Kristillinen yhteisömoraali ja perimmäinen elämänmyönteisyys

Kristillisen yhteisömoraalin ilmenemismuotoja kritisoidaan toisinaan kristinuskon omista lähtökohdista ja toisinaan uskonnosta riippumattomaksi ymmärretystä järkimoraalista käsin. Esittelen tässä artikkelissa teologi-filosofi Albert Schweitzerin elämänmyönteisyyden (Lebensbejahung) käsitteen sekä hänen pyrkimyksensä yhdistää käsitteen avulla Jeesuksen julistama rakkauden sanoma ja Immanuel Kantin lähtökohtaisesti uskonnosta riippumaton etiikka. Vaikka Schweitzerin yritys on filosofisesti kiinnostava, sen perusteet kristinuskon omissa lähtökohdissa jäävät jossain määrin kyseenalaisiksi. Kirjoitukseni lopulla luonnostelenkin sellaista perimmäisen elämänmyönteisyyden käsitettä, joka nousisi kristinuskon omista lähtökohdista Schweitzerin vastaavaa käsitettä laajemmin. Samalla erotan tämän kristillisesti juurtuneen elämänmyönteisyyden nykyaikaisessa elämänhallintakeskustelussa usein painotetusta ’tavanomaista elämänmyönteisyydestä’, jossa on keskeistä nähdä niin omat kuin toistenkin elämäntilanteet myönteisessä valossa.Ville Päivänsalo

Kristillisen yhteisömoraalin kritiikki

Kristinuskon, moraalin ja kristillisen yhteisömoraalin tarkasteleminen lyhyesti on mahdollista vain karkeiden yksinkertaistusten avulla. Tarkoitan artikkelissani ’kristillisellä yhteisömoraalilla’ sellaista moraalia, jonka sisältö noudattelee joidenkin kristillisten yhteisöjen luonteenomaisia opetuksia ja käytäntöjä ja johon sisältyy käsitys kaikille ihmisille yhteisestä luonnollisesta moraalilaista. Esimerkiksi kalvinismissa on perinteisesti korostunut kristillisen moraalin yhteisöluonne ja luterilaisuudessa luonnollinen moraalilaki. Silti käsitykset näistä molemmista liittyvät kaikkeen kristilliseen moraaliin. Kristillinen yhteisö (koinonia) ei ole vain Sanan julistamisen ja sakramenttien toimittamisen yhteisö, vaan ainakin ideaalisesti se muodostaa myös erityisen kontekstin Jumalan asettaman luonnollisen moraalilain mukaiselle lähimmäisenrakkaudelle (agape).

Yhdenlainen tapa kritisoida kristillisen yhteisömoraalin ilmenemismuotoja nojaa kristinuskon omiin lähteisiin kuten Raamattuun, uskontunnustuksiin tai tunnustuskirjoihin. Tällöin yksittäisiä sitaatteja oleellisempaa on nojautuminen kristinuskon ydinkohtiin, kuten oppeihin Jumalasta, luomisesta, synnistä, Kristuksesta ja seurakunnasta. Eli jos jotain tiettyä kristillistä yhteisöä kritisoidaan esimerkiksi siitä, että se on unohtanut lähimmäisenrakkauden Jumalan asettamana luonnollisena moraalilakina ja käynyt tässä mielessä elämänkielteiseksi, on kyseessä kristinuskon omiin lähteisiin nojaavaa kritiikki.

Oleellisesti toisenlainen tapa kritisoida kristillistä yhteisömoraalia lähtee puolestaan siitä, että kaikilla ihmisillä katsotaan olevan velvollisuus noudattaa uskonnosta riippumatonta moraalia. Monet ei-uskonnolliset filosofisen moraalin versiot ovatkin olleet kautta aikain päällekkäisiä kristillisten moraalilakikäsitysten kanssa, vaikka myös jännitteitä on ollut.

Keskityn seuraavaksi erityisesti kantilaiseen moraaliin sellaisena kuin se näyttäytyi teologi-filosofi Albert Schweitzerille (1875–1965) tämän ensimmäisen maailmansodan jälkitunnelmissa viimeistelemässä Kulttuurifilosofiassa (Kulturphilosopie) ja muutamissa muissa hänen kirjoituksissaan. Schweitzerin elämänmyönteisyyskäsitystä voi pitää siinä mielessä erityisen kiinnostavana, että hän näki yhtäältä välttämättömäksi kritisoida kristillistä moraalia järkiperustein, mutta toisaalta hän ajautui pessimismin partaalle todetessaan järkimoraalin sellaisenaan riittämättömäksi elähdyttämään moraalista tahtoa. Itse pidän Schweitzerin tunnistamaa ongelmaa edelleen ajankohtaisena. Samalla haluan kiinnittää huomiota kristinuskon omista lähteistä löytyvään perimmäiseen elämänmyönteisyyteen, joka voi osaltaan tukea käytännöllistä moraalia ja kenties myös tavanomaista elämänmyönteisyyttä.

