Pääkirjoitus: Uskonto ja talous

Sanapari uskonto ja talous hahmottuu helposti vastakkainasetteluksi: uskonto ja sen edustamat arvot ja ihanteet vastaan talouselämä ja sen tavoitteet ja lainalaisuudet. Assosiaatio ei perustu rinnastuskonjunktion ”ja” merkitykseen, vaan on peräisin kulttuuristamme, jossa uskonto ja talouselämä on luokiteltu toisistaan etäällä oleviksi tai toisilleen vieraiksi elämänpiireiksi. Toisenlaisen kulttuuri- ja sosiaalihistorian vaikutuksesta sanapari voisi tuoda mieleen ajatuksen näiden elämänalueiden vuorovaikutuksesta ja rinnakkaisuudesta.Jaana Hallamaa

Millaisia käsityksiä jännitteinen suhde uskonnon ja talouselämän välillä on tuottanut länsimaiseen ajatteluun? Heprealaisessa Raamatussa vaurautta pidetään Jumalan siunauksena. Uudessa testamentissa suhde rahaan on pidättyvämpi. Aineellinen varallisuus on välttämätöntä elämän ylläpitämisen kannalta. Varojen puute ajaa köyhyyteen ja asettaa muille velvollisuuden auttaa. Kari Syreeni kuvaa artikkelissaan Hyväntekeväisyys varhaisessa kirkossa kristittyjen juutalaisuudesta omaksumaa köyhien avustustoimintaa, joka sai jo varhain järjestäytyneitä muotoja ja asialle omistautuneita työntekijöitä. Tästä toiminnasta on runsaasti esimerkkejä varhaisissa kristillisissä dokumenteissa, jossa avustaminen motivoidaan uskonnollisesti ja ymmärretään osaksi käytännöllistä uskonnon harjoittamista.  Samalla jouduttiin kuitenkin keskustelemaan siitä, keillä oli oikeus saada apua: oliko apua annettava vain uskonsisarille ja ‐veljille vai kenelle tahansa tarvitsevalle. Varhaisten kristittyjen kirjoituksissa on merkkejä myös karvaista kokemuksista: apua pyytävien joukkoon mahtui niitäkin, jotka petoksella käyttivät hyväkseen muiden armeliaisuutta.

Myöskään antiikin filosofit eivät arvostaneet varallisuutta sinänsä, vaan sitä pidettiin muiden, tärkeämpien asioiden mahdollistajana. Keskiajalla vakiintuneelle käsitykselle ahneudesta kuolemansyntinä voitiin saada tukea sekä juutalais-kristillisestä että antiikin perinteestä. Varautunut ja epäluuloinen suhde rahaan näkyi lähes uuden ajan alkuun voimassa olleessa koronottokiellossa, jonka muotoutumista, perusteita ja sovelluksia Simo Knuuttila valottaa kirjoituksessaan.

Fransiskaaniseen sääntökuntaan kuuluvia kutsutaan yleisesti kerjäläisveljiksi. Pauli Annala osoittaa artikkelissaan, miksi nimitys on harhaanjohtava ja virheellinen. Franciscus Assisilaisen ja hänen nimeään kantavan mendikanttisääntökunnan jäsenten keskeinen sanoma ei käsitellyt yhteiskunnallis-taloudellisesta todellisuudesta irrotettuja hengellisiä kysymyksiä, vaan muodosti radikaalin talouspoliittisen puheenvuoron tilanteessa, jossa feodaaliyhteiskunta alkoi murtua ja vaihtoon perustunut talous korvautui rahataloudella.

Reformaation aika ja kehittyvä kapitalismi asettivat uusia haasteita uskonnolliselle perinteelle, mutta moninaistivat samalla tapoja, joilla kristillistä perinnettä voidaan soveltaa suhteessa talouselämään. Antti Raunio käsittelee artikkelissaan läntisen kristikunnan sisällä vallitsevia, pelastuskäsitykseen palautuvia suhtautumistapoja, jotka auttavat ymmärtämään eurokriisin taustoja Pohjois- ja Etelä-Euroopan välille revenneen mentaliteettieron kannalta. 

