Kosovo-myytti oikeuttaa serbien kärsimykset

Sota on konkreettinen ja äärimmäinen keino julistaa kansallista omaleimaisuutta. Kosovo poljen tappiosta (1389) tuli serbeille oman identiteetin keskeinen symboli osana heidän valtiollista ja kansallista itsenäistymistään. Tappio tulkittiin uhrautumiseksi paremman tulevaisuuden puolesta tai viattoman kärsimykseksi. Näin selitettiin serbien kokemat nöyryytykset ja oikeutettiin heidän valtapyrkimyksensä naapureitaan, kroaatteja, albaaneja, muslimeja, kohtaan.

Rajat voidaan määritellä aina uudestaan

Kieltä, ja vielä suuremmassa määrin uskontoa ja kansallisuutta on totuttu pitämään selkeästi rajattavina ilmiöinä. Politiikan tutkija Benedict Andersonin ajatus kansallisuudesta ja uskonnosta ”kuviteltuina”, ihmisten tiettyä tarkoitusta varten luomina yhteisöinä sotii tervettä järkeämme vastaan tai ainakin saa olomme tuntumaan epämukavalta. Enkö siis olekaan suomalainen – tai serbi tai kroaatti – luterilainen, ortodoksi tai katolilainen. Uskonko ja ajattelenko näin vain siksi, että rajaan itseni eli identifioidun tiettyyn yhteisöön?

Uskonnon tai kansallisuuden tietoinen muuttaminen, kääntyminen, osoittaa, että rajojen uudelleen määrittely on mahdollista. Samoin se osoittaa, että uusien rajojen hyväksyminen on mahdollista. Tarvitaan vain tilanne, jossa uudelleen määrittely koetaan luontevaksi ja tarpeelliseksi, kenties välttämättömäksi.

Balkanin ”kansat” syntyivät 1800-luvulla
  
Balkanilla yksi niistä tilanteista, jossa rajojen uudelleen määrittely katsottiin tarpeelliseksi, syntyi 1800-luvulla. Alue kuului tuolloin pääosin osmanien valtakuntaan eli kansanomaisemmin Turkkiin. Balkanille levinneet kansallisuusaatteet vahvistivat jo olemassa ollutta osmanivastaisuutta tarjoamalla sille aatteellisen perustan. Serbit, kreikkalaiset, romanialaiset ja bulgaarit ”löysivät” kansallisuusaatteen myötä itsensä kansana, jolla on oma, osmaneista poikkeava historia, kieli, kulttuuri ja uskonto. Eroista oltiin tietoisia aiemminkin, mutta kansallisuusaatteen myötä niistä tehtiin merkittäviä. Kysymys ei ollut vain siitä, että serbi puhui eri kieltä ja uskoi eri tavoin kuin osmaniturkkilainen. Kysymys oli siitä, että eri kieltä puhuvat ja eri uskontoa tunnustavat ihmiset eivät enää voineet elää samassa valtiossa, koska vain samaa kieltä puhuvat, samoin uskovat saattoivat muodostaa ”oikean” valtion.

Myytti serbien Golgatasta syntyy

Erojen korostaminen ja niiden liittäminen valtion muodostamiseen johti historian uudelleen tulkintaan. Osmanien johtamat monikansalliset joukot olivat vuonna 1389 saaneet Kosovo poljessa, nykyisen Kosovon itäosassa, voiton serbien johtamista monikansallisista joukoista. Taistelu herätti aikanaan paljon huomiota serbien keskuudessa ja sen ympärille syntyi rikas kansanperinne.

Kosovo poljen tappiota ei kuitenkaan vuosisatoihin pidetty serbien historian yhtenä käännekohtana. Sellainen siitä tehtiin vasta sen jälkeen kun Serbia oli itsenäistynyt 1878. Uusi valtio halusi nähdä itsensä keskiajan Suur-Serbian kulttuurin ja politiikan välittömänä jatkajana. Tämän takia oli välttämätöntä osoittaa, että tappiossakin oli jotain suurta ja ylevää. Niinpä 1800-luvun lopussa ja seuraavan vuosisadan alussa sepitettiin, keskiaikaiseen kansanperinteeseen vedoten ja sitä tulkiten, myytti serbien ”uhrautumisesta” Kosovo poljessa. Myytin mukaan serbien johtaja, ruhtinas Lazar, olisi halutessaan voinut lyödä osmanit. Tällöin hän olisi kuitenkin menettänyt kristityn kalleimman asian, sielunsa pelastuksen. Siksi, ja myös pelastaakseen Euroopan osmanivallalta, serbit olivat mieluummin kärsineet tappion. Myytin mukaan Kosovo polje oli serbien Golgata, heidän pelastuksen paikkansa.

