Yövaeltajat, väärinymmärretyt kummajaiset ja Kansanuskon yöpuoli – Haastattelussa Pasi Klemettinen

Puolikuun ohut valo kapuaa mäntyjen kaarnaa ja muovaa niiden laaksoista ja kukkuloista kuvioita. Onko tuo etäällä näkyvä hahmo vain puunrunko, johon valon leikki on veistänyt kasvot, vai kalmanväkeä? Tuuli yltyy ja hakkaa vanhojen puiden haljenneita latvoja, mutta toisinaan narina kuulostaa jotenkin tutulta, aivan kuin pienen lapsen itkulta. Voisiko itkijä olla ihtiriekko, äkillisesti kuolleen lapsen välitilaan jäänyt sielu?

Päätät jättää mahdolliset vaarat taaksesi ja jatkat matkaasi pellonreunaa pitkin. Jonkin ajan kuluttua saavut järvenrantaan, jota reunustaa sakea petäjämeri. Vedenpinnassa näkyy liikettä. Matkasta väsyneet jalkasi kaipaavat virkistystä, mutta uitat niitä vain aivan vedenrajan tuntumassa, epäillen että veden alla uiskentelee muutakin kuin Ahdin karjaa.

Kansanuskon yöpuoli – Hiidet, manalaiset ja muut demonit (SKS Kirjat 2022) on yksiin kansiin koottu kansanuskossa esiintyviä ikäviä tai kammottavia uskomusolentoja esittelevä hakuteos. Klemettisen mukaan se täydentää aiempia teoksia aiheen tiimoilta siinä mielessä, että kirja keskittyy vain näihin ”pahoiksi” luokiteltaviin olentoihin. Hän ei esimerkiksi käsittele aaveisiin tai kummituksiin liittyviä kertomuksia muutoin, kuin paikallisten tarinoiden muodossa, sillä kyseisistä olennoista löytyy jo ennestään runsaasti kirjallisuutta.

Klemettisen mukaan on kuitenkin huomioitava, että samat olennot voivat esiintyä kansanperinteessä sekä hyvinä että pahoina, eli toimia tietynlaisessa kaksoisroolissa: joskus jopa ihmistä auttaen tai palvellen. Vaikka kirja esittääkin olennot kielteisinä, nämä olennot liikkuvat usein hyvän ja pahan välimaastossa eräänlaisina ambivalentteina hahmoina.

Kansanperinnettä uudesta näkökulmasta

Klemettinen sai ajatuksen kirjasta jo parikymmentä vuotta sitten paholaista käsittelevää väitöskirjaa työstäessään. Koska prosessiin liittyi läheisesti suomalaista uskomusperinnettä esittelevä Mythologica Fennica, Klemettinen sai ajatuksen sitä tarkentavasta teoksesta, Demonologica Fennicasta. Työnimi vaihtui kuitenkin nykyiseen, sillä sanaleikin ajateltiin jäävän pimentoon niille, jotka eivät alkuperäistä teosta tunne.

Klemettinen oli väitöskirjaa tehdessään ja myös sen jälkeen töissä arkistossa, mikä avitti aineistoin keräämistä jo pitkään ennen kirjan aktiivista työstövaihetta. Hän antoi omien sanojensa mukaisesti ”ajatuksen kypsyä”, ja kun kirjoitusprosessi viimein varsinaisesti alkoi, kaikki etukäteen kootut tarinat ja tekstit vauhdittivat itse kirjoittamista.

