”Punatauti” vai sosiaalinen kysymys? Lestadiolaiset ja vuoden 1918 tapahtumat
Vuoden 1918 sisällissota jakoi Suomen kahtia maantieteellisesti, sotilaallisesti, poliittis-yhteiskunnallisesti, aatteellisesti ja uskonnollisesti. Lähes koko kansan sisäänsä sulkenut evankelis-luterilainen kirkko jakautui jäsenistönsä osalta. Kirkon johto ja herätysliikkeet asettuivat yleisesti ottaen lailliseksi esivallaksi koetun valkoisen Suomen puolelle. Etelä-Pohjanmaan heränneiden panos vuoden 1918 sodassa antoi aihetta herätysliikkeen myöhemmälle arvostukselle. Heränneille sota oli vapaussota.
Miten 1800- ja 1900-luvun taitteessa kolmeen osaryhmään jakautunut lestadiolainen herätysliike asennoitui sodan eri osapuoliin ja miten sen piirissä sota tulkittiin? Lestadiolaisuus oli vaikutusvaltainen tekijä pohjoisimmassa Suomessa. Koko pohjoisen Suomen väestöstä lestadiolaisia oli noin 20 %, Etelä-Lapissa jopa 40 %. Siihen lukeutui koko maassa 2.5 % väestöstä 1899.
Esivallan miekka
Lestadiolaiset kokivat sodan osittain eri tavalla. Vanhoillislestadiolaisuus ja uusiheräys vaikuttivat pääosin valkoisen Suomen alueilla, nimenomaan Pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla. Näitä alueita itse sotatapahtumat koskettivat vain vähän. Esikoislestadiolaisten valtaosa asui taas punaisessa Etelä-Suomessa. He kohtasivat jossain määrin punaisen terrorin. Tämä vahvisti ryhmän oikeistolaista poliittista suuntautumista ja lisäsi kiinnostusta suojeluskuntatoimintaan.
Monet lestadiolaisvaikuttajat arvioivat sisällissotaa uskonnollisesta näkökulmasta, eräät jopa eskatologisesti. Sota oli seurausta kansan luopumuksesta. Kansaa kutsuttiin parannukseen. Yleisesti punaisten toiminta koettiin herätysliikkeessä kapinana laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan. Kristittyjen velvollisuudeksi nähtiin jopa asein puolustaa laillista valtiovaltaa, siis valkoista Suomea. Lestadiolaisia miehiä taisteli myös rintamalla, mutta he eivät saaneet osakseen samanlaista julkista huomiota kuin körttipojat. Vapaussodan nostalgia ja sankariajattelu eivät menneet lestadiolaisuudessa samassa mitassa läpi kuin herännäisyydessä.
Oma lukunsa ovat vanhoillislestadiolaisten ja uudenheräyksen perustamat ambulanssit, jotka sisällissodan loppuvaiheessa lähetettiin rintamalle. Sairaanhoidon ja muun avun ohella ambulanssitoiminta keskittyi julistukseen ja sielunhoitoon. Ambulanssien lähettäminen rintamalle kertoi herätysliikkeen pyrkimyksestä auttaa valkoisen Suomen sotaponnistuksia.
Kaikki lestadiolaiset eivät kuitenkaan olleet aukottomasti valkoisen Suomen puolella. Eräät Kainuun vasemmistohenkiset lestadiolaiset tunsivat sympatiaa punaisia kohtaan. Sisällissodan jälkeen tämä ”punataudiksi” kutsuttu ilmiö näkyi myös kielteisenä suhtautumisena suojeluskuntiin. Herätysliikkeen johto ei vasemmistosuuntausta hyväksynyt. Alueellisena ilmiönä ”punatauti” ilmensi sinänsä Kainuun taloudellis-sosiaalista hätää, johon toivottiin apua juuri sosiaalidemokraateilta. Herännäisyyden piirissä ei tällaista poliittista pluralismia ilmennyt 1918. Sen sijaan Etelä-Suomen evankelisuudessa esiintyi ainakin jossain määrin avoimuutta poliittisen vasemmiston tavoitteille.
Sosiaalinen kysymys
Kainuun ”punataudista” huolimatta sosiaalinen kysymys jäi lestadiolaisuudessa sodan selitysmallina esivaltateologisen ja uskonnollisperäisen tulkinnan varjoon. Sodan jälkeen sosiaalinen kysymys tulvahti kuitenkin esille vanhoillislestadiolaisuudessa. Jotkut liikkeen kannattajat olivat harjoittaneet elintarvikkeilla keinottelua. Oulussa lokakuussa 1918 pidetty Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) kokous tuomitsi jyrkästi tällaisen ”gulashaamisen”. Toisen ihmisen hädän hyväksikäyttö nähtiin syntinä. Oulun kokouksen linjaa vahvistivat johtavien maallikkosaarnaajien tiukkasanaiset kirjoitukset Siionin Lähetyslehdessä. Otan yhden esimerkin. Liikkeen johtaviin saarnaajiin kuulunut vanhasuomalais-kokoomuslainen Matti Suo teroitti lähimmäisenrakkautta voimakassanaisessa artikkelissaan Sananen hyväntekeväisyydestä marraskuussa 1918 Siionin Lähetyslehdessä.
