| Mikko Malkavaara |

Pitääkö kapitalismi yllä diakoniatyötä?

Ehkä yllättävää, mutta Suomen luterilaisen kirkon diakoniatyön historia noudattelee aika vähän kapitalismin suomalaista kehitystä. Vasta 1990-luvun laman yhteydessä tapahtunut diakoniatyön muutos oli kapitalismin aikaansaamaa. Sitä ennen diakonia ei joko reagoinut kapitalismiin tai se ei ollut löytänyt itseään.

Tarkastelen otsikon kysymystä kapitalismista diakoniatyön ylläpitäjänä testaamalla pikaisesti, miten kysymyksen sisältämä väite on pitänyt paikkansa Suomen luterilaisen diakoniatyön vaiheissa. Sitä ennen teen katsauksen viimeaikaiseen tutkimukseen diakonian käsitteen sisällöistä.

Diakonian käsite ja sen tutkimus

Manner-Euroopan pohjoisosissa, joissa luterilaisuus tai reformoitu protestanttisuus ovat olleet vallitsevia uskontoja, diakonia on ymmärretty organisoiduksi lähimmäisenrakkaudeksi, kirkon ja kristittyjen auttamistoiminnaksi. Katolisessa ja anglikaanisessa maailmassa diakonia viittaa diakonin virkaan, joka liittyy lähinnä jumalanpalveluselämään. Niissä diakoni on alemman asteen pappi. Sama koskee myös ortodoksisia kirkkoja, joista monissa puhutaan diakoniasta kuitenkin myös protestanttisessa merkityksessä auttamistoimintana.

Australialaisen katolisen eksegeetin John N. Collinsin julkaistua kirjansa Diakonia: Re-interpreting the Ancient Sources (Oxford 1990) sanan diakonia alkuperää ja sen käyttöä on tutkittu paljon. Collinsin pohjatyön jälkeen raamatuntutkimuksen piirissä on saavutettu likimain konsensus siitä, että Uuden testamentin kohdissa, joissa käytetään sanaa diakonia tai sen johdannaisia, ei ole kyse palvelemisesta, avustamisesta, hoidosta tai huolenpidosta.

Uuden testamentin diakonia on tehtävien toimittamista, sanoman perille saattamista sekä seurakuntien taloudenhoitoa ja johtamista. Varhaisissa seurakunnissa huolenpito leskistä, orvoista, köyhistä ja sairaista oli keskeistä ja lähimmäisenrakkaus olennaista. Sitä vain ei kutsuttu diakoniaksi.

Tulkintavirheen etsimisessä tutkimus on vielä kesken. Jäljet johtavat ainakin Geneven reformaattoriin Jean Calviniin, joka tahtoi elvyttää uusitestamentillisen seurakuntaelämän ja sen mukaiset virat, niiden mukana diakonien rakkaudenpalvelun, mutta alkulähteet ovat kauempana.

Reformaattorin vaikutuksesta diakonian tulkinta kuitenkin eteni. Kun 1800-luvulla teollistuminen ja yhteiskuntarakenteen muutokset polarisoivat väestön elinoloja ja aiheuttivat yhä laajempia köyhyysongelmia, kristilliset yhteisöt alkoivat terävöittää auttamistoimintaansa.

Yksi ratkaisu olivat diakonissalaitokset, joista ensimmäinen perustettiin pieneen saksalaiseen Kaiserswerthin kaupunkiin 1838. Naisten kuuliaisuus- ja naimattomuuslupaukselle perustuva opetussairaalan ja moninaisten huoltolaitosten yhdistelmämalli levisi nopeasti sekä luterilaisen että reformoidun kirkon piirissä, mutta säilyi itsenäisten laitosten verkostona, eikä tullut kirkon valvontaan. Yhtenäisyyttä ylläpidettiin sitoutumalla Kaiserswerthissä muodostettuun sääntöön.

