| Henna Niemelä |

Ymmärrystä etsivä tutkija ja dialogia arvostava opettaja – Haastattelussa Teuvo Laitila

Kuva: Henna Niemelä

Teuvo Laitilan uraa on siivittänyt uteliaan ihmisen tarve ja halu ymmärtää ympäröivää maailmaa yhä syvemmin. Taannoisen eläkkeelle jäämisen seurauksena on aika kerrata hieman tarkemmin ja kysyä, millaisista palasista Laitilan ura on lopulta koostunut.

”Olen uskontotieteilijä, koska kaikki uskontoon liittyvä kiinnostaa”

Teuvo Laitila on uskontotieteilijä, joka tullut monelle tututuksi hyvänä luennoitsijana ja keskustelijana Helsingin, Turun ja Joensuun yliopistoissa. Hänet tunnetaan myös lukuisten tutkimusten ja kirjojen kirjoittajana sekä ajankohtaisista aiheista luennoivana henkilönä. Laitila jäi eläkkeelle tehtävästään syksyllä 2022, mutta voisiko sanoa, että kyseessä on eläkkeelle jäämisen sijaan kyseessä jonkin sortin välietappi? Laitila toteaa, että kuluneen puolen vuoden päivät ovat täyttyneet tieteellisten artikkeleiden kirjoittamisesta ja huhtikuussa 2023 ilmestyneen Ukraina on meidän –kirjan kokoamisesta yhteistyössä Heta Hurskaisen kanssa.

Kiinnostus ympärillä olevaa maailmaa kohtaan ja pyrkimys ymmärtää sitä on ohjannut Laitilan elämää jo pitkään. Ensimmäisinä innoittajina toimivat muun muassa Fjodor Dostojevski ja Mika Waltari, jotka teoksissaan sanallistivat sekä ihmisen uskonnollista kokemusta että uskontojen ja politiikan välisiä yhtäläisyyksiä ja ristiriitoja. Lukion viimeisillä metreillä Alan Wattsin vuonna 1957 ilmestynyt teos Zen (suom. 1973) herätti Laitilassa ahaa-elämyksen. Kirja kuvasi aivan toisenlaisen maailman kuin mihin Laitila oli kasvanut kristinuskon sisältöön painottuneilla uskonnontunneilla.

Lopulta aloitin Helsingin yliopistossa germaanisen filologian opinnot, mutta vaihdoin pian opiskelemaan teologiaa. Teologian opintojen myöstä tutustuin romanialaiseen uskontotieteilijään, kirjailijaan ja filosofiin, Chicagon yliopiston professori Mircea Eliadeen.

Eliaden innoittava kirjoitustyyli teki vaikutuksen Laitilaan. Hän onkin osaltaan edistänyt muidenkin suomalaisten mahdollisuuksia lukea Eliaden kirjoja. Laitila on suomentanut teokset Ikuisen paluun myytti: Kosmos ja historia (1949, suom. 1993) ja Pyhä ja profaani (1957, suom. 2003). Yliopisto-opintojen myötä Laitilan kiinnostus myyttejä kohtaan heräsi. Hän päätyi tutkimaan niitä sekä pro-seminaarityössään että pro gradu -tutkielmassaan.

Kiinnostuksen kohteitani on ohjannut kolme säännöllisesti toistuvaa teemaa: vähemmistöt, konfliktit ja vallan suhde vähemmistöihin konfliktitilanteissa. Suurin osa siitä mitä olen urani aikana tehnyt on ollut pyrkimystä ymmärtää erilaisia asioita.  Siteeraan uskontotieteen emeritusprofessori Nils G. Holmia Åbo Akademista ”olen uskontotieteilijä, koska kaikki uskontoon liittyvä kiinnostaa”.

Uran kolme käännekohtaa

Laitilan unelma työskennellä yliopistolla toteutui heti valmistumisen jälkeen, kun tuore filosofian maisteri aloitti uskontotieteen sivutoimisen tuntiopettajan työt. Siirtymä opiskelijan paikalta opettajan pöydän taakse jännitti paljon, mutta opettamisen lomassa jännitys hiljattain kaikkosi. Tuore opettaja tunnisti tietämyksensä rajat ja saavutti oppiaineen riittävän sisällöllisen tuntemuksen ottamalla asioista lisää selvää. Laitila kuvaa asioihin perehtymisen nousevan opettajuuden positiivisesta haasteesta. Luentosalit olivat täpötäysiä, eikä kysymyksiä juuri kyselty. Massakurssit eivät olleet Laitilan suosikkeja, sillä keskustelulle jäi vähemmän tilaa. Toisaalta kesäyliopisto tarjosi aktiivisempi ja pienempiä opiskelijaryhmiä, joissa kysymykset alkoivat lennellä.

