Pääkirjoitus: Sovitus ja sovinto

Anteeksipyyntöjen ja korjaavan politiikan aika

”Me petimme heidät, me hylkäsimme heidät, ja se tulee aina olemaan häpeämme”. Näin totesi Australian pääministeri Scott Morrison pyytäessään virallisesti anteeksi niiltä kymmeniltä tuhansilta seksuaalisen hyväksikäytön uhreilta, joiden kärsimykseen valtio ei ollut puuttunut. Häpeää tunnusti tuntevansa myös Oulun piispa Samuel Salmi pyytäessään anteeksi saamelaisilta tapahtumia, joissa Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ollut alistamassa ja nöyryyttämässä saamen kansaa.

Elämme niin kutsutun korjaavan politiikan aikaa. Kollektiiviset anteeksipyynnöt, sovinto- ja totuuskomissiot sekä erilaiset rikos- ja riita-asioiden sovintomenettelyt pyrkivät kaikki kuulemaan mahdollisimman laaja-alaisesti tapahtumien kaikkia osapuolia. Sovinto on aina prosessi, joka tapahtuu sekä ihmisessä itsessään että hänen suhteissaan muihin ihmisiin. Ääni tulisi antaa erityisesti niille, joita ei ole aiemmin kuultu eikä nähty, ja joiden kokemuksista ei ole välitetty tai niitä on vähätelty. Prosessi avaa aina jo arpeutuneet haavat. Muistot voivat olla hyvinkin kipeitä ja anteeksipyytäminen ja antaminen vaikeaa, jopa mahdotonta. Lopullinen päämäärä on kuitenkin kaiken koetun hyväksyminen osaksi omaa henkilöhistoriaa sekä vapautuminen syyllisyyden, häpeän ja vihan tunteista väärintekijää kohtaan tai suhteessa omiin pahoihin tekoihin ja rikoksiin.

Kollektiiviset anteeksipyynnöt jäävät helposti pelkäksi puheeksi ja oman pesän puhdistamistoimiksi, ellei niihin sisälly minkäänlaisia korvaavia toimenpiteitä tai käytännön parannustoimia. Ongelmallisia ovat erityisesti menneisyydessä tehtyjen virheiden, rikoksien ja epäoikeudenmukaisuuksien tunnustaminen ja anteeksipyytäminen, koska anteeksiantoa ei ole enää kukaan kuulemassa eikä antamassa. Toisaalta anteeksipyyntö lienee vähintä, mitä tallaisissa tapauksissa voi tehdä. Menneisyyttä ei saa takaisin, mutta nyt ja tulevaisuudessa on toimittava toisin.

Menneisyyden häpeällisestä historiasta kohti sovintoa

Aina sovintoprosessit eivät onnistu, ja maailmalla on moniakin esimerkkejä epäonnistuneista prosesseista. Suomessa huonosti hoidettu ja edelleen keskeneräinen sovintoprosessi koskee sekä valtion että evankelis-luterilaisen kirkon suhdetta saamelaisiin. Aihepiiriä artikkelissaan käsittelevä Helga West kutsuu suhdetta häpeälliseksi historiaksi ja kysyy, mitä Suomen evankelis-luterilainen kirkko on tehnyt Suomen saamelaisten puolesta hyvittääkseen koloniaalisen lähetyshistorian? Hänen mukaansa piispa Salmen anteeksipyyntö on jäänyt vaille rakenteellista tukea: anteeksipyyntöä ei ole virallisesti dokumentoitu eikä tehty tunnetuksi. Ruotsiin ja erityisesti Norjaan verrattuna suomalainen saamelaissovintoon pyrkivä prosessi laahaa jälkijunassa.

Kuluneen vuoden aikana on läpikäyty myös toista Suomen evankelis-luterilaisen kirkon historiaan liittyvää ”mustaa menneisyyttä”: kirkon johdon ja sen papiston asemoitumista sisällissodassa. Monien muistoissa tämäkin aika nostattaa häpeän, epäoikeudenmukaisuuden ja vihan tunteita. Sodan aikainen kirkko oli yleiskuvaltaan valkoinen, vaikka enemmistö papeista pyrki pysymään puolueettomana. Tämä oli kuitenkin käytännössä mahdotonta, koska toiminta jatkui jäsenistöltään kahtia jakautuneessa kirkossa. Papiston keskuudessa oli myös niitä, joilla oli ymmärtämystä punaisille, kuten Ilkka Huhta kirjoittaa. Sisällissodan punaisille papeille oli yhteistä sosiaalidemokratian, pappeuden ja kristinuskon yhteensovittaminen niin aatteellisella kuin käytännön tasolla.

