Profeetta vai pähkähullu? – filosofisia näkökulmia uskonnollisten kokemusten ja mielenhäiriöiden suhteeseen

Uskonnolliset kokemukset voivat olla hyvinkin outoja ja niitä on vaikea erottaa kokemuksista, jotka ovat tyypillisiä mielenterveyden häiriöille. Jonkinlainen ero on kuitenkin tärkeää tehdä, sillä uskonnollisia kokemuksia kohdellaan eri tavoin kuin harhaisia, epäluotettavia kokemuksia. Mitään helppoja ratkaisuja ei kuitenkaan ole.

Miksi on tärkeää pystyä erottamaan mielenhäiriö ja uskonnollinen kokemus 

Arkipuheessa uskonnollisella kokemuksella tarkoitetaan jotakin kokemusta, jota tulkitaan uskonnollisilla käsitteillä tai jolle annetaan uskonnollinen merkitys. Kokemuksen kohteena ovat usein esimerkiksi Jumala, jumalat, henget tai jokin jumalallinen todellisuus. Toisinaan kyseessä ovat hyvin intensiiviset, ajallisesti lyhyet kokemukset; toisinaan taas pitkäaikaiset, arkiset kokemukset, esimerkiksi rauhasta tai Jumalan läsnäolosta.

Mielenterveyden häiriöiden yhteydessä esiintyy kokemuksia, jotka kohteiltaan ja intensiteetiltään muistuttavat uskonnollisia kokemuksia. Ihmiset saattavat kokea, että he kuulevat Jumalan äänen, joka antaa heille erityisen tehtävän. He saattavat puhua kieltä, jota vain he itse ymmärtävät. Heitä vaivaavat valtavat häpeän ja syyllisyyden tunteet.

Myös jotkut uskonnolliset kokemukset näyttävät mielenterveyden häiriöiltä. Henkilö saattaa kokea olevansa niin syntinen, että hän halveksuu ja häpeää itseään. Jotkut saattavat puhua kielillä tai kokea, että jokin henki ottaa heidät valtaansa. 

Rajanveto uskonnollisen kokemuksen ja mielenhäiriön aiheuttaman kokemuksen välillä on tärkeä monesta syystä. Ensinnäkin se on tärkeä mielenterveyden häiriöiden määrittelemisen ja niiden hoidon kannalta. Jos esimerkiksi kielilläpuhuminen onkin mielenterveyden häiriö, on syytä saattaa monet kristityt lääketieteellisen hoidon piiriin.

Uskonnolliset kokemukset toimivat monissa uskonnollisissa yhteyksissä tietolähteinä yliluonnollisesta todellisuudesta

Eron tekeminen on tärkeä myös uskonnoille itselleen. Uskonnollisesta näkökulmasta erilaiset kokemukset voivat tuottaa tietoa ja toimia ihmisen hengellisen elämän mittarina. Joissakin uskonnollisissa yhteisöissä esimerkiksi kokemukset omasta syyllisyydestä Jumalan edessä ovat ainakin jossakin määrin hyväksyttäviä ja jopa suotavia.

Kun jokin kokemus luokitellaan mielenterveyden häiriöksi, sillä on merkittäviä seurauksia sen suhteen, miten tuohon kokemukseen suhtaudutaan. Uskonnolliset kokemukset toimivat monissa uskonnollisissa yhteyksissä tietolähteinä yliluonnollisesta todellisuudesta. Jos käy ilmi, että kyseessä onkin mielenterveyden häiriöstä syntynyt kokemus, ei kokemus voi enää uskottavalla tavalla toimia tietolähteenä.

Jos intensiivinen häpeän kokemus onkin masennuksen aiheuttama, ei se enää kerro henkilön suhteesta Jumalaan mitään. Jos henkilön kokemus Jumalan kutsusta ryhtyä profeetaksi onkin psykoosin tuotetta, ei kyseessä ole aito profeetta. Kielilläpuhuminen ei ole merkki oikeasta uskosta, jos sen aiheuttaa jokin aivojen toimintahäiriö.

Rajanveto on kuitenkin yllättävän vaikeaa, koska ei ole helppoa määritellä sitä, mitä mielenterveyden häiriöt ylipäänsä ovat.

Mikä on mielenterveyden häiriö?

