Pääkirjoitus: Uskontopsykologia on nousussa hiljaiselon jälkeen

Akateemisen psykologian pioneerit kirjoittivat ahkerasti myös uskonnosta. Uskontopsykologia eli sittemmin pitkään hiljaiseloa, mutta on viime vuosikymmeninä ollut selvässä nousussa. Psykologian näkökulmat ovat nykyään käytössä kaikilla suomalaisen yliopistoteologian aloilla. 

Uskontopsykologialla on yhtä pitkä historia kuin koko akateemisella psykologialla. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun psykologian suuret nimet – Wundt, James, Freud, Jung – kirjoittivat jokainen vähintään yhden kirjan uskonnosta. Heidän kirjoituksensa käsittelivät samoja aiheita, jotka ovat kiinnostaneet myöhempiäkin uskontopsykologeja: uskonnollista kääntymystä, uskonnon ja mielenterveyden suhdetta, yksilön uskonnollista kehitystä, uskonnon historiallista alkuperää ja niin edelleen.

Kun behaviorismi valtasi alaa 1900-luvun alkupuoliskolla, psykologien huomio suuntautui ihmisten havaittavan käyttäytymisen yleisiin lainalaisuuksiin. Uskontopsykologia hävisi lähes tyystin psykologian laitoksilta, mutta jäi elämään teologian ja uskontotieteen yksiköissä. Viime vuosikymmeninä psykologit ovat löytäneet tiensä takaisin uskontopsykologian pariin, mutta ainakin Suomessa useimmilla alan tutkijoilla on edelleen teologinen tai uskontotieteellinen pohjakoulutus.  

Uskontopsykologiaa tehdään Suomessa kaikilla teologian ja uskonnontutkimuksen oppialoilla: eksegetiikassa, kirkkohistoriassa, systemaattisessa teologiassa, käytännöllisessä teologiassa ja uskontotieteessä. Tutkimuskenttä on toistaiseksi ollut varsin sirpaloitunut, ja yksittäiset tutkijat ja tutkimusryhmät ovat tehneet työtään pitkälti toisistaan tietämättä. Vuonna 2024 ilmestyi ensimmäinen suomalaisen uskontopsykologian yleisteos, Uskonto mielessä, jonka tarkoituksena oli tuoda eri tahoilla tehty tutkimus yksien kansien väliin.

Hjalmar Sundén on pohjoismaisen uskontopsykologian kiistaton klassikko

Pohjoismaisen uskontopsykologian merkittävin yksittäinen teoria on rooliteoria, jonka ruotsalainen teologi Hjalmar Sundén esitti vuonna 1959 teoksessaan Religionen och rollerna. Teoria oli monessa mielessä aikaansa edellä, ja sen on sanottu muun muassa ennakoineen sosiaalikonstruktionistisen ja narratiivisen psykologian ajatuksia ennen kuin näitä psykologian suuntauksia oli olemassakaan. Teorian keskiössä ovat roolit, joita uskova omaksuu oman uskontoperinteensä tarinoista. Jos henkilö esimerkiksi tuntee Jobin tarinan, hän voi oman elämänsä vaikeuksissa samaistua Jobin hahmoon ja saada siten luottamusta Jumalan suojelukseen.

Suomessa Sundénin teoriaa on hyödynnetty ennen kaikkea Åbo Akademin uskontotieteen oppiaineessa, missä professori Nils G. Holm on kehittänyt sen pohjalta oman ”integratiivisen rooliteoriansa”. Holmin teoria keskittyy uskonnon ulkoisten muotojen ja yksilön sisäisen kokemusmaailman suhteeseen: uskontoperinne vaikuttaa voimakkaimmin silloin, kun sen tarjoamat symbolit, tarinat ja käytännöt kohtaavat uskonnonharjoittajan omat henkilökohtaiset taipumukset.

Uskontotieteilijä, Åbo Akademin väitöskirjatutkija Tero Heinonen edustaa suomalaisten rooliteoreetikoiden nuorempaa polvea. Artikkelissaan Heinonen esittelee uushenkistä kirtan-vuorolaulua ja sitä, kuinka sen kautta koettu yhteys jumalaan antaa mahdollisuuden kokea ja käsitellä voimakkaita tunteita.

Myös oma artikkelini käsittelee ihmisen ja uskomusolennon, esimerkiksi jumalan, välistä kohtaamista. Rooliteorian sijaan hyödynnän kuitenkin kahta varsin erilaista teoriaa: persoonallisuuspsykologista dialogisen itsen teoriaa ja kehityspsykologista kiintymyssuhdeteoriaa.

Uskonnon yhteys elämän merkityksellisyyteen on niin tiivis, että jotkut ovat pitäneet elämän suuriin kysymyksiin vastaamista jopa uskonnon päätehtävänä.