Schweitzer selvittää Kantin perintöä

Saksan Elsassissa (nykyisessä Ranskassa) syntynyt ja varttunut Albert Schweitzer omaksui varhaisten Jeesus-tutkimustensa yhteydessä ajatteluunsa liberaalin pohjavireen esimerkiksi Kantin, Hermann Reimaruksen ja David Straussin vaikutuksesta. Schweitzer katsoi, että Jeesuksen opetuksista voitiin erottaa yhtäältä ajan juutalaiseen maailmankuvaan liittynyt pikaisen lopun odotus ja toisaalta kaikkina aikoina relevantti uskonnollis-eettinen rakkauden sanoma. Länsimainen sivilisaatio nousi puolestaan kukoistukseensa, kun renessanssille ominainen elämänmyönteisyys ja Jeesuksen julistama rakkauden sanoma löysivät toisensa.

Schweitzer arvosti korkealle Kantin ehdottoman eettisen universalismin, mutta katsoi sen olevan sellaisenaan liian abstrakti toimiakseen alkuvoimaisena (elementar) eettisenä katsomuksena. Olettihan Kant ihmisten kykenevän noudattamaan koko ihmiskuntaa koskevaa moraalilakia sen itsensä velvoittavuuden tähden. Kulttuurifilosofiassaan Schweitzer kuitenkin esittää Arthur Schopenhauerin nähneen oivaltavasti, että ihmistahdolla on vääjäämätön taipumus turhautua pyrkimyksissään. Schweitzer puhuu tällaisesta perustavanlaatuisesta, tahtoa koskevasta, pessimismistä myös elämänkielteisyytenä (Lebensverneinung). Sen sijaan Nietzschen hän katsoi onnistuneen sisällyttämään filosofiaansa alkuvoimaisen elämäntahdon käsitteen, vaikka erityisesti yli-ihmisopissa tämä käsitys ylitti kuitenkin samalla jo moraalin rajat.

Kantia, Schopenhaueria ja Nietzscheä enemmän Schweitzer ihaili lopulta kuitenkin Johann Wolfgang von Goethen luonnonfilosofisesta totuudellisuudesta voimaansa saavaa elämänkatsomusta. Siinä missä Kant ikään kuin pyrki pakottamaan luontoa mukautumaan optimistisen etiikan käskyihin, oli Goethen katsomus sopusoinnussa yhtä aikaa luonnollisen ja henkisen todellisuuden kanssa. Goethelle luonnollinen oleminen oli myös olemista Jumalassa, ja tällaisen olemisen hän salli siten myös kääntyä toiminnaksi.

Jokseenkin edellä kuvaillun kaltaista uskoa Schweitzer lähti elämään parhaansa mukaan todeksi lähetyslääkärinä Lambarénéen Afrikkaan, nykyisen Gabonin alueelle. Samalla hän päätyi vähitellen laajentamaan etiikkaansa kaiken elämän kunnioituksen etiikaksi läksyttäen ankarasti länsimaista filosofiaa laaja-alaisen eettisen katsomuksellisuuden puutteesta skeptisyyden ja reaalipolitiikan vallatessa alaa. Kun Schweitzer palkittiin vuonna 1952 Nobelin rauhanpalkinnolla, hän viittasi palkintoa vastaanottaessaan Paavalin sanaan roomalaisille − aikana, jolloin toisen maailmansodan raunioita vielä raivattiin: ”Jos on mahdollista ja jos se teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.”

Kohti perimmäistä elämänmyönteisyyttä

Oman aikamme Suomessa tavanomaisen elämänmyönteisyyden etiikkaa luonnehtii kehotus etsiä asioista niiden positiivisia puolia. Puolillaan oleva vesilasi olisi nähtävä puoliksi täytenä eikä puoliksi tyhjänä. Lisäksi olisi kuljettava mieluummin kadun aurinkoista kuin varjoista puolta ja kiinnitettävä enemmän huomiota positiivisiin kuin negatiivisiin tulevaisuudennäkymiin. Tavanomainen elämänmyönteisyys voi sopia myös perimmäiseen elämänmyönteisyyden omaksuneelle henkilölle. Schweitzerin ajattelun innoittamana luonnostelemassani ’perimmäisessä elämänmyönteisyydessä’ on kuitenkin kyse jonkin sellaisen etsimisestä, mikä kantaa myös tavanomaisen elämänmyönteisyyden järkkyessä: kyse on ihmisen perimmäisen luottamuksen ja toivon kiinnittymisestä johonkin ihmistä ja koko luomakuntaa suurempaan hyvään niin ilon kuin kärsimyksenkin aikoina.