Olennot osana yleistä tietoisuutta

Kansanuskolla viitataan uskomuksiin, jotka syntyivät, kun paikallinen muinaisusko sekoittui kristinuskoon, ja tämän yhteisvaikutuksen tuloksena alkoi nousta esiin uusia uskomusperinteitä. Tästä syystä osa olennoista on tuttuja meille kristinuskosta. Vaikka teoksessa esiintyykin näitä ennestään tuttuja olentoja, kuten piru ja hiisi, esittelee se myös vähemmän tunnettuja toimijoita, joista löytyy tietoja vain vanhoista kirjallisista lähteistä. Osasta ei löydy arkistoitua perinnettä lainkaan, sillä ne olivat jo vaipuneet unohduksiin, kun suullista muistitietoa ryhdyttiin 1800-luvulla laajemmin keräämään. Näihin lukeutuvat muun muassa ”kapeet”, ”kuunsyöjät”, ”rahkoi” ja ”ajattara”

Kertomukset vaihdokkaista kantavat mukanaan ajatuksia ja asenteita toiseuteen liittyen. Vaihdokastarinat kertovat lapsista, jotka metsänolennot tai piru ovat vieneet mukanaan ja antaneet vanhemmille tämän tilalle vaihdokkaan, eli usein jollain tavalla poikkeavan tai vammaisen lapsen. Erilaisuutta selitettiin näin pahojen olentojen aikaansaannoksena tai kiusantekona. Klemettinen näkee tämän merkkinä ajan kovasta ja käytännönläheisestä maailmankuvasta.

Vaikka osaan olennoista voisi törmätä turvallisen matkan päästä ihan puhtaasta uteliaisuudesta, niin myös Klemettinen itse kohtaisi vähiten mieluiten kalmanväen. Kalmanväki on hajanainen, yhtenäinen vainajaolentojen tai joidenkin lähteiden mukaan vainajien massa, joka velloo paikoillaan puunrajassa usein hautausmaiden liepeillä. Kalmanväki, kuten monet muutkin olennot, on kuitenkin hyvin summittaisesti kuvailtu. Tähän kertomattomuuteen liittyy mielenkiintoinen aspekti, jonka Klemettinen toteaa kertovan laajemmin ajan kulttuurista. Olentoja tai hahmoja kuvaillaan tarinoissa harvemmin tarkasti siksi, että kuulijan oletetaan tuntevan nämä olennot entuudestaan. Ajan ihmiset ovat kuulleet kertomuksia näistä hahmoista koko elämänsä, eikä heille ollut tarve selittää miltä vaikkapa näkki näyttää joka käänteessä.

Klemettinen kuvaa suhdettaan suomen kieleen ihailevana. Hän mainitsee esimerkkinä katkelman käärmeen syntyloitsusta, jossa eläimen ruumista kuvataan sen rakennetta peilaten toisiinsa ketjuuntuneissa tekstinpätkissä. Hän mainitsee tämän olevan jyrkässä kontrastissa sen kanssa, kuinka vuosisatain takaista suomalaista usein kuvataan jonkinlaisena ”Pölhö-Kustaana”. Klemettinen arvelee, että osa tästä kielellisestä köyhtymisestä on saattanut saada alkunsa kirjallisen perinteen ottaessa tilaa suullisen sijasta, kun ennen 1900-lukua syntyneiden ”tarinaukkojen” tuokiot pimenevässä mökissä eivät enää olleet tavallisia.

Nuotiotarinat – Aikansa kauhuelokuvat

Klemettiselle itselleenkin täysin uusia hahmoja olivat esimerkiksi ajajaiset, tietyt tautidemonit kuten horkka ja myös lohikäärme, tai ainakin hänelle aiemmin tuntemattomat kertomukset siitä. Hän korostaa, että perinteentutkijoiden on ollut tarve keksiä termejä, joilla lokeroida eri olentoja esimerkiksi uskomusolennoiksi, ja lohikäärme on esimerkki tällaisesta. Sen esiintyminen kertomuksissa ei ole merkki siitä, että ihmiset välttämättä uskoivat siihen, vaan siitä, että he ovat kertoneet tällaisesta olennosta uskottavalla tavalla.

Pois entiset eläjät uusien tieltä!

