskonnon harjoittaminen sekä sitoutuminen kristinuskon vahvempiin dogmeihin ovat viime vuosina laskeneet. Tämän päivän pohjoismaalaiset kuuluvat kyllä luterilaiseen kirkkoon, mutta uskonnon harjoittaminen on pitkälti yksityistä. Yksilötasolla uskonnollisuuden kirjo on vielä näitä karkeita linjoja laajempi. Joku menettää uskonsa ja eroaa kirkosta, toinen pitää kiinni lapsuuden uskostaan. Joku epäilee kaikenmoisia jäsenyyksiä mutta viihtyy seurakuntansa retriiteissä. Toinen kantaa kommunistisen puolueen jäsenkirjaa,  kunnioittaa piispojen kannanottoja ja harkitsee kirkkoon liittymistä.

Useimmat yhteiskuntatieteilijät jakavat tänä päivänä näkemyksen, että uskonnolla on keskeinen, jopa kasvava, rooli kun halutaan ymmärtää nykyistä yhteiskuntaa ja yksilöiden elämää. Sekularisaation yksisuuntaisesta kuvasta ei juuri kukaan pidä enää kiinni. Emme ole vääjäämättömän maallistumisen kourissa. Uskonto ja uskonnollisuus muuttavat muotoaan ja samalla monet elementit myös säilyvät sukupolvilta toisille. Uskonnollisuus muuttuu, muotoutuu – ja pysyy.

Puhutaan uskonnollisuudesta irtokarkkikauppana 

Yksilöllisyyttä korostava kulttuuri, elämäntyylien laaja kirjo, globaalit yhteydet ja muutosten kiihtyvä tahti ovat todellisuutta tänään enemmän kuin koskaan aiemmin. Uskonto ei jää näiden heijastusten varjoon. Tämän päivän sosiologiassa puhutaan jopa uskonnollisesta voluntarismista; uskonnollisuudesta vapaan tahdon areenana, irtokarkkikauppana.

Myös jatkuvuus on tämän päivän todellisuutta ja elinehto. Vaikka uskonto onkin tänä päivänä yksityisempi ja vapaammin valittava elementti kuin aiemmin, sen sosiaalisilla rakenteilla on välttämättömän tärkeä roolinsa: Uskonnolliset instituutiot ja uskontoon sosiaalistaminen ovat perimmiltään uskonnon elinehto.

Perinteitä kuitenkin kaivataan

Muutos ja jatkuvuus elävät siis rinnan. Yksilöllistyminen ei vain syö traditiota ja perinteisiä arvoja vaan myös herättää kaipuuta perinteisiin. Esimerkiksi Inger Furseth on osoittanut analysoidessaan eri-ikäisten norjalaisten uskonnollisia elämäntarinoita, että individualismin ja perinteen suhde on huomattavasti monimutkaisempi, kuin mitä yleensä arvataankaan. Vanhempien sukupolvien perinteisikkäistäkin elämäntarinoista käy ilmi kriittisyyttä ja vahvoja valintoja. Toisaalta taas erityisesti nuorten vahvastikin yksilölliset narraatiot ovat samalla suhteessa yhteisöihin ja yhteiseen kulttuuriin. Uskonnollisuus on aina yhteyksissä yksilön yhteisösuhteisiin.

Kokemus yhteisöllisyyden puutteesta edistää turvattomuutta. Moraaliyhteisöille on kysyntää. Eri puolilla maailmaa juuri konservatiiviset uskonnolliset liikkeet leviävät nopeasti. Nykypäivän uskonnolliseen maailmankarttaan kuuluu vahvasti jopa `varmuuksien uskonnon´ ja `varmuuksien kulttuurin´ kaipuu. Sosiologi Manuel Castells on kirjoittanut ”pysyväisyyttä puolustavan identiteetin konstruoinnista”. Globaalin pyörityksen keskellä moni kaipaa perinteitä, jatkuvuutta, turvallisuutta, tuttuutta, selkeitä rakenteita. Perinteiden kaipuu ei merkitse vain fundamentalismin lumoa. Vetoavia rakenteita voi löytyä lähempääkin, kuten vaikkapa kieltäytymisliikkeistä (esim. Tosi Rakkaus Odottaa -liike). Näin toteutuu sekä postmoderni sidosten keveys että turvallisuutta tuova moraalinen sitovuus.