Diakonissalaitoksista alkoi uusi diakonia- ja sisälähetysliike, josta juontuu myös suomalainen diakoniatyö. Collinsin ja häntä seuranneiden tutkijoiden mielestä näkemys diakoniasta nöyränä ja pyyteettömänä palveluna, hoivana ja huolenpitona on ohjannut myös raamatuntulkintaa. Suomalaisista tutkijoista diakonian käsitteen varhaisvaiheen tutkimukseen ovat laajimmin perehtyneet dosentit Kari Latvus ja Esko Ryökäs.

Pohjoiseurooppalaisessa kielenkäytössä diakonialle ja diakoniatyölle on kuitenkin vakiintunut sisältö, jonka mukaisena sitä on syytä käyttää. Ekumeeninen liike on myös levittänyt tätä tulkintaa niihin kirkkoihin, joissa lähimmäisenrakkauden motivoimaa, organisoitua auttamistyötä on kuvattu muilla sanoilla. Anglosaksisissa maissa meikäläistä diakoniatyötä kutsutaan diakoniaa luontevammin käsitteillä Christian social work tai Christian nursing.

Seurakuntadiakonian kehkeytyminen

Moderni diakoniatyö syntyi, kun varhainen kapitalismi kurjisti ihmisten elinoloja. Sen lähi-ilmiö sisälähetys alkoi kirkollistua vallankumouksen riepotellessa Euroopan kaupunkeja 1848. Kirkon edustajat ymmärsivät kumouksellisuuden johtuvan kärjistyneistä oloista, mutta tarjosivat lääkkeeksi yhteiskuntarauhaa edistävää huolenpitoa. Diakoniatyö asettui vallankumousta vastustavien voimien rinnalle tarjoten paternalistista hoivaa.

Suomalaisen diakoniatyön alku sijoitetaan yleensä suuren nälkäkatastrofin vuoteen 1867, jolloin upporikas leskieverstinna Aurora Karamzin teki lahjoituksen Helsingin diakonissalaitoksen perustamiseksi. Nälkävuodet olivat taustana myös Viipurin diakonissalaitosta perustettaessa kahta vuotta myöhemmin. Siellä mesenaattina toimi Hackmanin kauppiassuku.

Kirkko oli kantanut Suomessa vastuun köyhistä, heikoista ja sairaista vuosisatojen ajan. Tehtävä vahvistettiin köyhäinhoitoasetuksella 1852. Jo seuraavalla vuosikymmenellä − siis juuri nälkävuosien aikaan − toteutettu kunnan ja seurakunnan irrottaminen toisistaan siirsi vastuun kunnille. Herätysliikkeiden vaikuttama papisto iloitsi päästessään tästä ”vieraasta ikeestä”, he kun näkivät hengellisen työn avustustoimintaa tärkeämmäksi.

Diakonissalaitokset lähettivät diakonissoja suomalaisiin seurakuntiin 1880-luvulta lähtien, mutta järjestäytynyt seurakuntadiakonia lähti liikkeelle Kuopion nuoren piispan Gustav Johanssonin ajatuksista. Hän halusi yhdistää raamatullisena pitämänsä diakonianäkemyksen, vastuun köyhistä, sairaista ja heikoista, ajatukseen maallikoiden tehtävien kehittämisestä seurakunnissa sekä vapaakirkollisten vaikutteiden vastustamiseen. Johanssonin laatimat diakonaattisäännöt hyväksyttiin nopeasti kolmessa kirkon neljästä silloisesta hiippakunnasta.

Johanssonin ajatuksia vei eteenpäin suomalaisen diakonian grand old man Otto Aarnisalo (vuoteen 1900 Lillqvist), joka laittoi ohjelmalliset ajatuksensa käytäntöön perustamansa ja johtamansa Suomen Kirkon Sisälähetysseuran kautta. Aarnisalo ajoi kirkon diakoniaa ja seurakuntadiakoniaa, vaikka johtikin järjestöä. Jokaisessa seurakunnassa tuli hänen mielestään olla diakonian virka. Tämän mukaisen päätöksen kirkolliskokous myös teki sosiaalisen vastuun herkistämässä ilmapiirissä keskellä sotaa vuonna 1943, vuosi Aarnisalon kuoleman jälkeen.