Tunnistin, että tässä on sellainen tapa josta pidän. Joku kysyy jotakin, ja sitten aloimme keskustella aiheesta lisää. Siitä lähtien olen oikeastaan aina toivonut, että kursseilleni osallistuvat opiskelijat kysyvät ja osallistuvat vuorovaikutukseen. Opetustyylini pohjautuu konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen. Tieto syntyy vuorovaikutuksessa eikä sitä voi kaataa toiseen

Laitila mainitsee uran merkittäviksi käännekohdiksi työskentelyn Helsingin yliopistossa Ortodoksian ja Itä-Euroopan kirkkojen tutkimuksen laitoksella, päätoimittajan työn Suomen ortodoksisen kirkon aikakauslehdessä Aamun Koitossa, sekä työskentelyn Joensuussa Itä-Suomen yliopistossa. Matka on taittunut aloittelevasta tutkijasta kirjoittamaan opettelevan henkilön kautta selvemmin tutkimuspainotteiseen työhön.

Väitöskirjan tekeminen oli Laitilan unelma, eikä se jäänyt vain haaveen tasolle, vaikka rahoitus ei heti alkuun järjestynytkään. Tutkimuksen odottaessa ajankohtaisista aiheista kiinnostunut Laitila kiersi puhumassa Neuvostoliiton uudistuspolitiikasta ja uskonnon muuttuneesta asemasta uudistuvassa sosialismissa. Hänestä tuli myös Balkan-asiantuntija vuosien 1990–1991 aikana Jugoslavian hajottua. Lopulta kiinnostukset aluetta ja sen ihmisen kokemuksia kohtaan yhdistyivät väitöskirja-aiheessa, jolle rahoituskin järjestyi. Laitila tutki Suomen kaartia Venäjän ja Turkin välisessä sodassa. Vuosien 1996–1999 aikana hän kirjoitti täyspäiväisesti tutkimustaan. Näiden 17 kuukauden aikana valmistui väitöskirja Soldier, structure and the other. Social relations and cultural categorization in the memoirs of Finnish guardsmen taking part in the Russo-Turkish war, 1877–1878. Väitöstilaisuus pidettiin lopulta 14.9.2001.

Vuonna 2002 Laitila sai uskontotieteen dosentuurin Turun yliopistosta ja hän tuli pian valituksi myös ortodoksisen kirkkohistorian lehtoriksi Joensuun yliopistoon. Joensuussa Laitilan uskontotieteelliselle asiantuntemukselle oli paikkansa, sillä oppiaineen opettaminen oli tuohon asti toteutettu ostopalveluna. Silloisen teologisen tiedekunnan dekaani Lauri Thúrenin pyynnöstä Laitila alkoi opettamaan uskontotieteen peruskurssia ja kehittämään eteenpäin koko uskontotieteen oppiainetta. Nykyään Itä-Suomen yliopistossa voi opiskella uskontotiedettä pääaineena. Tässä Laitilan kädenjälki on konkreettisesti nähtävissä.

Toivoon kiinnittyvä ymmärtäjä

Yhdeksi uransa aikana tapahtuneeksi merkittäväksi hetkeksi Laitila nostaa Domonivi- eli kotiinpaluuprojektin, jolla pyrittiin edistämään Suomessa olevien Bosnian muslimipakolaisten paluumuuttoa. Laitila oli kirjoittanut Bosnian sodasta muutamia artikkeleita ja sai pyynnön tulla puhumaan vuonna 1995 Srebrenicasta joukkomurhaa paenneille pakolaisille Bosnian sodasta. Tavoitteena oli mahdollistaa paluumuutto sodasta syvästi traumatisoituneille ihmisille. Laitila totesi, ettei hänellä varmastikaan olisi enempää tietoa sodasta kuin siellä kärsineillä, mutta tulevat kotiinpalaajat tarvitsivatkin ulkopuolisen ihmisen näkökulman tapahtuneesta paluun mahdollistamiseksi. Jälkeenpäin Laitila on ymmärtänyt, että traumaattista asiaa läheltä katsovan on hankala saada asiaan etäisyyttä tai toista näkökulmaa. Toinen traumaattisista kokemuksista vapaa ja empatiaa tunteva ihminen, joka hyökkäämisen ja vihollisuuden sijaan ymmärtää, voi tarjota traumatyöskentelyn kannalta merkittäviä näkökulmia. Traumasta ei pääse eroon, jos siihen ei saa uutta näkökulmaa.

