Elias Simojoki – Psykologinen tapaus?

Elias Simojoki (1899–1940) oli pappi, Akateemisen Karjala-Seuran valajäsen nro 1 ja Isänmaallisen kansanliikkeen kansanedustaja. Hän muun muassa pakeni vihollisten käsistä hypäten sillalta, ajoi eduskunnasta Viroon vallankumousta tekemään, jätti vaatteita päältään tarvitseville, tahtoi militarisoida nuorison ja koki sankarikuoleman vihollisen kituvan hevosen tähden.

Välistä tuntuu sydän niin ylitsevuotavan rikkaalta, että tekisi mieli huutaa koko maailmalle: ”Minä olen väkevä, minä olen rikas.” Silloin sykkii sydän rinnassa niin voimakkaasti, että päätä huimaa ja koko maailma näyttäytyy ruusunkarvaisessa valossa. Ja sitten tuo rikkaus äkkiä, tuntemattomasta voimasta saattaa vaihtua mitä syvimmäksi köyhyydeksi ja tyhjyyden tunteeksi. Silloin voi uni väsyneestäkin silmästä kaikota pois ja vaikka kuinkakin silmänsä sulkisi näyttäytyy ihmiselle hänen sielunsa koko alastomuus ja raadollisuus. Siihen, kun tulee vielä lisäksi omituinen syvä kaiho ja kaipuu jonnekin, jota ei voi tarkemmin määritellä, niin on siinä sulattelemista köyhällä ihmissydämellä.
Elias Simojoki, 1917.                   

Biologia tunnettiin ennen luonnonhistoriana, kun taas varsinainen historia koski ihmisiä. Pitkään his-story tarttui erityisesti suurmiehiin esitellen heidän kykyjään ja osaamistaan. Kuitenkin älyn ja tahdon ohella luonto – viitataanpa perimään, psyykeen tai ympäristötekijöihin – ohjaa ihmisen toimintaa. Menneisyys ei olekaan mekaaninen syy-seuraussuhteiden jatkumo, koska sen toimija on paitsi ajatteleva myös tunteva ihminen. Olisiko psykologia syytä pitää historioitsijan työkalupakissa, jos hän tutkii vaikkapa Elias Simojokea?

Psykohistorialle ei ole tarkkaa määritelmää, mutta se rakentuu psykoanalyysin pohjalle. Sigmund Freudin kehittelemä persoonallisuusteoria korostaa piilotajuntaa. Nykytiedon valossa ihmistä säätelevät siinä määrin sisäiset prosessit, että vapaan tahdon olemassaolo on kyseenalaistettu. Hahmottaako ihminen edes itse käytöksensä syitä?

Psykoanalyytikon ja hänen asiakkaansa välisen vuorovaikutuksen tavoite on auttaa ihmistä ymmärtämään itseään ja toimintaansa. Diagnoosit ovat välineitä tuen löytämiseen, eivät leimakirveitä. Onko mahdollista tai oikeutettua lähestyä menneisyyden ihmisiä psykologisesti vain lähteiden varassa? Varmasti historioitsijan – sellaisenkin, jolla on laaja ymmärrys psykologiasta – tulee olla vähintäänkin varovainen arvioidessaan tutkimuskohteidensa henkisiä ominaisuuksia. Kenties hän voi kuitenkin esittää kysymyksiä tai hypoteeseja.

Valkoisen äidin sinimustat pojat

Väitöskirjassani Sinimusta papisto: IKL-pappien maailmankatsomusten taustat ja heidän vaikutuksensa Suomessa 1932–1944 havaitsin Elias Simojoen menneen radikalismissaan pidemmälle kuin moni muu. Häntä on kuvattu ääriajattelun synnyttäjäksi. Simojoki oli mukana lapuanliikkeen kyydityksissä. Hänen johtamansa Sinimustat-nuorisojärjestö lakkautettiin, kun se sotkeutui vallankumoushankkeeseen Virossa. Tämä vei koko IKL:n lakkautusuhan alle. Simojoki ei epäröinyt valmentaa Suomen nuoria uhreiksi vapaan Karjalan puolesta, mutta hän oli myös lempeä ja hyväntahtoinen. Miten tämän on selitettävissä?

