Suomen kirkko ja Suomen kieli

Mikael Agricola kuoli 9. huhtikuuta 1557 palates­saan rauhanneu­votteluista Moskovasta. Hänen kuolinpäivänään li­putetaan, ja hänellä on muitakin suurmiehen tuntomerkkejä. Häntä ei kuiten­kaan muisteta kirkollisen uransa vuoksi, vaan suomen kirjakielen ja suomen­kielisen kirjallisuuden isänä.

Mikael Agricolaa, ”Suunnattoman oppinutta miestä”, piispaa ja raa­matunsuomentajaa ylistettiin tuoreeltaan kahdessa hautakir­joituksessa. Hänen seuraajansa Paulus Juusten kirjoitti en­simmäisen Agricola-elämä­ker­ran. Sitten Agricola unohdettiin. Ruotsin vallan aikana suomen kir­jakie­len perustajaa ei juhlittu. Suurvaltakau­den histo­rian­kir­joittajat olivat kiinnostuneempia Suomen muinai­sista ku­nin­kaista kuin ensimmäisistä suomeksi painetuista teok­sista.

Suurin ansio oli suomenkieliset käännökset

Agricolasta tehtiin kansallinen suurmies 1800-luvun lopulla. Pernajan poika kohotettiin kolmen suuren, Runebergin, Lönnrotin ja Snellmanin rinnalle.

Kansallisen suurmiehen kuva esiintyy ehkä puhtaimmillaan Zacha­rias Topeliuksen Maamme kirjassa, joka ilmestyi ensi kertaa 1875. Agricolalla on oma lukunsa kirjan historiallisessa osassa. Tope­lius korostaa sankarinsa vaatimatonta syntyperää: ”Jo se oli suurta, että hän köyhästä ja alhaisesta säädystä oli työllään kohonnut niin korkealle kunniasijalle kuin Turun piispanistuin oli.” Suurin ansio oli kuitenkin kirjallinen työ:

”Sillä nyt sai suomalainen kansa ensimmäisen kerran omalla äidin­kielellään lukea maailman suurinta, pyhintä ja kalleinta kirjaa, Jumalan omaa ilmoitettua sanaa. Ja niin oli, kuin profeetta Je­saja sanoo: ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren val­keuden; niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, paistaa kirkas valo.”

”Minäpä tahdon papiksi”

Kymmentä vuotta myöhemmin ilmestyi Lukemisia lapsille -kokoelmassa lyhyt kertomus nimeltä Pernajan poika. Novellin kes­kuskohtaus kuvaa, kuinka Mikael-poika pääsi isänsä kanssa kirk­koon. Siellä oli paljon komeutta, pyhäinkuvia ja muuta, mut­ta latinankielisestä laulusta poika ei ymmärtänyt mitään. Isä selitti, ettei Jumala ymmärrä suomea, vaan ainoastaan latinaa. Mikael ihmetteli Jumalan taitamattomuutta. Messun päätyttyä isällä oli asiaa sakastiin, ja Mikael sai nähdä pöydällä esineen, ”jossa oli ihmeellisiä mustia viivoja ja ku­via”.

– Mikä se tuo on?, kysyi poika.

– Se on kirja”, vastasi isä.

Seuraa kirjan – se on Turun hiippakunnan messukirja – ku­vaus. Sitten keskustelu jatkuu:

– Mitä ne ovat nuo koukerot?, kysyi poika.

– Niitä sanotaan kirjaimiksi. Niiden piirtäminen on kirjoit­ta­mista ja niiden selittäminen lukemista.”

– Saanko minäkin oppia lukemaan ja kirjoittamaan?

– Et toki, sitä eivät osaa muut kuin papit.

– Minäpä tahdon papiksi, sanoi poika.

– Mitä vielä!, nauroi isä. – Siinä tapauksessa sinun täytyisi ensin osata latinaa.

– Onko se niin vaikeaa, isä?

– On, kyllä kai se on vaikeaa, koska se on Jumalan kieltä, ja sitä täytyy koulussa oppia.