Seurakuntadiakonian kehkeytymisen aika kesti noin kahdeksan vuosikymmentä. Suomalainen ratkaisu, jossa hoitoon ja huolenpitoon erikoistunut diakonian virka kuuluu pakollisena jokaisen seurakunnan virkarakenteeseen, on omintakeinen. Muissa maissa sitä ei ole samanlaisena toteutettu. Mutta ohjasiko kapitalismi diakonian kehitystä? Ei, ei se juurikaan ohjannut, kuuluu hieman yllättävä vastaus. Suuret käänteet diakoniatyön muotoutumisessa aiheutuivat muista syistä.

Diakoniatyö ennen hyvinvointivaltiota

Toisen maailmansodan jälkeinen seurakuntadiakonia rakentui sairaanhoidon varaan. Diakonissat olivat kunnanlääkärin valvonnassa toimivia kiertäviä kotisairaanhoitajia.

Hyvinvointivaltion rakenteiden vahvistuessa työ alkoi muuttua 1950- ja 1960-luvulla, ensin kaupungeissa. Näihin aikoihin sana diakonia vakiintui seurakuntatoiminnan kieleen. Toisen maailmansodan jälkeen hiippakunnissa oli sosiaalipastorit ja kirkossa sosiaalitoimikunta. Vaikka työtä rakennettiin seurakuntien diakonissojen varaan, hajaannus nimityksissä kertoo kirkon johdon toiveista synnyttää yhteiskunnallisesti vaikuttavaa toimintaa. Diakonian käsitteen vakiintumista edelsi 1940- ja 1950-luvun vaihteesta alkanut kirkon teollisuustyön, myöhemmin yhteiskunnallisen työn muotoutuminen. Tälle sektorille ohjautui sosiaalieettinen vaikuttaminen, kun seurakuntadiakonia huolehti yksittäisten avuntarvitsijoiden tarpeista.

Kirkon johto toivoi sosiaalisen työn etenemistä, mutta se integroitui heikosti seurakuntiin, jotka tahtoivat kouluttavien tahojen ohella diakonissojen sairaanhoitajaperinteen jatkuvan. Pieni uutta aikaa ennustanut särö kokonaiskuvassa oli 1953 Seurakuntaopistossa Järvenpäässä alkanut sosiaalityöntekijän koulutuspolkua mukaillut diakonikoulutus. Vasta 1960-luvulla, kun hyvinvointivaltion myötä kirkossa alettiin valmistautua 1972 voimaantulleen kansanterveyslain säädöksiin, moni-ilmeisempi diakoniatyön kokonaisuus alkoi vakiintua.

Seurakuntadiakonia organisoitiin toisen maailmansodan jälkeen kyläkuntia myöten. Diakonissat polkivat kylien perukoille tapaamaan laitimmaisillakin metsäkulmilla asuvia vanhuksia ja sairaita. Jälleenrakennustyön aikana diakoniaorganisaatiota käytettiin tunnistamaan suurimmissa vaikeuksissa eläviä, ja se välitti Amerikan-avun ja muut lahjoitukset tarvitsijoille.

Varsinaisesti kapitalismin kehitykseen ja sen aikaansaamiin muutoksiin diakoniatyö reagoi aika vähän. Pikemminkin se oli vanhojen, heikkojen ja sairaiden hoitoa sekä kohtaamista. Sillä ei myöskään ollut suurta roolia yhteiskuntaeettisessä vaikuttamisessa.

Kansanterveyslaista 1990-luvun lamaan

Hyvinvointivaltiouudistuksen myötä diakoniatyöstä katosi kansanterveystyön ulottuvuus. Vaikka diakonissat olivat sairaanhoitajia, heidän tehtävänsä sairaanhoitajina vähenivät ja virallinen asema terveydenhuollossa loppui. Diakoniatyön oli löydettävä uudenlaisia sisältöjä.