Psykohistorioitsija Juha Siltala on teoksessaan Valkoisen äidin pojat tutkinut fennomaaneja ja oikeistoaktivisteja. Hänen mukaansa valkoisen Suomen oikeistoradikalismin ytimessä oli halu puolustaa ”isänmaa-äitiä”, mikä kytkeytyi varhaisen turvan kokemuksiin. Ihmisten identifioitumisen viitekehys laajeni 1800-luvulla suku- ja kyläyhteisöistä kansakunnaksi. IKL-papit vaalivat ajatusta kansakokonaisuudesta, mikä ei ollut vain lainaa saksalaisesta Volksgemeinschaft-ajattelusta vaan ulotti juurensa runebergiläistopeliaaniseen ideaaliin Suomen kansasta. Kansakokonaisuus korosti kollektiivin ensisijaisuutta yksilöön nähden. Papeille se oli paitsi tie parempaan huomiseen myös hengellinen tila, jossa kristikansa työnsä kautta palveli yhteisöä ja Jumalaa.

Yksilön uhri yhteisön puolesta

Suomen sisällissota vuonna 1918 järkytti pappeja. Syy hajaannukseen löydettiin marxismista. Työväenliikkeeseen papiston suhde oli kriisiytynyt jo aikaisemmin, kun Suomessakin sosiaalidemokraatit ottivat ohjelmaansa marxilaisen ateismin. Myös luokkataisteluteesin katsottiin yllyttävän epäsopuun. Bolševikkien taisteleva jumalattomuus näyttäytyi papeille jopa saatanallisena voimana, joka uhkasi sekä todelliseksi yhteisöksi miellettyä kansakuntaa että kirkkoa.

Rajan taakse jääneet suomensukuiset heimot olivat AKS-ajattelussa Suomi-neidon lapsia marxistisen hirmuvallan alla. Simojoelle kaikki, mikä edesauttoi heidän saattamistaan kotiin, näyttäytyi rakkautena. Tämä saattoi vaatia uhreja, mutta Uusi testamentti sanoitti henkensä antamisen toisen puolesta suurimmaksi rakkaudenteoksi. Ihminen oli iäisyysolento, ja Simojoenkin perimmäinen tavoite oli kansan ohjaaminen taivaalliseen isänmaahan.

Lähtiessään talvisotaan Elias Simojoki oli jo keski-ikäinen mutta perheenisänä tuore. Kohtalonsa hän koki hiihdettyään päästämään taistelukentällä haavoittunutta eläintä kärsimyksistään. Vaikka teon huimapäisyys sopi luonteeseen, on se herättänyt kysymyksiä. Oliko vihollisen tulen alle hiihtäminen impulsiivisen ihmisen uhkarohkeutta, julkisessa keskustelussa häväistyn miehen seuraava askel kärsimystiellä vai uhrin osan hyväksymistä? Psykohistorian mukaan yksilön identiteetti voi sekoittua laajemman kollektiivin identiteettiin. Kokiko Simojoki, että hänen minuutensa oli sidottu kansakunnan kohtaloon?

Yksi ruumis, monta jäsentä

Monen kansakunnan symboli on naishahmo, kuten Europa, Germania, Suomi-neito tai Marianne. Valtioruumiin päänä on historiassa kuitenkin ollut lähtökohtaisesti mies, maanisä. Malli on raamatullinen. Onhan Kristus ylkä ja kirkko morsian. Toisaalta kirkko on ruumis, jossa Kristus on pää ja seurakuntalaiset ruumiinjäseniä. Raamatun mukaan yhden jäsenen kärsiessä kärsivät kaikki. Oliko Simojen rintamalle lähtö ja viimeinen hiihto Laatokan jäälle seuraus sisäisestä tuskasta, jota kansakunnan kärsimys hänessä aiheutti?

Juha Siltalan mukaan vanhasuomalaiset identifioituvat ”äitiä vastaavaan isänmaahan ja kirkkoon”. IKL:n ideologiset juuret kulkivat vahvasti vanhasuomalaisiin ihanteisiin. IKL-pappien maailmankatsomuksessa isänmaa ja kirkko olivat sekä keskeiset elämän tukirakenteet että suojelun kohteet. Nousiko Simojoen toiminta tarpeesta suojella isänmaa-äitiä ja siten myös hänen oman elämänsä äitejä? Psykiatri Hannu Lauerma on kirjassaan Pahuuden anatomia arvellut, ettei Simojoki ollut varsinaisesti paha, mutta hänen toimintansa olisi voinut johtaa pahoihin seurauksiin.

Sellaiset psykoanalyysin teemat kuin äitisuhde, uhri ja siveellisyys ovat löydettävissä Simojoen elämästä. Toisaalta hän ei täysin istu esimerkiksi fasismin taustavoimaksi nähtyyn ”miesfantasia”-ilmiöön, jossa ensimmäisen maailmansodan kokeneet miehet ihannoivat miesten ryhmävoimaa etsiessään rooliaan. Simojoki ei kaikilta osin sopinut sotilaalliseen ryhmämuottiin vaan oli yksilö. Hän myös saarnasi kristillisyyden parannusta ja universaalia armoa.