Kosovo poljen myytille rakennettiin Serbian kuningaskunnan (1878-1918) kansallinen identiteetti. Myytistä tuli entistä tärkeämpi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tällöin Serbia, Itävalta-Unkariin kuuluneet Slovenia, Kroatia ja Bosnia-Hertsegovina, osmanivaltakuntaan kuulunut Makedonia sekä itsenäinen Montenegro yhdistyivät Jugoslavian kuningaskunnaksi. Uudessa kuningaskunnassa serbit olivat selkeä vähemmistö. Silti hallinto ja politiikka olivat vahvasti heidän käsissään.

Vahvistaakseen asemaansa erityisesti Kosovossa – jonka Serbia oli vallannut osmaneilta 1912 – sekä suhteessa tärkeimpään poliittiseen kilpailijaansa, kroaatteihin, serbit tulkitsivat Kosovo-myytin uudelleen. Osmanivastaisuudesta siirryttiin vastustamaan islamia ja erityisesti kroaatteja ja katolista kirkkoa. Islam ja katolisuus nähtiin vieraina uskontoina, joiden pelkkä olemassaolo Jugoslaviassa merkitsi serbeille ja koko kuningaskunnalle vaaraa. Serbien ja Jugoslavian ainoa pelastus oli ”serbien uskonnon”, ortodoksisuuden, vahvistaminen. Tunnetuin tämäntapaisen näkemyksen edustaja oli Serbian kirkon hiljan pyhäksi julistama piispa Nikolai (Velimirović, k. 1956).

Kosovo-myytin uusi tulkinta johti – muiden seikkojen ohessa – serbien ja kroaattien välien kiristymiseen 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa ja erilaisten ääriryhmittymien syntymiseen. Samoin se johti islaminuskoisen väestön maastamuuttoon Kosovosta. Kesällä 1939 serbit ja kroaatit lopulta löysivät kiistalle poliittisen ratkaisun, sisäisen autonomian myöntämisen kroaateille. Autonominen Kroatia käsitti nykyisen Kroatian lisäksi merkittävän osan nykyistä Bosnia-Hertsegovinaa.

Viattomat uhrit? Uusi tulkinta myytistä syntyy toisen maailmansodan jälkeen

Ratkaisu ei kuitenkaan toisen maailmansodan syttymisen takia johtanut mihinkään konkreettisiin tuloksiin. Huhtikuussa 1941 Saksa liittolaisineen miehitti Jugoslavian ja perusti ”Riippumattoman Kroatian”. Tämä fasismia lähellä ollut valtio käsitti suunnilleen nykyisen Kroatian, Bosnia-Hertsegovinan ja Vojvodinan eteläosan. Sen ideologian uskonnollista ulottuvuutta voi kutsua Kosovo-myytin katolilaistetuksi versioksi. Serbien tavoin äärikroaatit vetivät jyrkän rajan Kroatian ja kroaattien sekä muun maailman välille.

Kroaattitulkinnassa kroatialaisuus ja katolisuus samastettiin ”oikeaan” kansalaisuuteen. Serbit, muslimit ja juutalaiset nähtiin vieraana aineksena, joka oli tuhottava, käännytettävä tai karkotettava. Erityisen julman kohtalon kokivat juutalaiset ja serbit. Edellisiä oli arviolta 80,000, joista valtaosa tuhottiin. Serbejä oli kaksi miljoonaa, kolmannes ”Riippumattoman Kroatian” väestöstä. Kansallismielisimpien serbilähteiden mukaan 300 000 tai jopa enemmänkin heistä surmattiin, monet ”serbien Auschwitzissa”, Jasenovacin keskitysleirillä Bosniassa. Nationalistisimpien kroaattien mukaan tuhottujen lukumäärä oli ”vain” 10 000.

Serbien joukkotuhosta puhuttiin toisen maailmansodan jälkeen aluksi ennen muuta emigranttipiireissä. Tuhon muistot elivät sosialistiseksi muuttuneen Jugoslavian jättäneiden kuningasmielisten serbien keskuudessa. Sosialismin alkaessa asteittain mureta 1960-luvulta lähtien toisen maailmansodan julmuudet nostettiin esille myös Jugoslavian serbien keskuudessa osana serbien kansallistunnon uudelleenrakentamista. Tässä prosessissa serbit nähtiin kaksinkertaisesti uhreina. Yhtäältä heitä sorti sosialistinen hallinto, joka oli ”pirstonut” Serbian kolmeen hallintoalueeseen, Serbiaan, Kosovoon ja Vojvodinaan. Toisaalta heitä sorti Jugoslavian toiseksi rikkain osatasavalta, Kroatia, kieltäytyessään kattamasta köyhempien alueiden kuten Serbian Jugoslavian liittovaltiolle aiheuttamia menoja.