Vuoden 1972 merkitys oli diakoniatyön kannalta suuri. Samana vuonna aloitettiin uusimuotoinen sosiaalikuraattorien koulutus Helsingin diakoniaopistossa. Seurakuntaopiston tutkinto sai 1972 nimen diakonia- ja sosiaalityön tutkinto, ja sisältö oli aiempaa terävämpi. Sama uudistus tehtiin myös Sisälähetysseuran Opistossa. Lisäksi Helsingin yliopiston diakonian ja sosiaalietiikan laitos lakkautettiin ilman melua. Sosiaalietiikan apulaisprofessuuri sijoitettiin systemaattisen teologian laitokseen, ja diakonian ja sosiaalietiikan tutkimus ajautuivat erilleen. Kaikki nämä olivat vastauksia hyvinvointivaltion diakoniatyölle tuottamiin muutoksiin. Hyvinvointivaltion uskottiin ratkaisevan terveydenhuollon ja sosiaalipolitiikan haasteet, joten seurakuntadiakonian painopisteeksi nähtiin jatkossa vanhus- ja vammaistyö sekä henkiseen hätään tarjottava sielunhoito.

Diakonian muutos ei ollut kuitenkaan pelätyn jyrkkä. Tilannetta auttoi 1970-luvun ilmapiiri. Edellisellä vuosikymmenellä alkanut kuohunta jähmettyi puoluepolitiikaksi ja rauhoittui. Kirkko kääntyi sisäänpäin ja kiinnostui oman järjestysmuotonsa ja lainsäädäntönsä sekä raamatunkäännöksensä, jumalanpalveluksensa ja virsikirjansa uudistuksesta. Diakoniatyö seurakunnallistui.

Diakoniatyön rooli hyvinvointipalvelujen tuottajana kapeni, vaikka vanhusten, vammaisten ja vaikeuksissa elävien kokoavalle työlle, samoin kuin sielunhoidolle, oli kuitenkin runsaasti tarvetta. Sairaanhoidon sijaan työn rungoksi tulivat diakoniapiirit, -retket ja -leirit sekä kotikäynnit ikääntyvien seurakuntalaisten luona. Diakoniatyö oli yhä enemmän erityisryhmille kohdistettua seurakuntatyötä, sielunhoitoa ja ihmisten kokonaisvaltaista kohtaamista. Samanaikainen sielunhoitoherääminen ja kirkon sanoman psykologisoituminen tukivat kehitystä.

Uutta tuon ajan diakoniatyössä oli kansainvälisen diakonian ujuttaminen diakoniatyön rakenteisiin. Kirkon Ulkomaanapu syntyi vuonna 1965, ja kirkossa puhuttiin kaukaisen lähimmäisen auttamisen puolesta rinnakkain siirtomaiden itsenäistymisen ja kehitysmaaoptimismin kanssa.

Suurempi muutos alkoi tuntua 1980-luvulla. Kansainvälisestä keskustelusta, etenkin ruotsalaisesta työmarkkinapuheesta, omaksuttiin sana syrjäytyminen. Suomessa elettiin taloudellisen nousun aikaa ja maassa oli lähes täystyöllisyys, mutta keskustelussa huolehdittiin a- ja b-kansalaisista. Puhe tarttui myös diakoniatyöhön, joka alkoi löytää erityistehtävänsä syrjäytymisen käsitteen avulla. Diakonian määritelmäksi kirkkolakiin oli kirjattu, että se on avun antamista niille, joiden hätä on suurin ja joille muu apu ei ulotu.