Perimmäisen elämänmyönteisyyden etiikka ei perustu vain eettiseen käskyyn. Kristinuskon lähteiden näkökulmasta katsottuna kyse olisi tällöin siitä, että lain kirjain sellaisenaan kuolettaa. Sama ilmiö on käsitteellistettävissä myös filosofisesti: esimerkiksi Kantin kategorinen imperatiivi ei sellaisenaan elähdytä moraalista elämää riittävästi. Tämän siis näki myös Schweitzer. Silti kantilainen viitekehys, esimerkiksi Goethen luonnonfilosofialla täydennettynä, ohjasi hänen ajatteluaan melko vahvasti. Itse olisin valmis luottamaan Schweitzeria enemmän siihen, että perimmäisen elämänmyönteisyyden lähestymistapa kumpuaa kristinuskon omista lähteistä ilman erityisen kantilais-goetheläistä tulkintatapaakin.

Kristinuskossa on ollut aina keskeistä, että elämän on luonut rakastava Jumala ja lopulta koko kaikkeuden Luojaa alkuvoimaisempaa olentoa taitaa olla mahdotonta edes kuvitella. Jumalan valtakunnassa hyvyys voittaa pahuuden, oikeus vääryyden, valo pimeyden ja toivo epätoivon. Rakkaus voittaa vihan, pelon, välinpitämättömyyden ja syntien paljouden ylipäänsä. Sana ei jää vain sanaksi, vaan se tulee myös lihaksi. Elämä voittaa kuoleman. Erityisesti kristillisen yhteisömoraalin kannalta ajatus kirkosta Kristuksen ruumiina kehottaa luottamaan siihen, että mitättömiltäkin näyttävät kutsumustehtävät ja armolahjat voivat palvella niin kirkon kuin yhteiskunnankin yhteistä hyvää. Tämänkaltaiseen uskon keskeiseen opilliseen sisältöön moraalilla on ollut kristinuskossa kytköksensä.

Jeesus-keskeinen ja moniulotteinen tulkintamalli

Jos siis haluaisimme esimerkiksi suomalaiseen kirkolliseen yhteisöllisyyteen lisää perimmäistä elämänmyönteisyyttä, en tarkoittaisi tällä vain sinänsä kannatettavaa tavanomaista elämänmyönteisyyttä. En myöskään tarkoittaisi ytimeltään kantilaista eettistä ryhtiliikettä: kyse ei olisi keskeisesti uskonnosta riippumattomaan moraaliseen velvollisuuteen vetoamisesta.

Sen sijaan perimmäisellä elämänmyönteisyydellä voitaisiin tarkoittaa ensinnäkin – Schweitzerin tulkinnan mukaisesti – yritystä löytää alkuperäinen elämänmyönteinen Jeesus-moraali, kytkeä se totuudelliseen (esimerkiksi goetheläiseen) filosofiseen asennoitumiseen ja tehdä se merkitykselliseksi omana aikanamme. Tällöin kristinuskon kytkös moraaliin paikantuisi erityisesti sen löytämiseen, miten Jeesuksen sanoma ja rakkaudellinen asennoituminen lähimmäisiin voisi näkyä käytännössä (esimerkiksi keskusteluissa seksuaalietiikasta, vihapuheesta, muukalaisuudesta, jne.).

Toiseksi perimmäisellä elämänmyönteisyydellä voitaisiin tarkoittaa edellistä ajattelutapaa vielä monipuolisemmin kristinuskon lähteisiin juurtunutta ajatusta siitä, että kaikkein perimmäisin totuus ihmiselämän takana on kolmiyhteinen rakastava Jumala. Tällöin kristillisen elämänmyönteisyyden uskallettaisiin antaa elävöittää moraalista elämää ennen kaikkea kristillisten lähteiden omilla ehdoilla. Erityisesti kristillisen yhteisömoraalin tapauksessa uskallettaisiin luottaa siihen, että hyvinkin erilaisilla kutsumuksilla voi olla yllättävä arvonsa. Koska kristityt uskovat todellisuuden perimmäisenä lähteenä rakastavaan ja viisaaseen Jumalaan, en katsoisi kristillisiin lähteisiin rohkeastikaan nojaavan moraaliajattelun voivan lopulta johtaa kauaksi sitä, mitä voimme pitää myös inhimillisesti katsoen sekä rakkaudellisena ja luonnollisen moraalitajumme mukaisesti järkevänä.

 

Kirjoittaja Ville Päivänsalo, TT, on teologisen etiikan ja sosiaalietiikan dosentti. Parhaillaan hän toimii teologisen etiikan ja sosiaalietiikan yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Kirjallisuutta

Schweitzer, Albert:

– Aus Meinem Leben und Denken. Hamburg: Meiner, 1931.

– Das Problem des Friedens in der heutigen Welt. Rede bei der Entgegennahme des Nobel-Friedenspreises in Oslo am 4. November 1954. München: C. H. Beck, 1955.

– Elämän kunnioitus. Suom. Juho Tervonen. Porvoo: WSOY, 1956.

– Goethe. Vier Reden. 3. Aufl. München: C. H. Beck, 1950.

– Kultur und Ethik. Kulturphilosophie. Zweiter Teil. München: C. H. Beck, 1923.

– Piirteitä elämästäni ja ajattelustani. Suom. E. Hagfors. Porvoo: WSOY, 1950.