Kirkko kuulostelee nykytrendejä

Aiempina vuosisatoina muut toimijat seurasivat enemmän kirkkoa ja kirkon auktoriteetti kansalaisten keskuudessa oli verraten korkealla. Tänä päivänä kirkko itse joutuu seuraamaan enemmän maailman menoa. Aiemmin kirkko piti yllä vain hengellisyyden ja kirkollisuuden ydintoimintoja. Pienryhmien ja intressimuotoisten toimintojen kirjoa piti etsiä muualta kuten yhdistyselämästä. 

Nykyään kirkon toiminnan kirjo kattaa lähes kaikki elämänmenon ja -kaaren elementit. Vain harva asia on kirkolle vieras. On vaikea sanoa, onko tämä sisällöllinen muutos tapahtunut enemmän kirkon omasta muutoshalusta vai pikemminkin pyrkimyksestä pitää kiinni maailman menosta. Joka tapauksessa tämän päivän kirkossa pioneeri- ja reagoija-roolit menevät limittäin. Perinteisten toimintamuotojen ohella kirkko kuuntelee maailman tuulia ja trendejä pyrkien vastamaan näihin haasteisiin esimerkiksi nykypäivän markkinoinnin kielellä.

Suomalaisen kirkko-instituution vuosisatojen varrella tapahtunut monimuotoistuminen ja -kirjoistuminen on varmasti saanut monet ihmiset pysymään sen riveissä. Kirkosta on tullut ei vain hengellisten vaan myös henkisten asioitten ekspertti: pehmeiden, kuten myös moraalisten, arvojen sekä hiljaisuuden, kohtaamisen ja lähimmäisistä välittämisen arvostettu puolestapuhuja. Ihmisiin vetoaa tänään myös se, jos kirkko antaa tilaa pohdinnoille ja epäilylle. Saattaa olla, että urbaanissa Suomessa esimerkiksi jo pelkkä Tuomasmessun nimi vetoaa etsijöihin, epäilijöihin, ja kannustaa epävarmuuden sietämiseen ja sallimiseen.

Vapaaehtoistoiminta tempaa mukaan  

Myös kirkon paikka on muuttunut. Kirkko on Suomessa perinteisesti mielletty osaksi julkista sektoria. Esimerkkejä löytyy kansalais- ja vapaaehtoistoiminnasta. 1800- ja 1900-luvun alussa vapaaehtois- ja yhdistyselämä oli seurakuntien ulkopuolella. Tänään kirkon lähimmäispalvelun monet muodot voivat vedota niihin, jotka eivät jumalanpalveluksista innostu. Erityisesti viimeisinä vuosikymmeninä kirkko on lähestynyt kansaa esimerkiksi diakonian tarpeen ja näkyvyyden, piispojen kannanottojen, kuten myös näyttävien mainoskampanjoitten myötä. Kirkon julkinen tila ja paikka on siirtynyt. Osasta julkista sektoria on tullut yhä enemmän osa kansalaisyhteiskuntaa.

Yksilöllisyys ja elämyksellisyys korostuvat

Nykypäivänä suomalaisten ja länsimaisten ihmisten elämässä korostuu erityisesti kaksi toivetta suhteessa uskonnollisuuteen ja kirkkoon: tunne ja elämyksellisyys, omien valintojen korostaminen ja yksilöllisyyden kaipuu.

Vaikutelma on kirkon ja seurakuntalaisten kohtaamisen kannalta ristiriitainen. Yhtäältä kirkon pitäisi olla vahvasti perinneyhteisö. Jumalanpalveluskaavan pitäisi tarjota aina niitä tuttuja, vanhoja elementtejä. Virsiin ei varsinkaan saisi koskea. Kirkkorakennuskin on sitä kirkonnäköisempi, mitä vanhempi se on. Toisaalta kirkolta odotetaan vahvaa uudenaikaistumista, räväkkyyttä, hetkessä elämistä. Kirkkotaiteelta ja -musiikilta odotetaan elämyksellisyyttä. Homoliittoihin ja kaikkiin muihin teemoihin olisi otettava nopeasti ja vahvasti ja useiden mielestä suopean liberaalisti kantaa. Sielunhoitoon, parisuhdeterapiaan ja hiljaisuuteen pitäisi olla aina jokaisella mahdollisuus.