Terävöityvää diakonianäkemystä tuki myös ekumeeninen liike. Kirkkojen maailmanneuvosto järjesti 1980-luvun puolivälin jälkeen kaksi kansainvälistä konsultaatiota, joiden lähtökohtana oli käsitteen pohjoiseurooppalainen tulkinta, jota syvennettiin ja laajennettiin yhteiskunnalliseen ja sosiaalieettiseen vaikuttamiseen. Keskustelulla oli vaikutusta myös Suomen luterilaisen kirkon kirkkohallitukseen, joka alkoi tutkia diakoniatyön ja sosiaalieettisen vaikuttamisen eli yhteiskunnallisen työn yhdistämistä. Se toteutui ensimmäisenä lamavuonna 1991.

Yksittäistapauksissa diakoniatyöhön vaikuttivat kapitalismin aiheuttamat rakennemuutokset, esimerkiksi teollisuuslaitosten lopettamiset ja niiden aiheuttama työttömyys.

Lama ja laman jälkeen

Lama muutti seurakuntadiakonian sisältöjä. Asiakkaiden enemmistö muuttui vanhuksista ja vammaisista rajun elämänmuutoksen kokeneisiin työikäisiin. Uusia asiakasryhmiä olivat mielenterveysongelmaiset ja velkakriisiin ajautuneet, vähitellen työttömät ja nälkäiset.

Työn tekemisen tapa muuttui. Kokoavaa toimintaa jouduttiin monin paikoin vähentämään, samoin kotikäyntityötä, sillä asiakkaat tulivat diakoniatyöntekijän vastaanotolle. Diakoniatyöntekijöiden työ alkoi muistuttaa sosiaalityöntekijöiden työtapaa. Monet heistä saivat pikakoulutuksen velkaneuvojiksi, jotka yhdessä asiakkaan kanssa laskivat, mihin tämän rahojen pitäisi riittää ja millaisia etuuksia voisi saada.

Hankalimpaan asemaan joutuneille järjestettiin avustuksia tai osto-osoituksia kauppaan. Kun kysyjien tarpeet alkoivat ylittää diakoniamäärärahat, ruvettiin jakamaan ruokaa. Suomen liityttyä 1995 Euroopan unionin jäseneksi Suomi haki ja sai köyhilleen jaettavaksi EU:n interventiovaraston elintarviketukea. Sen suurimmaksi jakelukanavaksi tulivat luterilaiset seurakunnat. Ilmaisen EU-ruoan, kauppojen lahjoitusten ja seurakuntien diakoniavarojen varaan syntyivät ruokapankit, joita laajimmillaan toimi noin 300 seurakunnassa. Monissa seurakunnissa yksinkertainen ruoka-apu nähtiin kuitenkin passivoivaksi ja yksipuoliseksi avuksi, ja siitä luovuttiin melko pian.

Ruokapankkitoiminnan lanseerauksen yhteydessä luterilainen kirkko käynnisti myös voimakkaan yhteiskunnallisen vaikuttamishankkeen. Se kutsui kuuden suurimman puolueen, tärkeimpien etujärjestöjen ja isoimpien sosiaalialan organisaatioiden edustajat yhteistyöhön sosiaalipolitiikan asiantuntijoiden kanssa. Syntyi piispa Eero Huovisen johtama kirkon Nälkäryhmä, jonka kannanotto erityisen köyhyyspolitiikan tarpeellisuudesta sisällytettiin vuonna 1999 pääministeri Paavo Lipposen toisen hallituksen ohjelmaan.

Luterilaisen kirkon piispojen paastonaikana 1999 julkaisema sosiaalieettinen kannanotto Kohti yhteistä hyvää oli vastaus keskusteluun kirkon sosiaaliopista. Useat kirkot eri maissa antoivat 1990-luvun mittaan uusliberalismia kritisoivia ja kaikkein köyhimpien asemaan parannuksia vaativia kannanottoja. Myös Kohti yhteistä hyvää oli sellainen. Se sai hyvän vastaanoton poliittisesta vasemmistosta, mutta paljon kritiikkiä oikealta ja talouselämän edustajilta.