Hyvin köyhistä oloista Jurvasta lähtenyt ja Helsingissä aikanaan kauppiaaksi noussut Suo katsoi, että Uuden testamentin sanoma velvoitti kristittyjä sosiaaliseen vastuuseen. Köyhän täytyi näet
– – kärsiä kurjuutta sillä välin, kun rikas ahne makaa rahapinkkansa ja muiden
tavaroiden päällä ja pitää seuroja sielullensa sanoen: ”Sielu sinulle on pantuna
hyvää moneksi vuodeksi, lepää, syö, juo ja riemuitse.”
Suo vastasi sisällissodan jälkeiseen sosiaaliseen hätään vetoamalla kristityn diakoniseen velvollisuuteen ja hyväntekeväisyyteen. Hänen viestiinsä sisältyvä raamattuargumentaatio nosti sosiaalisen kysymyksen kristitylle uskonnolliseksi asiaksi. Suon sosiaalisen paatoksen takana saattoi olla sekin, että hänen lestadiolaisiin lukeutumaton poikansa, helsinkiläinen työmies H. F. Suo taisteli punaisten puolella sisällissodassa. Hän joutui sodan jälkeen Suomenlinnan vankileirille, jossa hän nälkiintyi ja kuoli heti sieltä vapauduttuaan elokuun alussa.
K.A. Lohen kontaktit punaisiin keväällä 1918
Lestadiolaislähtöiset kansanedustajat, vanhasuomalaiset Leonard Typpö ja Juuso Runtti sekä maalaisliittolainen K. A. Lohi piileskelivät kapinatalven punaisessa Helsingissä muiden porvarillisten parlamentaarikkojen tavoin. Lohen rooli sisällissodan aikana sai erikoisia piirteitä, sillä hän piti Helsingissä punaisten ”loukussa” ollessaan yhteyksiä tuntemiinsa sosiaalidemokraattien johtajiin. Hän kävi edustajatoverinsa Kalle Nurmelan kanssa jopa Kansanvaltuuskunnan johtajan Kullervo Mannerin luona pyytämässä matkustuslupaa Pohjanmaalle. Lupa ei tietystikään järjestynyt, mutta he saivat tilaisuuden ajatustenvaihtoon.
Lohi kävi myös punakaartin ylipäällikön Eero Haapalaisen puheilla edistääkseen kansanedustajien pois pääsemistä Helsingistä. Yritys oli turha. Maalaisliiton johtaja Santeri Alkio paheksui tätä Lohen aktiivisuutta, sillä hänen mielestään tällaisia neuvotteluja ”maankavaltajien” kanssa ei tulisi jatkaa edes ”leikillään”.
Vähän ennen pääsiäistä 1918 Lohi tapasi päiväkävelyllään Työmies-lehden päätoimittajan Edvard Valpas-Hännisen, jonka seurassa hän lähti lehden toimitukseen. He keskustelivat mahdollisuudesta löytää sotaan rauhanomainen ratkaisu, jota maltilliset sosialidemokraatit tässä vaiheessa tavoittelivat. Valpas-Hänninen laati asiasta myös konkreettisen ehdotuksen, jonka Lohi kävi noutamassa Työmiehen toimituksesta. Hanke ei vallitsevissa oloissa johtanut mihinkään, mutta on kiinnostavaa huomata, että Valpas-Hänninen oli itse ihmetellyt Lohelle O. W. Kuusisen ja Edvard Gyllingin taipumista bolsevismiin.
Lohen nauttimaa − ainakin jonkinasteista − luottamusta sosialidemokraattien piirissä kuvaa sekin, että maltillisiin sosialistijohtajiin kuulunut Eetu Salin otti häneen yhteyttä huhtikuun alussa 1918. Salinin tavoitteena oli sodan rauhanomainen loppuratkaisu, mutta tämäkään keskustelu ei johtanut mihinkään.
Lohi oli aatteellinen maalaisliittolainen, toisaalta arvokonservatiivi, toisaalta sosiaaliradikaali. Esivaltauskollisena lestadiolaisena ja maalaisliittolaisena demokraattina hän ei voinut kuitenkaan hyväksyä punaisten vallankaappausta, joka oli hänen mielestään ”kauhea murhenäytelmä”, ”punaryssien kapina” ja ”verileikki”.