Korostaessaan toisessa maailmansodassa surmattujen suurta määrää serbit esittivät uuden tulkinnan Kosovo-myytin ensimmäisestä versiosta, kuvasivat itsensä viattomina uhreina. Uhreja he epäilemättä olivatkin. Surmaaminen ei kuitenkaan johtunut kroaattien ”luontaisesta” pahasta tahdosta vaan edellisten vuosikymmenten poliittisesta tilanteesta. Serbit eivät luultavasti tulkinneet asiaa näin. Heille uuden tulkinnan keskeinen sanoma oli, että Jugoslavian sisäiset, eri hallinnollisten alueiden väliset rajat oli vedetty epäoikeudenmukaisesti, serbejä syrjien.

Sota päättyi, myytti elää

Tyytymättömyys kasvoi Jugoslavian taloudellisen tilanteen heiketessä 1970-luvulla. Kansallismieliset serbi- ja kroaattipoliitikot sekä ortodoksisen ja katolisen kirkon edustajat vierittivät syyn Jugoslavian liittohallinnon ja kasvavassa määrin myös toistensa niskoille. Kirkot alkoivat esiintyä kansallisten etujen puolustajina. Ne tulkitsivat taloudelliset ja sosiaaliset ristiriidat serbien ja Kosovon pääasiassa islaminuskoisten albaanien sekä sittemmin kroaattien välillä hyökkäyksiksi uskontoa ja kansallisuutta vastaan.

Noustuaan 1986 valtaan Serbiassa Slobodan Milosevic tukeutui kansallismielisiin poliitikkoihin ja etenkin Kroatian, Bosnia-Hertsegovinan ja Kosovon serbien yleiseen tyytymättömyyteen vahvistaakseen sekä omaa valtaansa että Serbian asemaa Jugoslavian liittovaltiossa. Hän sai merkittävää sivustatukea ortodoksiselta kirkolta, vaikka ei itse erityisesti tukeutunutkaan kirkkoon.

Valtataistelu kärjistyi 1980-luvun lopulla. Sitä lietsoi Milosevicin tukema kansallismielinen propaganda, joka demonisoi kaikki Serbian valtapyrkimyksiä estävät tai uhmaavat tekijät: Kosovon albaanit, Kroatian, Bosnia-Hertsegovinan muslimit ja kroaatit. Propagandaan yhdistyi lisäksi pyrkimys eristää Serbia ja esittää serbit pahantahtoisten vihollisten uhkaamina viattomina uhreina. Kesällä 1991 Kroatiassa alkanut ja seuraavana vuonna Bosnia-Hertsegovinaan laajentunut Jugoslavian hajoamissota tulkittiin serbien oikeutettuna puolustustaisteluna: Serbian ainoa pelastus oli ”etnisesti puhtaan” kansallisvaltion luominen. Seurauksena oli kolmivuotinen Bosnian sota, joka kulminoi Srebrenican joukkomurhaan heinäkuussa 1995. Tällöin yli 7 000 Bosnian muslimia, miestä ja nuorukaista, surmattiin miltei kirjaimellisesti hollantilaisten rauhanturvaajien silmien alla. Sota päättyi joulukuussa 1995, mutta Kosovo-myytti jäi elämään.

Kirjoittaja Teuvo Laitila on FT, Joensuun yliopiston kirkkohistorian lehtori (ortodoksinen teologia) ja uskontotieteen dosentti.
  

Kirjallisuutta
   

Anderson, Benedict: Kuvitellut yhteisöt: nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Tampere 2007.

Anzulovic, Branimir: Heavenly Serbia: from myth to genocide. New York & London, 1999.

Halpern, Joel M. & Kideckel, David A. (toim.): Neighbors at war: anthropological perspectives on Yugoslav ethnicity, culture, and history. Pennsylvania 2000.

Laitila, Teuvo: Veljeys ja epäsopu: sosialistinen Jugoslavia teoriana ja käytäntönä. Tampere 1997.

Laitila,  Teuvo & Loima, Jyrki: Nationalism and Orthodoxy: two thematic studies on national ideologies and their interaction with the church. Helsinki 2004.

Paris, Edmond: Genocide in Satellite Croatia, 1941-1945: a record of racial and religious persecutions and massacres. Chicago 1961.

Sells, Michael: The bridge betrayed: religion and genocide in Bosnia. Berkeley 1996.