-Ote kirjan kertomuksesta, jossa pirua häädetään talosta

Tämä vertautuu ajatukseen nuotiotarinoista ajan kauhuelokuvina: kaikkiin kertomuksiin ei tarvinnut uskoa, jotta niillä olisi viihdearvoa. Tarinat ja myytit ovat vain läpileikkaus menneeseen kyläkulttuuriin, jonka arkea rytmitti kova työ ja arki. Klemettinen myös näkee, että joidenkin kertomusten luonne ja käyttötarkoitus on voinut ajan mittaa muuttua: jotkin ovat ehkä alkujaan olleet aitoja uskomuksia, jotka ovat sittemmin muuttuneet lasten pelottelukeinoiksi. Yhtenä esimerkkinä tällaisesta saattaa olla näkki. Klemettinen korostaa myös, että meille on näiden vastapainoksi säilynyt myös kertomuksia, joissa paranormaalilta vaikuttavia tapahtumia pyrittiin selittämään rationaalisesti.

Tapion mailla

Klemettinen arvelee, että liikkuminen vieraassa maastossa, vieraiden vesistöjen äärellä on ruokkinut mielikuvaa hahmoista pimeän peitossa, ja myös nuotion ympärille kerääntyminen on omiaan herättämään mielikuvia metsänrajassa väijyvistä olennoista. Häntä itseään kiinnostaa hahmoista eniten kyy, sillä tällä pienellä eläimellä on kannettavanaan rikas kulttuurihistoriallinen perintö. Klemettisestä on kiehtovaa, kuinka niin pienestä ja harmittomasta eläimestä on muovautunut myyttisestä näkökulmasta mittava hahmo kansanperinteessä. Teoksessa esiteltyjen kertomusten johdosta ihmisille on syntynyt kuva valtavista jättiläiskäärmeistä, jotka tuhoavat myrkyllään luontoa ympärillään.

Kirjassa välittyy kaipuu luontoyhteyteen ja elämyksellisyyteen

Klemettinen näkee, että siinä missä kristinusko on vaikuttanut kansanuskoon, niin myös kansanusko on vaikuttanut kristinuskoon: tämä näkyy esimerkiksi siinä, että kirkossa saatettiin varoittaa tietyistä kansanuskosta lähtöisin olleista olennoista. Vaikka kristinusko onkin ollut hallitseva uskonto Suomessa pitkään, suomalainen maailmankuva oli kuitenkin alun alkaen animistinen. Tämä tarkoittaa sitä, että sekä elottomia luontokappaleita kuin myös paikkoja elollistettiin, ja miltei kaikilla luontopaikoilla oli oma haltijansa. Klemettinen kertoo, että Suomen syrjäinen sijainti on tässä mielessä positiivinen asia, sillä sen johdosta säilyimme pitkään oman uskomusperinteemme ympäröimänä.

Kristinuskon levittäydyttyä muinaisuskosta peräisin olevia hahmoja alettiin demonisoimaan. Vaikka meille onkin säilynyt melko vähäisesti kertomuksia ja tietoa joistain muinaisista jumalolennoista, kuten karhusta, on luontosuhteessa kuitenkin nähtävissä muutoksia eri aikakausina. Ihmisen näkemys luonnosta muuttui pysyvästi maanviljelyksen johdosta, jonka vaikutuksesta juuri karhut ja sudet alettiin käsittää lähinnä haitta- tai petoeläiminä. Klemettinen kuitenkin korostaa, että vaikka kansanuskon toisinaan halutaan nähdä edustaneen idyllistä luontosuhdetta, luonnossa asusteli myös olentoja, jotka tahtoivat estää tai haitata ihmisen toimintaa. Hän myös korostaa, ettemme voi varmasti tietää millaista muinaisusko on ollut ennen vuotta 1000, tiedämme vain meille säilyneistä pääjumalista ja tärkeimmistä haltioista.

Kansanuskon yöpuoli on oiva kirja sekä niille, jotka ovat hiljan kiinnostuneet aiheesta sekä heille, jotka ovat tutustuneet kummajaisiin enemmänkin. Kirja tuo lukijan ulottuville kiehtovia kertomuksia ja olentoja, joista osa on melko varmasti uusia myös aiheeseen perehtyneille. Joten kun seuraavan kerran katselet tuulessa huokailevaa metsää olohuoneesi ikkunasta voit miettiä, mitä ennen kulkeneet halusivat sen varjoista kertoa.