Sovinnon ääniä
Miten lestadiolaisessa herätysliikkeessä suhtauduttiin voitettuun punaiseen osapuoleen? Lähtökohtaisesti punaiset − tai ainakin heidän johtajansa − koettiin esivaltaa vastaan nousseiksi kapinoitsijoiksi ja ”jumalankielteisyyden” edustajiksi. Toisaalta sekä vanhoillislestadiolaisten että uudenheräyksen ambulanssit antoivat rintamalla apua myös punaisille haavoittuneille. Niin ikään herätysliikkeessä koettiin tärkeäksi julistaa punavangeille evankeliumia, eikä heidän ihmisarvoaan Kristuksen lunastamina ihmisinä kiistetty. Punavankien armahdusasiassa maalaisliiton lestadiolaislähtöiset kansanedustajat K. A. Lohi, Antti Junes ja Janne Koivuranta edustivat sovittelevaa ja kansan eheyttämistä tavoittelevaa linjaa syksyllä 1919. He liittyivät ulostuloillaan Kyösti Kallion välittömästi sisällissodan jälkeen ilmaisemaan kansan eheyttämisen ajatukseen.
Vaikka K. A. Lohen mielestä kansanvaltaa vastaan suunnatulta punaisten vallankaappaukselta oli puuttunut eettinen pohja, hän kannatti amnestiaa (yleistä armahdusta) maan tulevaisuuden ja kansallisen eheyden vuoksi. Maalaisliiton oikeistosiipeen lukeutunut Junes yhtyi Lohen näkemyksiin. Voittaneen osapuolen tuli pyrkiä sodan haavojen korjaamiseen. Myös Janne Koivuranta kannatti amnestiaa kansan eheyttämiseksi. Hän muistutti edustajatovereitaan siitä, että anteeksiantaminen oli ”suurinta maailmassa, sillä se pohjaa jumalalliseen totuuteen”.
Kuten Martti Ajo on väitöskirjassaan (2017) todennut, juuri tämä ”Lapin trio”, siis Junes, Koivuranta ja Lohi olivat Sigfrid Sireniuksen setlementtityön tukijoita Pohjois-Suomessa 1920-luvun alussa.
Lestadiolaisen herätysliikkeen eri osaryhmät liittyivät yleisesti ottaen niihin asenteisiin, joita kirkossa esiintyi. Monet lestadiolaiset eivät kuitenkaan olleet yhtä tiukkoja suhteessa voitettuihin punaisiin kuin poliittisen oikeiston ja sotilaspiirien edustajat. Toisaalta herätysliikkeen suuren enemmistön asettuminen valkoisen Suomen tavoitteiden taakse toi sille aikaisempaa enemmän arvostusta porvarillisessa Suomessa ja luterilaisessa kirkossa.
Kirjoittaja Jouko Talonen on Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirkkohistorian professori.
Lähteitä:
Koskenniemi, V.A.: Nuori Anssi. Runoelma Suomen sodasta 1918. Porvoo: WSOY, 1918.
Suo, Matti: Salattu viisaus II. 2. p. Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys, 1971.
Suomen kansanedustajat 1907–1982. Finlands riksdagsledamöter 1907–1982. Helsinki & Hämeenlinna: Valtion painatuskeskus & Arvi A. Karisto Oy, 1982.
Toiset valtiopäivät 1917. Pöytäkirjat II. Helsinki 1918.
Valtiopäivät 1919. Pöytäkirjat II. Helsinki 1920.
Vapaussodan kertomuksia: muistelmia ja kokemuksia osa II, Päätoimittaja Erkki Räikkönen, 2. painos, Hämeenlinna, 1986.
Kirjallisuutta:
Ajo, Martti: Punainen eskatologia. Jumalan valtakunta ja työväenliike Sigfrid Sireniuksen teologis-aatteellisessa ajattelussa ja kristillis-yhteiskunnallisessa toiminnassa vuoteen 1924 asti. Diss. Helsinki: Unigrafia, 2017.
Huhta, Ilkka: ”Täällä on oikea Suomenkansa”. Körttiläisyyden julkisuuskuva 1880–1918. SKHS:n toim. 186. Diss. Helsinki: SKHS, 2001.
Huhta, Ilkka: Papit sisällissodassa 1918. Helsinki: Kirjapaja, 2010.
Kena, Kirsti: Kirkon aseman ja asenteiden muotoutuminen itsenäistyneessä Suomessa 1918–1922. Diss. SKHS toim. 110. Helsinki: SKHS, 1979.
Lohi, Seppo: Pohjolan kristillisyys. Lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870–1899. Diss. [Oulu]. Oulu: SRK ry., 1997.
Mustakallio, Hannu: ”Kirkon johto, pappispoliitikot ja herätysliikkeet.” Sisällissota 1918 ja kirkko. Toim. Ilkka Huhta. Helsinki: SKHS, 2009.
Talonen, Jouko: Pohjois-Suomen lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallinen profiili 1905–1929. Diss. SKHS toim. 144. Helsinki: SKHS. 1988.
Talonen, Jouko: Esikoislestadiolaisuus ja suomalainen yhteiskunta 1900–1944. SKHS toim. 163. Helsinki: SKHS, 1993.
Vuollo, Martti: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963. SHS 37. Diss. Oulu. Rovaniemi: PSHY, 1999.