Suhde jumalaan muistuttaa suhdetta vanhempiin 

Ihminen on perusluonteeltaan sosiaalinen olento. Perheenjäsenten, tuttavien ja muiden läheisten ihmisten lisäksi muodostamme suhteita myös erilaisiin näkymättömiin toisiin. Suhde jumalaan heijastelee monin tavoin yleisiä tapojamme olla ihmissuhteessa. 

Jo lukiopsykologiassa opetetaan, että ihminen on ”biopsykososiaalinen olento”. Erityisesti ihmisyyden sosiaalinen puoli on kuitenkin minusta ymmärretty turhan kapeasti. Psykologiassa on tutkittu paljon esimerkiksi perheen, työpaikan tai koululuokan sisäistä vuorovaikutusta. Tutkimuksen keskiössä ovat yhtä kaikki olleet lähi-ihmissuhteet: yksilön suhteet välittömästi läsnä oleviin toisiin ihmisiin.  

Jokaisella meistä on kuitenkin myös suhteita, joiden muihin osapuoliin emme ole suorassa yhteydessä. Erityisesti teini-iässä suhde muusikoiden ja leffatähtien kaltaisiin idoleihin voi olla hyvinkin intensiivinen ja tunnepitoinen. Moni voi myös helposti kuvitella, miten oma äiti tai isä kommentoisi omia valintoja tai tekoja – esimerkiksi moittisi virheistä tai lohduttaisi vastoinkäymisen hetkellä. Oman vanhemman kannustavat tai tuomitsevat sanat voi kuulla silloinkin, kun tämä on ollut kuolleena jo pitkään.  

Jumalat, enkelit ja muut henkiolennot ovat niin ikään merkittäviä vuorovaikutuskumppaneita lukuisille ihmisille. Aivokuvantamistutkimukset ovat osoittaneet, että ihmisaivot suhtautuvat vuorovaikutukseen samalla tavalla riippumatta siitä, onko sen toinen osapuoli konkreettisesti läsnä oleva toinen ihminen vai näkymätön henkiolento: rukoileminen esimerkiksi aktivoi samoja aivoalueita kuin keskustelu kanssaihmisten kanssa.     

Jumalalle voi puhua ja hän myös vastaa 

Antropologi Tanya Luhrmann on kuvannut, kuinka evankelikaaliset kristityt opettavat itsensä käymään vastavuoroisia keskusteluja Jumalan kanssa. Luhrmannin tutkimien evankelikaalien yleiseen kulttuuriin kuului ajatus siitä, että Jumala puhuu ihmisille. Kun he sitten kokivat jotain tavallisuudesta poikkeavaa, heidän oli luontevaa tulkita tapahtuma Jumalalta tulleeksi viestiksi. Esimerkiksi satunnaisesti valittu Raamatun kohta saattoi tuntua täydelliseltä vastaukselta omiin pohdintoihin. 

Kun uskova oli kerran kokenut Jumalan puhuvan itselleen, hän alkoi odottaa vastaavia kokemuksia myös jatkossa. Ja jos oman elämän tapahtumista alkaa etsiä viestejä Jumalalta, niitä myös yleensä löytää.  

Olen itse tutkinut Koraanin roolia suomalaisten shiianuorten arjessa. Eräs tutkimukseni osallistujista, ”Arman”, kuvasi omaa suhdettaan Jumalaan seuraavasti: 

Jollain tavalla niin kun tuntuu, et mä keskustelen omassa päässä Jumalan kanssa. – – Vaikka mä en saa semmoista suoraa, suoranaista vastausta, mutta jotenkin tuntuu, että mä saan sen vastauksen. – – No en mä ny sanois ehkä joka ikine hetki, mutta tota nyt tosi usein päiväst, et tulee sitä pientä kommunikointia, keskustelua. 

Arman löysi Jumalan sanat Raamatun sijaan Koraanista, mutta muuten hänen antamansa kuvaus olisi voinut olla suoraan Luhrmannin tutkimilta evankelikaaleilta. Oleellista molemmissa tapauksissa on sanoman henkilökohtaisuus: Jumalalla on viesti paitsi koko ihmiskunnalle myös aivan erityisesti juuri itselle.  

Jumala osallistuu päänsisäiseen dialogiin 

Olen omissa tutkimuksissani jäsentänyt ihmisten ja jumalien välisiä suhteita dialogisen itsen teorian (Dialogical Self Theory, DST) avulla. Teorian on kehittänyt psykologi Hubert Hermans yhdessä työtovereidensa kanssa, ja se esittää ihmisen psykologisen itsen useiden jännitteisten äänten keskinäisenä dialogina. Se, mitä kutsun ”minäksi”, ei toisin sanoen ole mikään yksi yhtenäinen psykologinen rakenne vaan koostuu useista eri puolista tai ”positioista”.  

Kullakin itsen positiolla on oma erityinen näkökulmansa siihen, mistä elämässä on kysymys ja miten sitä tulisi elää. ”Minä toimitusjohtajana” tavoittelee ja arvostaa ehkä huomattavan erilaisia asioita kuin ”minä perheenisänä”. Arjen muuttuvissa tilanteissa siirryn usein positiosta toiseen ja tarkastelen näin itseäni vaihtuvista näkökulmista. Oleellista on, että mikään positioista ei edusta muita ”todellisempaa” tai ”autenttisempaa” itseä, vaan itsen perimmäisin olemus on juuri eri positioiden jatkuva vuorovaikutus. 