Häiriö määritellään tavallisesti poikkeukseksi kehon ja sen järjestelmän normaalista toiminnasta. Mutta miten tiedämme, mikä on normaalia toimintaa?  

Lääketieteessä omaksutaan tavallisesti biomedikaalinen malli häiriöistä. Tämän mallin mukaan voidaan löytää objektiivinen, mitattava ero jonkin järjestelmän normaalin ja epänormaalin toiminnan välillä. On kuitenkin vaikea tietää, milloin jokin biologinen järjestelmä on epänormaalissa, häiriötilassa.

Biomedikaalisen mallin puolesta puhuu se tosiseikka, että ihmisten ongelmat eivät ole sattumanvaraisia. Mielenterveyden häiriöiden kohdalla voidaan nähdä toistuvia kaavoja. Kun ihmiset suistuvat raiteiltaan henkisesti, tämä ottaa tavallisesti masennuksen, ahdistuksen tai harhojen muodon. Nämä kaavat viittaavat siihen, että mielenterveyden häiriöiden taustalla on joitakin, juuri kullekin häiriölle tyypillisiä aivojen ja kehon toimintahäiriöitä. 

Biomedikaalisen mallin kriitikot ovat esittäneet, ettei ole mitään objektiivisia, mitattavia kriteereitä ”sairaudelle” tai ”häiriölle”. Häiriö on haittaan ja sosiaalisiin normeihin perustuva konstruktio. Jonkin toiminnon normaalius tai epänormaalius määrittyy sosiaalisten normien perusteella. Häiriö tai sairaus on vain nimitys, jota käytetään epätoivotuista ja harmillisista kokemuksista tai kehon toiminnoista. 

Tämä vaikuttaa uskottavalta juuri mielenterveyden häiriöiden osalta. Ne kokemukset ja toiminnot, joita pidetään mielenhäiriöinä, vaihtelevat kulttuurista ja tilanteesta toiseen. Hyvä esimerkki tästä on homoseksuaalisuuden poistuminen psykiatrisesta tautiluokituksesta. 

Uskottavinta on mielestäni yhdistää kumpikin malli. Tämän näkemyksen mukaan mielenterveyden häiriön kriteereitä on kaksi: kokemus on (a) tulosta kehon, mielen tai aivojen toimintahäiriöstä ja (b) se aiheuttaa henkilölle harmia, on epämiellyttävä ja epäsuotuisa sosiaalisesti. 

Tämä tarkoittaa sitä, ettei ole olemassa objektiivista, arvovapaata kriteeriä sille, milloin jokin kokemus on mielenterveyden häiriö. Jossakin yhteisössä tai tilanteessa matala mieliala ja siihen liittyvä vetäytyminen saattavat täyttää mielenterveyden häiriön kriteerit (masennus). Jossakin yhteisössä henkilö saattaa puhua käsittämätöntä kieltä, ja tämä tulee luokitella mielenterveyden ongelmaksi. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole yhteisöissä, joissa kielilläpuhuminen (glossolalia) on tavallista.

Erilaisia rajanvetokriteereitä

Teologit ovat esittäneet monia kriteereitä mielenterveyden häiriöiden ja uskonnollisen kokemuksen erottamiseksi toisistaan. Ehkä tärkein kriteeri on se, missä määrin kokemus ”tuottaa hyvää hedelmää”, eli johtaa hengelliseen ja moraaliseen kasvuun. Jos jokin kokemus on este sille, mitä pidetään hyvänä elämänä, kysymyksessä voi olla häiriön aiheuttama kokemus.

Tavallisesti uskonnolliset yhteisöt käyttävät myös moraalia rajanvetokriteerinä. On hyvin epäuskottavaa pitää jotakin uskonnollista kokemusta aitona, jos se synnyttää vaikutelman, että henkilön pitäisi tappaa joku tai tehdä itsemurha. Tämäkään ei kuitenkaan ole selvää: jotkut ajattelevat, että ihmisen tulisi seurata kokemusta Jumalan tahdosta, vaikka tämä olisikin ristiriidassa henkilön oman moraalin kanssa. Erilaisia tulkintoja tästä kysymyksestä on esitetty esimerkiksi keskustelussa kertomuksesta, jossa Jumala käskee Abrahamin uhrata poikansa Iisakin (1. Moos. 22).