Nämä vastakkaiset odotukset limittyvät mielenkiintoisella tavalla kun tarkastellaan mitä ihmiset odottavat kirkollisilta toimituksilta. Häiltä halutaan sekä vahvaa tuttuutta ja perinteikkyyttä. Toisaalta niiden pitää olla `aivan oman näköiset´. Ja kirkolta pitäisi löytyä tukea ja palvelualttiutta molempiin suuntiin. Tämän päivän kulutuskulttuuri ja etujaan punnitseva yksilö asettavat vaateita myös kirkolle.

Kirkon toimituksia, rippikoulua ja auttamista arvostetaan 

Kirkon haasteita Suomessa tänään ovat erityisesti kirkosta eroaminen ja nuorten aikuisten löyhä sitoutuminen. Voimavaroja puolestaan ovat erityisesti auttamistyö, toimitukset ja rippikoulu. Myös kirkon julkiset kannanotot voidaan nähdä tulevaisuuden voimavaraksi. Esimerkiksi puhe välittämisestä, vastuusta, kansalaisyhteiskunnasta, auttamisen hengestä. Tulevaisuudessa kirkko onkin ehkä entistä enemmän keskeinen suomalainen altruismi-instituutio. Tämä ei välttämättä lainkaan vähennä sen spirituaalista ulottuvuutta.

Uskonto vaikuttaa tänäänkin yhteisön ja yksilöiden elämään, asenteisiin, tapoihin ja kulttuuriin. Vaikutukset ovat sekä suoria että epäsuoria.

Esimerkiksi yksilötasolla uskonnollisuus edistää kansalaisten vapaaehtoistoimintaan osallistumista, vaikka toiminta ei tapahdukaan aina kirkossa. Kristilliset lähimmäisen arvot istuvat syvässä, ja kirkko pitää niitä yllä. Yhteisötasolla hyvä esimerkki monitahoisesta uskonnon vaikutuksesta on politiikka. Kytkös voi olla äärimmäisen vahva ja monisyinen. Jälkimmäisestä kiehtova esimerkki on yhteiskuntauskonnollisuus. Tällä tarkoitetaan, että kirkkoon kuuluminen mielletään osaksi suomalaista kansalaisidentiteettiä. 

Kirjoittaja TT Anne Birgitta Yeung on kirkkohistorian dosentti ja Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin jäsen.

Kirjallisuutta

Casanova, José, 1994. Public Religion in the Modern World. Chicago.

Davie, Grace, 2006. Is Europe an Exceptional Case? – After Secularization. The Hedgehog  Review: Critical Reflections on Contemporary Culture, Spring/Summer 2006, 23-34.

Heelas, Paul & Woodhead, Linda, 2004. The Spiritual Revolution. Why Religion is Giving Way to Spirituality. Blackwell. Oxford.

Helander, Eila (toim.) 2003. Muutoksen tulkkina. Kirkot ja uskonnollinen elämä osana yhteiskuntaa. Helsinki.

Hervieu-Léger, Daniele, 2000. Religion as a Chain of Memory. Transl by S. Lee. Rutgers University  Press. New Brunswick.

McBeis, D. 2002. Religion and Spirituality. – Social Compass 49(1), 133-138.

Yeung, Anne Birgitta, 2004. Individually together. Volunteering in Late Modernity: Social Work in the Finnish church. STKL. Helsinki.

Uusi urbaani uskonnollisuus? – Kaupunkilaisten kirkko, 2006. Antikainen M. & Laine Esko M. & Yeung A. B. Otava. Helsinki. 161-205.

Yeung, Anne Birgitta & Pesonen Heikki & Sundback Susan (toim.), 2006. Rajojen ylityksiä. Uskonto, kirkko, sosiologia. Helsinki: STKS.