Artikkelini keskeisenä teemana on, että jumaliin ja muihin uskomusolentoihin solmitaan hyvin samantapaisia suhteita kuin oman elämän tärkeisiin ihmisiin. Väitän, että uskontopsykologialla on tältä osin huomattavasti annettavaa myös yleiseen psykologian alan tutkimukseen: yleisen fraasin mukaan ihminen on biopsykososiaalinen olento. Erityisesti sosiaalisuus on kuitenkin ymmärretty psykologiassa turhan kapeasti, ja tutkimus on keskittynyt suhteisiin, joita yksilöllä on omiin perheenjäseniin tai muihin välittömästi läsnä oleviin toisiin ihmisiin. Paljon vähemmälle huomiolle on jäänyt, että jokaisella meistä on myös suhteita, joiden muut osapuolet ovat läsnä ainoastaan mielikuvissamme. Uskontopsykologinen tutkimus ihmisten ja uskomusolentojen välisistä suhteista voi avata arvokkaita näkökulmia mielikuvatason suhteisiin yleisemminkin.  

Elämän merkitystä tutkitaan vilkkaasti

Sen lisäksi, että uskontopsykologia voi auttaa ymmärtämään ihmisten ja erilaisten kuviteltujen toisten välisiä suhteita, uskontopsykologialla voi olla myös erityistä annettavaa elämän mieltä ja merkitystä koskevaan tutkimukseen. Uskonnon yhteys elämän merkityksellisyyteen on niin tiivis, että jotkut ovat pitäneet elämän suuriin kysymyksiin vastaamista jopa uskonnon päätehtävänä.

Apulaisprofessori Suvi-Maria Saarelainen Itä-Suomen yliopistosta käsittelee kirjoituksessaan elämän merkitystä eksistentiaalisen hyvinvoinnin peruspilarina. Saarelainen korostaa, ettei merkityksellisyyden kokemus välttämättä vaadi tietoisesti punnittua ja sisäistettyä käsitystä elämän tarkoituksesta; oleellisempaa on tunne yhteydestä toiseen ihmiseen.

Saarelainen viittaa kirjoituksessaan tutkimuksiinsa ikääntyneiden parissa. Kysymykset oman elämän merkityksestä aktivoituvatkin usein elämän ehtoopuolella, kun ihminen arvioi elettyä elämää ja tekemiään valintoja. Merkityksen etsiminen ei kuitenkaan rajoitu vanhuuteen; kuten Lari Launosen, Katja Castillon ja Arniika Kuusiston artikkelista käy ilmi, jo pienillä lapsilla on elämän merkitykseen liittyviä kokemuksia ja pohdintoja. Launosen, Castillon ja Kuusiston tutkimukseen osallistuneet varhaiskasvatusikäiset lapset esimerkiksi perustelivat omaa arvoaan ja elämänsä tarkoituksellisuutta sillä, että Jumala oli luonut heidät ja hänellä on suunnitelma kaikkien varalle.

Uskonto yhdistyy yleisissä mielikuvissa niin kiinteästi elämän mieleen ja merkitykseen, että joskus kuulee epäiltävän, ettei elämässä voi olla aitoa merkitystä ilman uskontoa. Uskontotieteilijä Roosa Haimila avaa omassa artikkelissaan uskonnottomuuden psykologiaa ja yhteyksiä, joita uskonnottomuudella on merkityksellisyyden kysymyksiin. Uskonnottomuuden psykologia on toistaiseksi varsin nuori ja pieni tutkimusala, ja on vielä paljon, mitä emme tiedä siitä. On kuitenkin selvää, ettei ateistin elämä välttämättä ole ollenkaan merkityksetöntä.

Uskontopsykologian erityisyys on historiallisissa aineistoissa

Yksi uskontopsykologian erityisyys verrattuna psykologian valtavirtaan on historiallisten aineistojen hyödyntäminen. Siinä missä psykologit yleensä keskittyvät tutkimuksissaan nykyihmisiin, uskontopsykologit ovat tutkimusalan alusta asti olleet kiinnostuneita myös menneistä mielistä. Uskontojen historia onkin täynnä psykologisesti kiehtovia henkilöitä ja tapahtumia: Kristuksen ilmestyminen Saulille Damaskoksen tiellä, Loudunin luostarin demoniset riivaukset ja Venäjän skoptsien harjoittama itsekastraatio suorastaan vaativat psykologista selitystä.

Suomalaisen uskonnontutkimuksen piirissä erityisesti eksegeetit ovat soveltaneet psykologisia näkökulmia historiallisiin aineistoihin. Helsingin yliopiston ”Sosiaalisten identiteettien välittyminen juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa” -projekti hyödynsi sosiaalipsykologista sosiaalisen identiteetin teoriaa varhaisen juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin tarkasteluun. Myös kognitiiviset lähestymistavat ovat olleet runsaassa käytössä suomalaisessa eksegetiikassa.