Hannu Mustakallio puolestaan osoittaa, kuinka luterilaisen kirkon herätysliikkeet asemoituivat sodassa perinteisistä vaikutusalueista ja poliittis-yhteiskunnallisista perinteistään käsin. Profiloituminen ilmeni myös käsitteiden tasolla. Kun herännäisyydessä puhuttiin vapaussodasta ja taistelusta Suomen kansan nimissä, evankelisen liikkeen johtajat keskittyivät oman uskonnollisen identiteetin rakentamiseen vedoten evankeliseen kansaan. Lestadiolaisuuden (erityisesti vanhoillislestadiolaisuuden ja uusiherätyksen) kannatusalue oli pääosin valkoisen armeijan hallussa ollut Pohjois-Suomi ja Pohjanmaa, kun taas valtaosa esikoislestadiolaisista asui punaisessa Etelä-Suomessa. Punainen terrori vahvisti kuitenkin ryhmän oikeistolaista poliittista suhtautumista ja lisäsi kiinnostusta suojeluskuntatoimintaan, kuten Jouko Talonen osoittaa. Lestadiolaisuuden piirissä keskityttiin myös rintamalla tehtyyn sairaanhoito- ja sielunhoitotyöhön, mikä ulottui aina Karjalan rintamille asti.

Sovinto suhteessa omaan, henkilökohtaiseen elämänhistoriaan

Moni puhuu ”elämän inventaariosta” kohdatessaan vakavan sairauden tai kuoleman läheisyyden. Kysymykset: miksi juuri minä sairastuin syöpään tai mitä pahaa minä olen tehnyt ansaitakseni tämän, jäävät yleensä vaille yksiselitteisiä vastauksia. Suvi-Maria Saarelaisen tutkimus nuorten syöpään sairastuneiden ja siitä toipuneiden keskuudessa osoitti, että sairastuminen aikaansai eletyn elämän, omien arvojen ja elämänsuunnan syvällistäkin uudelleen arviointia. Lisäksi sairastuminen haavoitti ja loukkasi nuoren minuutta ja identiteettiä. Kokonaisvaltaisen toipumisen näkökulmasta syövän kanssa tulisikin tehdä sovinto: hyväksyä sairaus osaksi omaa elämänhistoriaa, jolloin siitä tulee myös tärkeä osa omaa identiteettiä.

Toisenlainen esimerkki elämän epäoikeudenmukaisuuden ja pahuuden kohtaamisesta henkilökohtaisella tasolla liittyy viime vuosikymmeninä yleistyneeseen rikos- ja riita-asioiden sovittelumenetelmään – restoratiiviseen eli korjaavaan oikeuteen. Toisin kuin rankaisukeskeiseen menettelytapaan nojaava retributiivinen oikeus tai kuntoutuksen ja sosiaalisen integraation näkökulmia korostava rehabilitatiivinen oikeus, korjaava oikeus mahdollistaa rauhanomaisen, keskustelevan ja molemminpuoliseen luottamukseen perustuvan sovintoprosessin, jossa myös tunteet ja ihmissuhteet otetaan huomioon. Sovintomenettely mahdollistaa myös sovinnon kannalta tärkeän anteeksipyynnön ja -annon. Artikkelissaan Heidi Jokinen korostaa sovittelua restoratiivista oikeutta lempeämpänä, aktiivisena ja vastavuoroisena tapahtumana, mikä mahdollistaa monenlaiset yksilölliset ratkaisut rikos- ja riita-asioiden sovittelussa.

Retoriikka sodan ja rauhan välineenä

Suomen sisällissodan aikaisella sotaretoriikalla lietsottiin vihaa, oikeutettiin teloituksia sekä vedottiin sovintoon. Molempien osapuolten puheissa on yllättävän paljon kristillisiä juuria tai raamatullisia viittauksia, kirjoittaa Niko Huttunen. Sankariuhripuheesta, jota löytyi myös punaisten puolelta, tuli yksi sovinnon tekemisen tavoista. Tosin kaikki riippui siitä, millaiseen toimintaan uhrin katsottiin velvoittavan: vaatiko hän rangaistusta ja kostoa, yhteiskunnan rakentamista vai peräti sovintoa ja anteeksiantoa.

Voiko teologinen kielenkäyttö myötävaikuttaa rauhanomaiseen asennoitumiseen myös nykyajan sovitteluprosesseissa? Mitä teologinen kieli voi tarjota vastineeksi väkivaltaa lietsoville kuville ja puheille? Sara Gehlinin artikkelissa peräänkuulutetaan moraalista mielikuvitusta liikkeelle panevana voimana, mikä ulottuu sellaisten lähestymistapojen ulkopuolelle, joita hallitsevat sosiaaliset stereotypiat ja institutionaaliset rakenteet. Pyhien kirjoitusten käsitteillä, kuten laupeus, rauha, oikeudenmukaisuus ja totuus on elämänmyönteisyyttä ja toivoa edistävää vaikutusta: ne valmistavat osallistaviin elämänmuotoihin. Metaforisella tasolla sovinnon kieli vaikuttaa myös vallan, kuoleman ja väkivallan uskomusten purkamiseen.

Tämä Teologia.fi -verkkojulkaisu on toteutettu yhteistyössä Teologisen Aikakauskirjan kanssa siten, että osa kirjoittajista on laatinut laajemman, tieteellisen artikkelin Teologiseen Aikakauskirjan numeroon 4 (2018).

 

Kirjoittaja Virpi Mäkinen on teologisen etiikan ja sosiaalietiikan yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Hän toimii myös Teologisen Aikakauskirjan päätoimittajana.