– Minä tahdon kouluun, isä, ja oppia latinaa. Mutta kun pää­sen papiksi, rukoilen Jumalaa suomeksi. Jollei Jumala ymmärrä minua, niin sanon hänelle latinaksi: ”Rakas herra Jumala, opi suomea, niin että kaikki ymmärtäisimme, mitä sanot! Me niin mie­lellämme puhuisimme kanssasi!”

Kirkkoherra, joka on kuullut keskustelun, lupaa järjestää pojan koulutielle. Niin tapahtui köyhän isän vastustuksesta huolimat­ta. Selostettuaan Agricolan elämäntyön Topelius kerää kertomuksen opetuksen:

”Tästä ajasta alkaen osaa jokainen tyttö ja poika maassamme lu­kea. Kaikille on Jumalan sana tarjona omalla kielellä, ja kaikki voivat rukoilla Jumalaa omalla kielellään.”

Näin Topelius runsaat sata vuotta sitten. Luterilainen kirkko ja sen ensimmäinen edustaja Mikael Agricola toivat Suomeen painetun suomen kielen ja opettivat suomalaiset rukoilemaan omalla kie­lellään. Aikaisemmin Jumala oli ymmärtänyt vain latinaa.

Topeliuksen luoma kuva on tehokas, mutta liioiteltu. Ei kirkko ollut koskaan opettanut, että Jumala olisi niin kielitaidoton, että ymmärtäisi vain lati­naa. Katolinen kirkko on aina saarnan­nut ja opettanut kansankie­lellä, vaikka messu laulettiinkin la­tinaksi.

Käsitteet risti ja Raamattu venäjästä, kirkko ja piispa ruotsista

Kun kirkko tuli Suomeen, se opetti pappinsa lukemaan, kirjoitta­maan ja puhumaan latinaa. Millään muulla kielellä ei juuri mi­tään kirjoitettua ollut tarjolla. Sen sijaan tavallinen kansa ei tarvinnut latinaa eikä lukutaitoa. Papit saarnasivat, opettivat ja kuuntelivat rippiä kansan kielellä. Tämä tarkoitti sitä, että oli luotava keskeiset suomenkieliset kristilliset käsitteet. Monet ovat lainasanoja ja osoittavat kristillisten vaikutteiden tulosuunnan: risti, pappi ja Raamattu venäjästä, kirkko ja piispa ruotsista.

Keskiajan kirkolla oli kaksi kieltä: latina ja kansankieli

Keskiajan kirkolla oli kaksi kieltä. Latina oli kansainvä­li­sen kirkon kieli, jota jokainen pappi osasi – paremmin tai huonom­min. Se avasi tien eu­rooppalaiseen yh­teisöön. Turussa tai Viipu­rissa koulunsa käynyt kotiutui vaivat­ta Parii­sin tai Prahan yli­opistoon, eikä hänellä ollut kieli­vaikeuk­sia asioidessaan paavin kansliassa. Hän pystyi laulamaan messun missä tahansa länti­sen kristikun­nan kirkossa ja osallistumaan minkä tahansa luos­tarin rukous­hetkiin. Keskiajan papisto muodosti yhtenäisesti kou­lutetun vel­jestön, joita yhdisti yhteinen kieli. Se erotti hei­dät maal­li­koista ja osti heidät omaksi, oppineeksi ja muita ylemmäksi säädyksi.

Toinen kieli oli kansankieli. Keskiajan kirkko ei saarnannut latinaksi, kuten usein on väitetty. Kansalle puhut­tiin sen oma­lla kielellä. Sen sijaan ei ollut tarpeen, että sitä olisi kir­joitettu ja painettu kirjoi­hin. Vielä vähemmän oli tarpeen, että kansa olisi opetettu lukemaan ja kir­joittamaan sitä.

Keskiajan papit olivat näin ollen kaksikielisiä: he lukivat ja kir­joit­tivat latinaa ja puhuivat sitä liikkuessaan kotimaansa ulko­puo­lella. Kansalle he puhuivat kansan kieltä, Suomessa suo­mea. Vaikka kirkko oli kansainvälinen, Turun h­iip­pakun­nan virkoihin otettiin vain kotimaisten kielten taitoi­sia pappe­ja. Muista ei ollut täällä hyötyä.