Vasta 1990-luvun laman yhteydessä kapitalismi vaikutti suoraan diakoniatyöhön. Edellisellä vuosikymmenellä diakoniatyö oli tullut entistä tietoisemmaksi omasta tehtävästään. Lama oli monen tekijän summa, mutta kaikkiin niihin vaikutti kapitalismi. Keskeinen ideologia oli 1980-luvulta ollut vapaata markkinakilpailua korostanut uusliberalismi, jonka glooriaa alleviivasi näkemys sen keskeisestä asemasta sosialistisen Itä-Euroopan romahduksessa. Heti laman jälkeen uusliberalistinen ajattelu nosti Suomessa uudelleen voimakkaasti päätään, mikä sai aikaan kirkossa väliaikaisen ”vasemmistolaistumisen” aallon.

Tutkimus on kuitenkin osoittanut, että 1990-luvun laman aiheuttaman diakoniatyön muutoksen syvyyttä on liioiteltu. Läheskään kaikkialla se ei muuttunut tai muuttui melko vähän. Muutos oli suurinta kaupungeissa ja Etelä-Suomessa, mutta laajoilla alueilla etenkin maaseudulla diakoniatyö jäi lamavuosien jälkeen jatkumaan lähes ennallaan.

Diakonian keskeisestä asemasta 1990-luvun lama-ajan kirkossa kertoo myös se, että vuonna 1996 toimiluvan saanut uusi kirkollinen ammattikorkeakoulu sai nimekseen Diakonia-ammattikorkeakoulu. Sen yhteyteen keskitettiin lähes kaikki kirkon diakonia- ja nuorisotyöhön johtava koulutus.

Uudet trendit

Diakoniatyö osoitti voimansa 1990-luvun lamassa. Se oli joustava ja yllättävän ketterä toimija, joka pystyi oikeasti auttamaan laman uhreja. Kun yhteiskunnan turvaverkot osoittautuivat aukollisiksi ja hyvinvointiyhteiskunnasta paljastui heikkouksia, seurakunnan diakoniatyöstä tuli viimesijaisen turvan antaja.

Monin paikoin yllä mainittu kuva diakoniatyöstä on todellisuutta, mutta ei kaikkialla. Työala ei ole kehittynyt yhtenäiseen suuntaan, vaan eri seurakunnissa ja yksittäisillä työntekijöillä on omat painopisteensä. Kun uusi taloudellinen laskukausi alkoi vuonna 2008, diakoniatyö oli ulkonaisesti vahvempi kuin 1991. Työntekijät olivat valmistautuneita, heillä oli kokemusta kriisityöstä ja koulutustaso oli parempi. Silti hajanaisuus, raja-aidat työmuotojen välillä seurakunnissa sekä kirkosta eroamisen aikaansaama alakulo ovat heikentäneet toimintakykyä.

Toimintaympäristössä yksi muutos on ollut kansalaisyhteiskunnan eri toimijoiden vahvistuminen. Apua antavat muutkin kuin kunta ja kirkko. Suuri muutos on ollut myös oikeusperustaisen ajattelun voimistuminen: Diakonia- ja sosiaalityötä on vaivannut paternalistinen holhoava ajattelu, mutta nykyiset asiakkaat tulevat diakoniatyöntekijän luo hakemaan normina pitämäänsä osuutta.

Kapitalismin vaikutusta taas on hyvinvoinnin ja talouskasvun erkaantuminen toisistaan 1990-luvulta alkaen. Talous kasvattaa enää vain hyväosaisten hyvää. Kirkon diakonialla ei ole ollut selvää viestiä tähän, niin kuin ei myöskään yhteiskuntasuunnittelun makrotrendiin, joka kestävän kehityksen ja ilmastonmuutoksen vastustamisen nimissä ajaa ihmiset tiiviimpiin yhteiskuntarakenteisiin ja tyhjentää maaseudun.

 

Kirjoittaja Mikko Malkavaara, TT, työskentelee tutkijayliopettajana Diakonia-ammattikorkeakoulussa.
(s-posti: mikko.malkavaara (at) diak.fi)