Psykohistoriana tunnettu tutkimussuuntaus ammentaa kognitiivisen psykologian sijaan varsin toisenlaisesta perinteestä, psykoanalyysista. Kirkkohistoriasta hiljattain väitellyt Antti Malinen pohtii kirjoituksessaan psykohistorian hyötyjä, kun yritetään ymmärtää suomalaisen äärioikeistoaktiivin, Elias Simojoen, persoonaa ja tekoja. Malinen toteaa, että historian merkkihenkilöiden toimintaa eivät ohjaa vain heidän aikansa yleiset virtaukset tai heidän oma tietoinen aatemaailmansa, vaan myös erilaiset tiedostamattomat yllykkeet. Voiko psykologia tuoda ymmärrystä esimerkiksi Simojoen persoonan ristiriitaisiin puoliin tai tekoihin, jotka hän vaikutti tehneen jonkin itselleenkin tiedostamattoman voiman ajamana?    

Missä kulkee terveen ja epäterveen uskonnollisuuden raja?

Psykoanalyysista puheen ollen… Sigmund Freud rinnasti tunnetusti omassa tuotannossaan uskonnon ja pakko-oireisen käyttäytymisen. Hänelle uskonto oli eräänlainen kollektiivinen neuroosi. Uskonnon ja mielenterveyden suhde on muutenkin ollut yksi uskontopsykologian kestoaiheista. Miten pitäisi suhtautua siihen, kun näkee toisen ihmisen käyttäytyvän ja uskovan tavalla, joka ainakin itsestä tuntuu päättömältä? Kun joku kertoo kuulevansa Jumalan äänen, pitäisikö hänen olettaa olevan profeetta vai psykoosissa?

Uskonnonfilosofi Aku Visala pohtii kirjoituksessaan tällaisia kysymyksiä oman alansa näkökulmasta. Kirjoituksen keskiössä on uskonnollisen kokemuksen ja mielenterveyden häiriön välinen rajanveto: voiko mielenterveyden häiriö ilmetä kokemuksena, joka on jossain aidossa mielessä uskonnollinen? Visala itse päätyy kielteiselle kannalle; jotta kokemusta voisi pitää aidosti uskonnollisena, sen tulisi myös tuottaa pätevää tietoa uskon asioista. On kuitenkin hankala ajatella, että kehon tai mielen toimintahäiriön varaan voisi rakentaa perusteltuja uskonnollisia käsityksiä.   

Kysymys mielenterveyden häiriön ja uskonnollisuuden rajapinnoista liittyy likeisesti kysymykseen siitä, ovatko uskonnot ja uskonnolliset yhteisöt pikemminkin tuki vai uhka kannattajiensa mielenterveydelle. Erityisesti uusiin uskontoihin ja pieniin vähemmistöliikkeisiin liittyvät näkemykset ovat joskus hyvinkin kärjistyneitä. Ehkä äärimmäisin esimerkki on 1960- ja 1970-lukujen ”kulttisodat”, joissa kulttien vastustajat jopa kidnappasivat uskonnollisten liikkeiden jäseniä purkaakseen ”aivopesun”, jota liikkeet väitetysti käyttivät näiden tahdon murtamiseen. 

Aivopesua sellaisena kuin kulttisotien esitaistelijat sen esittivät ei ole olemassa. Kuten oikeuspsykologi Pia Puolakka omassa kirjoituksessaan muistuttaa, uskonnollisilla yhteisöillä on silti keinoja pitää jäsenensä otteessaan. Mystisiin aivopesutekniikoihin verrattuna nämä keinot ovat kuitenkin varsin arkipäiväisiä – ja ehkä siksi myös niin raadollisia. Pakottavan kontrollin keinot eivät myöskään ole ominaisia pelkästään uskonnollisille liikkeille, vaan niitä esiintyy hyvin monenlaisissa yhteisöissä. Syyt pysyä korkean kontrollin yhteisössä ovat usein varsin samanlaisia kuin syyt pysyä väkivaltaisessa parisuhteessa.

Keskustelu terveen ja sairaan uskonnollisuuden rajoista varmasti jatkuu erityisesti moniuskontoisessa yhteiskunnassa. Uskonnonvapaus on perusoikeus, ja toisen uskonnonharjoitukseen puuttumisen kynnyksen pitäisi siksi olla erittäin korkealla. Enemmistö- ja vähemmistöyhteisöille on tärkeä taata tasapuoliset toimintamahdollisuudet. Samalla on kuitenkin tärkeä suojella ihmisiä aidosti vahingollisilta liikkeiltä. Kysymys kuuluukin: milloin uskonnollisuus on siinä määrin epätervettä, että sitä ei voi enää suvaita edes uskonnonvapauden nimissä?

Epäterveen uskonnollisuuden kriteerien täytyy jollain tapaa perustua haittaan, jota siitä todistettavasti koituu joko yksilöille tai yhteiskunnalle. Ainoana kriteerinä ei ainakaan voi olla, että uskonnon keskeiset käsitykset ovat jonkun toisen mielestä järjenvastaisia. Muuten kuuluisimme kaikki mielisairaalaan.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Pauha, Teemu & Haimila, Roosa: Uskonto mielessä: Psykologisia näkökulmia uskonnollisuuteen ja henkisyyteen. Helsinki: Gaudeamus, 2024.