Positiot kuten ”minä toimitusjohtajana” tai ”minä perheenisänä” koetaan osaksi itseä, ja ne ilmentävät itsen eri rooleja tai ominaisuuksia. Dialogiseen itseen osallistuu kuitenkin myös ääniä, joiden ei koeta kuuluvan itselle. Yksilö voi kuvitella, miltä hänen elämänsä vaikuttaisi vaikkapa oman vanhemman näkökulmasta, ja omaksua näin vanhemman position.  

Shiianuorten suhde Koraaniin -hankkeeseen osallistunut ”Yasmin” kertoi, kuinka oli aiemmin ollut varma shiialaisen uskontulkinnan totuudesta ja yrittänyt osoittaa sunnitulkintoja vääriksi. Sittemmin hän oli kuitenkin tullut epävarmemmaksi omista käsityksistään. Pohtiessaan uskonnollisten epäilystensä seurauksia Yasmin otti Jumalan näkökulman omaan elämäänsä: 

Mitä enemmän tutkii, ni sit huomaa, et okei, et ehkä kukaan ei tiedä mistään mitään. – – Mää ymmärrän asiat niinkun mää parhaiten ymmärrän, ja mä en usko, että tota, että Jumala siitä rankasee, että on aidosti yrittänyt ymmärtää. 

Epäilys ei Yasminille ollut uskon vihollinen, eikä hän ajatellut epäilysten olevan Jumalankaan silmissä pahasta, jos ne kumpusivat vilpittömästä ymmärtämisen halusta. Mutta mihin Yasmin perusti käsityksensä Jumalan suopeudesta? Kuinka ylipäätään voimme hahmottaa Kaikkivaltiaan näkökulmaa? 

Jumalasuhteen juuret ovat varhaislapsuudessa 

Kristinuskon, juutalaisuuden ja islamin keskeiset opetukset korostavat Jumalan olevan inhimillisen käsityskyvyn tuolla puolen ja jotain täysin toista kuin ihmiset. Henkilön täytyy kuitenkin muodostaa jonkinlainen mielikuva jumalan haluista, tunteista ja ajatuksista, jotta hän voi tuoda jumalan osaksi dialogista itseä. Uskontopsykologit ovat osoittaneet, että ihmisen suhde jumalaan heijastaa monella tapaa hänen suhdettaan ihmisiin yleensä.  

Jumalasta saatetaan etsiä turvallista kiintymyskohdetta, joka itseltä on lapsena puuttunut

Perusta suhteelle muihin ihmisiin valetaan jo varhaisen lapsuuden kiintymyssuhteissa. Vauvaikäisen kokemukset muista ihmisistä rajoittuvat ennen kaikkea pääasiallisiin hoitajiin, ja hoitajien toiminta antaakin vauvalle mallin siitä, mitä odottaa muilta. Jos hoitajat vastaavat vauvan tarpeisiin ja viestimisyrityksiin, vauva oppii luottamaan ihmisiin sekä näiltä saatavaan turvaan ja hoivaan. Hänen kiintymyssuhteensa on turvallinen. Jos taas hoitajat reagoivat lapsen tarpeisiin ärtymyksellä tai välinpitämättömyydellä, lapsi muodostaa helposti käsityksen muista tuomitsevina tai piittaamattomina. Kiintymyssuhteesta tulee turvaton. 

Jos henkilö on kiintynyt lapsena turvallisesti, sekä muut ihmiset että Jumala ovat hänen mielikuvissaan ennen kaikkea huolehtivia ja rakastavia. Turvaton kiintymyssuhde puolestaan saattaa ilmetä käsityksenä tuomitsevasta tai etäisestä Jumalasta. Vaihtoehtoisesti Jumalasta saatetaan etsiä turvallista kiintymyskohdetta, joka itseltä on lapsena puuttunut. Turvattomasti kiintyneiden onkin todettu olevan muita alttiimpia äkillisiin kääntymiskokemuksiin. 

Uskontoperinteet antavat aineksia monenlaisiin jumalasuhteisiin    

Abrahamilaiset uskonnot tarjoavat runsaasti aineksia sekä lempeiden että tuomitsevien jumalakuvien rakentamiseen: Raamatun Jumala on sekä Hyvä Paimen, joka pitää huolta laumastaan, että Herra Sebaot, sotajoukkojen Jumala. Islamilainen perinne puolestaan tuntee niin sanotut 99 kaunista nimeä, joilla Jumala kutsuu itseään Koraanissa. Armelias, Lempeä ja Kärsivällinen ovat Jumalan nimiä, mutta niin ovat myös Tuomari, Rankaisija ja Kostaja. 

Olipa perimmäinen totuus jumalasta mikä tahansa, on selvää, että jokaisella ihmisellä on hänestä omanlaisensa käsitys. Uskontopsykologinen tutkimus tunnistaa tekijöitä, jotka määräävät sen, mistä uskontoperinteensä elementeistä uskova rakentaa omaa jumalasuhdettaan ja mitä elementtejä hän jättää sivuun.  

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Granqvist, Pehr: Attachment in Religion and Spirituality: A Wider View. New York: Guilford Press, 2020.

Luhrmann, Tanya M.: When God Talks Back: Understanding the American Evangelical Relationship with God. New York: Alfred A. Knopf, 2012.

Pauha, Teemu: Finnish Shia Youth and the Qur’an: Cultural Psychological Perspectives on Lived Religion. Cham: Springer, 2025.

Pauha, Teemu & Haimila, Roosa: Jumalasuhteen ja jumalakuvien psykologiaa. Teoksessa Teemu Pauha & Roosa Haimila (toim.), Uskonto mielessä: Psykologisia näkökulmia uskonnollisuuteen ja henkisyyteen (s. 277–285). Helsinki: Gaudeamus, 2024.