Ilkka Pyysiäisen arvio amerikkalaisen Robert Nelsonin maallistunutta kalvinismia analysoivista teoksista tuo lisävaloa siihen, kuinka uskonnollisiin ajattelutapoihin pohjautuvat käsitykset voivat lainautua hahmottamismalleiksi muille elämänalueille. Vaikka Jumalaa ei enää tarvita selitysmalliksi, uskonnollinen eetos jättää jäljen yhteiskunnalliseen ajatteluun maallistuneessakin yhteiskunnassa.

Kapitalismin voittokulku on viimeisten vuosikymmenien kuluessa näyttänyt vääjäämättömältä samalla, kun kristinuskon vaikutus on maallistumisen myötä vähentynyt. Tässä ympäristössä myös kirkko on yhteiskunnallinen toimija, jolla on samanlaisia taloudellisia vastuita kuin muillakin työnantajilla. Ahti Hirvonen havainnollistaa antamassaan haastattelussa, millaisiin vaikeuksiin luterilainen kirkko on Suomessa joutunut, kun uskonnollisen toimintaympäristön nopea muutos on muuttanut reunaehtoja, joihin kirkko taloudellisena toimijana joutuu sopeutumaan. Aiemmin vallinneissa, toisenlaisissa olosuhteissa tehdyt eläkeratkaisut uhkaavat kirkon taloudellista perustaa, kun kirkon jäsenyys ei enää ole itsestään selvä osa suomalaisuutta.

Entä ovatko kirkon diakoniatyön muodotkin vain olleet sopeutumista kapitalismiin, kun se on tunkeutunut yhä uusille elämänalueille, kysyy Mikko Malkavaara artikkelissaan. Hänen arvionsa mukaan diakonia ei ole ollut vain mukautumista, vaan kirkon oma vastaus muuttuvan yhteiskunnan haasteisiin.

Pohjoismaissa luterilainen perinne on tarjonnut pohjan yhteisvastuullisuuteen perustuvan hyvinvointiyhteiskunnan luomiselle. Globaalistuminen, väestön demografisen profiilin muuttuminen ja taloudellinen uusliberalismi ovat asettaneet hyvinvointiyhteiskunnan uuteen tilanteeseen. Nyt tarvitaan myös uudenlaisia käsitteellisiä välineitä, joiden avulla sekä taloudellisiin että yhteiskuntapoliittisiin haasteisiin voidaan vastata. Sari Sarlio-Siintola kuvaa kirjoituksessaan, kuinka kuluttajakansalainen voi taloudellisella toimeliaisuudellaan paitsi pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan myös kantaa vastuuta yhteiskunnan heikompiosaisista. Kuluttajakansalainen ei osallistu taloudelliseen toimintaan ainoastaan turvatakseen toimeentulonsa, vaan hän voi panoksellaan toteuttaa myös luovuuttaan, joka tuottaa hyvää kaikille, ei ainoastaan hänelle itselleen.

Kuitenkaan kaikki eivät hyvinvointiyhteiskunnassa pysty osallistumaan tuottavalla ja itseään tyydyttävällä tavalla yhteisen hyvän rakentamiseen, eikä osa ihmisistä edes kykene pääsemään osaksi yhteiskuntaa saadakseen itselleen riittävän toimeentulon. Liisa Björklund analysoi toimenpiteitä, joita hyvinvointivaltio kohdistaa syrjäytyneisiin ja syrjäytettyihin kansalaisiin saadakseen heidät osaksi tuotantokoneiston toimintaa. Aktivointiyritykset jäävät hyödyttömiksi, jos kansalaiset kokevat olevansa ulkokohtaisten viranomaistoimintojen kohteita. Tukitoimet, jotka puolestaan auttavat ihmistä tunnistamaan omat intressinsä ja ohjaavat hänet oman itsensä kannalta mielekkääseen ja hyödylliseen toimintaan, ovat kannustava väylä myös yhteisen hyvän toteuttamiseen.

 

Kirjoittaja Jaana Hallamaa, TT, on sosiaalietiikan professori Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
(s-posti: jaana.hallamaa (at) helsinki.fi)