Reformaatio vahvisti suomenkielen asemaa

Sitten tuli kirkon vallankumous, reformaatioksi eli uskonpuhdis­tukseksi kutsuttu. Se hylkäsi paavin vallan kirkos­sa ja ajoi mun­kit ja nunnat pois luostareista. Reformaatio antoi papeil­le lu­van mennä nai­misiin ja salli jakaa ehtoollisviiniä myös muil­le kuin papeille. Luther hyökkäsi myös kirkon kieltä vastaan. Hän ei hylännyt la­tinaa, sillä se oli tieteen yleis­kieli ja papin piti eh­dottomas­ti osata si­tä. Luther ja muut reformaattorit puhui­vat, kirjoit­tivat ja lukivat sitä kuin äidinkieltään. Sen si­jaan kansalle oli puhuttava sen omaa kieltä. Eikä riittänyt, että saarnattiin kansankielellä, vaan koko jumalanpalvelus oli toimitettava ym­märrettävällä kielellä. Niinpä Luther käänsi messun saksaksi, Ruotsin reformaattori Ola­vus Petri ruotsiksi ja Mikael Agricola suomeksi.

Suomennoksista tärkein oli 1548 ilmestynyt Uusi testamentti

Mikael Agricola julkaisi ensimmäiset painetut suomenkieli­set kirjat vuosina 1543-1552. Ensimmäinen oli aapinen, toinen laaja rukouskirja. Tärkein oli 1548 ilmesty­nyt Uusi testamentti. Agri­cola suomensi vielä neljänneksen Van­hasta testamentista sekä messun ja kirkollisten toimitusten kaavat.

Nämä yhdeksän kirjaa olivat aapista lukuun ottamatta tarkoitetut pappien käyttöön. Ne sisältävät ne välttämättömät tekstit, joita pappi tarvitsi voidakseen hoitaa työnsä suomen kielellä.

Käsikirjan avulla Agricola kastoi, hautasi ja vihki, kuunteli rippiä, lohdutti sairai­ta, kuolevia ja surevia. Onpa teoksessa ohjeet siihenkin, ”kuinka ne uskossa vah­vistetaan ja lohdutetaan, jotka mestataan tai hirtetään”. Papilla oli siis valmis suomenkielinen lohdutuspuhe kuolemanselliin ja teloituspaikalle.

Kirkonmenot pappi toimitti Agricolan Messun mukaan. Hän luki kirkkovuotta mukailevat vaihtuvat rukoukset Agricolan Ru­kous­kir­jasta. Pappi otti saarnatuoliin Uuden testamentin, josta hän luki pyhäpäivän evankeliumitekstin. Mikäli hän halusi käyttää Vanhan testamentin tekstejä, niitäkin oli suomennettu runsas valikoima.

Uskonpuhdistus oli syy, kansankielinen kirjallisuus seuraus

Mikael Agricola on Suomen uskonpuhdistaja ja suomen kirjakielen isä. Nämä kaksi kuuluvat yhteen, ja niillä on tämä järjes­tys. Uskonpuhdistus oli syy, kansankielinen kirjallisuus oli seuraus.

Agricola ei kirjoittanut suomeksi sen takia, että hän olisi halunnut aloittaa suomenkielisen kirjallisuuden. Hän olisi tus­kin antanut suurta arvoa Suomen kirjallisuuden isän arvonimelle. Agricolan työ olisi ollut paljon helpompaa, mikäli suomea olisi ollut kirjoitettu enemmän jo ennen häntä. Hän ei kirjoittanut suomeksi suomen kielen vuoksi, vaan sitä varten, että Jumalan sana saataisiin kansan kielelle.

Uskonpuhdistus antoi suomalaisille oman kirjakielen, aluksi pap­pien käyttöön. Lutherin ohjel­ma ulottui pitemmälle: jokai­sen piti itse pystyä luke­maan Raamattua – tai ainakin sen tii­vistel­mää eli katekismusta. Tästä tuli Suomen kirkon kult­tuurioh­jelma kolmensadan vuoden ajaksi.

Kirjoittaja Simo Heininen on Helsingin yliopiston yleisen kirkkohistorian professori.

 

Kirjallisuutta
Simo Heininen, Mikael Agricola. Elämä ja teok­set. Helsinki 2007.