Demagogi, marttyyri vai ihminen?

Oma lukunsa on Simojoen psykologinen jälkivaikutus. Puhujana hänet muistettiin ”palavana pensaana”, josta sankarikuolema teki marttyyrin oman viiteryhmänsä ulkopuolellakin. Kaatuneen pappinsa jäältä noutaneet sotilaat asettivat irronneita ruumiinosia paikoilleen kuin reliikkiin. Tapahtuneesta tehtiin runoja. Simojoen arkkua saattoi henkilöitä, jotka olivat kannelleet hänestä tuomiokapituliin. Kiuruvedellä hänet haudattiin palaneen kirkon saarnastuolin paikalle, ja uuden kirkon sankaritaulussa hänen nimensä nostetiin ylimmäksi. Kertomukset ovat kulkeneet sukupolvelta toiselle.

Tutkijat tuskin saavuttavat yksimielisyyttä siitä, voidaanko historiallisista henkilöistä esittää psykoanalyyttisiä päätelmiä. Simojoenkin kohdalla lienee viisainta olla antamatta diagnooseja. Kuitenkin voidaan todeta hänen osoittaneen vahvoja tunnerektioita ja toimineen kovin impulsiivisesti. Hän oli karismaattinen persoona, joka ei huomiosta kärsinyt. On nähtävä koko inhimillisyys. Elias Simojoki ei ole vain kuva ajastaan tai rationaalisesti valitsemaansa aatetta toteuttanut kone. Kun nykyisyys asettuu tuomarinistuimelleen, on hyvä muistaa Pilatuksen lause: ”Ecce homo!”

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Kansallisarkisto, Simeliana
Ab: 1/6 kirje, Elias Simojoki tuntemattomalle vastaanottajalle 1917.

Anderson, Benedict (2007). Kuvitellut yhteisöt: nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Tampere: Vastapaino.

Hentilä, Seppo (2018). Pitkät varjot – muistamisen historia ja politiikka. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Siltala.

Jalava, Marja (2003). Psykohistoria suomalaisen historiantutkimuksen kentässä. Historiallinen Aikakauskirja 1/2003. DOI: https://doi.org/10.54331/haik.138992

Kena, Kirsti (1979). Kirkon aseman ja asenteiden muotoutuminen itsenäistyneessä Suomessa 1918–1922. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 110. Helsinki: SKHS.

Koenigsber, Richard A. (2009). Nations have the right to kill: Hitler, the holocaust and war. New York: Liberary of Sosial Science.

Koschorke, A., Lüdemann, S., Frank, T., Matala de Mazza, E. (2007). Der fiktive Staat: Konstruktionen des politischen Körpers in der Geschichte Europas. Frankfurt am Main: S. Fischer Verlag.

Lauerma, Hannu (2009). Pahuuden anatomia – Pahuus, hulluus, poikkeavuus. Helsinki: Edita.

Maijala, Jussi (2005). Kansakokonaisuuden puolesta? Sinistä, punaista, mustaa – Näkökulmia Suomen 1930–40-lukujen poliittiseen historiaan (toim. Juuti, P.). Tampere: Tampereen yliopistonpaino Oy – Juvenes Print. https://trepo.tuni.fi/handle/10024/65558

Malinen, Antti (2025). Sinimusta papisto: IKL-pappien maailmankatsomusten taustat ja heidän vaikutuksensa Suomessa 1932–1944. Väitöskirja. Dissertationes Universitatis Helsingiensis 440/2025. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-84-1607-4

Puttonen, Mikko (2024). Jäähyväiset vapaalle tahdolle. Helsingin Sanomat. https://www.hs.fi/tiede/art-2000010430930.html

Siironen, Miika (2012). Valkoiset – vapaussodan perintö. Tampere: Vastapaino.

Siironen, Miika (2017). Mustan lipun alla – Elias Simojoen elämä ja utopia. Jyväskylä: Atena.

Siltala, Juha (1985). Lapuan liike ja kyyditykset 1930. Väitöskirja. Helsinki. Otava.

Siltala, Juha (). Psykohistorian metodologisia kysymyksiä. https://www.mv.helsinki.fi/home/jproos/siltmet.htm

Simojoki, Elias (toimittanut Helanen, Vilho 1942). Palava pensas. Helsinki: WSOY.

Silvennoinen, Oula & Tikka, Marko & Roselius, Aapo (2016). Suomalaiset fasistit: Mustan sarastuksen airueet. Helsinki: WSOY.

Uola, Mikko (1982). Sinimusta veljeskunta: Isänmaallinen kansanliike 1932—1944. Helsinki: Otava.

Virkkunen, Sakari (1974). Elias Simojoki legenda jo eläessään. Helsinki: WSOY.