Siitä huolimatta, että Laitila on tutkinut ihmisen pahuuteen liittyviä asioita, hän sanoo toivovansa, että voisimme synkimpinä aikoina luottaa ihmiseen kätkeytyvään hyvään. Miten sellainen on mahdollista silloin, kun ympärillä on paljon pimeää? Laitila siteeraa vanhaa viisautta: ”Viimeisenä kuolee toivo.”

Ajattelisin sen liittyvän visionäärisuuteen ja visioihin, joita myytit luovat. Esimerkiksi 1920-luvun bolševikkien innostuksen Neuvostoliitossa. Heillä oli vahva tulevaisuususko siitä huolimatta, että takana siinsi ensimmäisen maailmansota, sisällissota ja päällä oli nälänhätä. Pimeyden keskellä pienillä asioilla on merkitystä. Jokainen voi päivittäin tehdä lukuisia valintoja sen suhteen miten suhtautuu toisiin ihmisiin ja hahmottaa tulevaa. Kaikissa prosesseissa on aina valtavan paljon muuttujia ja erityisesti sellaisissa, joissa ihminen on mukana.

Laitila on kylvänyt toivon siemeniä myös yliopiston Yammer-tiedotuskanavassa. Venäjän hyökätessä Ukrainaan keväällä 2022 Laitila muistutti yliopisto-opiskelijoita, että sota-ajasta seuraa aina rauhan aika.

Likinäköiset katsokoot sotaa, kaukonäköiset katsokoot rauhaa. Poliitikkojenkin puheissa on viitattu siihen, että tähän mennessä kaikki sodat ovat päättyneet jonkunlaisiin neuvotteluihin. Ihmisten välisinä suhteina ajateltuna neuvottelupöydän ääreen pääseminen vaatii avoimuutta, toisen kuuntelua sekä pyrkimystä asettua toisenkin asemaan edes joskus. Monissa sanallisissa ja fyysisissä valta-asetelmissa ja kamppailuissa ajatellaan asiaa vain yhdestä näkökulmasta. Paavo Väyrystä siteeraten: ”kannattaa nukkua yön yli” ja miettiä miksi olemme tässä, ja mitä muita vaihtoehtoja on? Suurin kysymys ja haaste on kuitenkin se, miten ihmiset saadaan miettimään edellisiä kysymyksiä.

Reflektoiva tutkija

Kulunut ura tutkijana, opettajana ja kirjoittajana on kehittänyt myös titteleiden ja saavutusten takana olevaa ihmistä. Laitilan aloittaessa 40 vuotta sitten asioista saattoi kirjoittaa huolettomammin tähän päivään verrattuna. Kokenut tutkija on tullut ymmärtäneeksi ilmiöiden ja asioiden monivivahteisuuden laajoine asiayhteyksineen, mikä on ohjannut häntä yhä kokonaisvaltaisempaan perehtymiseen kirjoittamisen osalta. Jokainen kirjoitusurakka on synnyttänyt myös syvän eettisen pohdinnan:

Kirjoittaminen ei voi olla loputtoman yksityiskohtaista ja kaiken huomioivaa, vaan sen on pakko tehdä vääryyttä jollakin tavalla, mutta missä kulkee se raja, että oma rajanveto on hyväksyttävää? Tutkijana ja kirjoittajana on saanut ja joutunut kohtaamaan myös ihmisen rajallisuuden. Mihin tahansa aiheeseen perehtyy tulee huomaamaan, miten hirvittävän vähän asiasta voi lopulta tietää.

Laitila luonnehtii kirjoittamista henkilökohtaisena prosessina, jossa hän tarkastelee jotakin asiaa tietystä näkökulmasta ja ajattelee sen mukaisesti. Joku toinen kirjoittaisi tekstin painottaen toisia asioita ja korostaen lopputulemana jotakin muuta. Kirjoittaminen ja luennoiminen kysyy itsereflektointia ja kriittisyyttä, mutta toisaalta myös tietoisia perusteluja tehdessä sisällöllisiä valintoja painotuksineen.

Laitila kokee olevansa etuoikeutettu saatuaan tehdä pitkän uran, jonka aikana hän on tehnyt sitä, mitä on halunnutkin: tutkia, opettaa ja kirjoittaa. Laitila on utelias ihminen ja tiedon lisääminen sekä ymmärrykseen pyrkiminen ovat ohjanneet häntä eteenpäin. Hänen mukaansa tulevaisuuden teologeilta tarvitaan samaa kuin ennenkin: Kykyä asettua toisen asemaan, kuunnella, osoittaa arvostusta ja ajatella muitakin kuin itseään sekä valmiutta keskusteluun. Sellaisia teologeja maailma tarvitsee. Ja sellaisen jäljen Teuvo Laitila on myös opettajana onnistunut jättämään ympärilleen.