Psykiatrian filosofi George Graham ajattelee, että mielenterveyden häiriöiden luokittelu on arvosidonnaista. Kokemus, joka ei aiheuta henkilölle kärsimystä eikä ole sosiaalisesti epäsuotuisa, ei voi olla häiriö. Psykiatrien ei tule ratkaista ihmiskunnan perimmäisiä kysymyksiä ja vetää raja terveen ja sairaan uskonnollisuuden välillä. Ihmisillä voi aivan hyvin olla omituisia kokemuksia ja epätosia uskomuksia ilman, että kyseessä olisi hoitoa vaativa häiriö. 

Koska häiriön määrittelemisen kriteerit ovat enemmän tai vähemmän arvosidonnaisia, niiden tulisi perustua arvoihin, joista on mahdollisimman laaja konsensus uskonnollisten ja uskonnottomien ihmisten kesken. Tällaisia voisivat olla yleisesti tunnustetut moraalinormit, järkevän päättelyn minimivaatimukset sekä jonkinlainen käsitys hyvinvoinnista. 

Voivatko häiriö ja uskonnollinen kokemus olla sama asia?

Ehkä jokin kokemus voi olla uskonnollinen kokemus ja mielenterveyden häiriö samanaikaisesti. Voi olla esimerkiksi niin, että uskonnollinen kokemus on siinä määrin järkyttävä, että se aiheuttaa mielenterveyden ongelman. Näin uskonnollinen tulkinta kokemuksesta olisi yhteensopiva sen kanssa, että kokemusta hoidetaan myös mielenterveyden häiriönä.

En pidä tätä näkemystä kovinkaan uskottavana.

Se voisi ehkä toimia, jos mielenterveyden häiriö olisi vain ja ainoastaan epämiellyttävä ja epäsuotuisa kokemus. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että mielenterveyden häiriön olemassaolo edellyttää myös harmillisen kokemuksen taustalla olevaa kehon, mielen tai aivojen toimintahäiriötä. Jos tämä pitää paikkansa, on vaikea nähdä kuinka mielenterveyden häiriön tuottama kokemus voisi todella olla uskonnollinen kokemus.

Uskonnollisia kokemuksia pidetään tavallisesti tietolähteinä. Jos kokemus on tulosta mielenhäiriöstä, ei se enää voi mielestäni uskottavalla tavalla toimia tässä tehtävässä. Häiriö henkilön psykologiassa tai aivoissa on käytännössä aina häiriö henkilön kyvyssä hankkia luotettavaa tietoa kokemuksen kohteesta. Tämä tekee kokemuksen tiedollisesti epäluotettavaksi.

Ajatellaan vaikkapa sitä, että henkilö kokee kuulevansa Jumalan äänen. Jos henkilölle kuitenkin selviää, että hänellä on jokin mielenterveyden häiriö, joka aiheuttaa harha-aistimuksia ja harhaluuloja, antaa tämä perusteen epäillä sitä, että Jumala on kokemuksen syy. Tällöin henkilön on hyvin vaikea pitää kokemusta enää tietolähteenä Jumalasta.  

On toki mahdollista tulkita kokemus jossakin mielessä uskonnollisesti merkityksellisenä. Henkilö voi esimerkiksi ajatella kyseessä olevan jonkinlainen haaste tai kärsimys, joka kuuluu jumalalliseen suunnitelmaan. Se ei kuitenkaan enää voi uskottavalla tavalla toimia tietolähteenä Jumalasta itsestään, joten sen asema tietolähteenä muuttuu kyseenalaiseksi.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

McCauley, Robert & Graham, George. Hearing Voices and Other Matters of the Mind: What Mental Abnormalities Can Teach Us about Religions. Oxford: Oxford University Press. 2020.

Scrutton, Anastasia: Psychopathology AND Religious Experience? Towards a Both-And View. Philosophy, Psychiatry, and Psychology 31/3, 2024: 243-256.

Visala, Aku: Can an Experience Be Genuinely Religious, If It Is Caused by a Mental or Brain Disorder? teoksessa S. Horvath, & P. Roszak (Toimittajat), Neuroscience of Religion: Integrating Brain, Mind, and Beliefs (Sivut 81-100). Springer. 2025.