Elie Wiesel ja muistamisen identiteetti

Alan T. Berger on vuosikymmenien ajan kirjoittanut artikkeleita ja kirjoja Elie Wieselin ajatteluun liittyen. Eräässä varhaisemmassa esseessään How my Mind has Changed (1997) hän avaa henkilökohtaista tietään Wieselin koskettamaksi lukijaksi, ystäväksi ja tutkijaksi. Wieselin vaikuttamana hänestäkin tuli holokaustin historioitsija ja sen tapahtumista nousevan inhimillisen vastuun kansainvälinen kouluttaja.

Elie Wiesel, Humanist Messenger for Peace (2021) on monien aiempien tekstien joukossa erityinen kirja. Se on erinomainen johdanto Wieselin elämään ja ajatteluun sille, joka tulee tämän Auschwitzista eloonjääneen ajattelijan ja kirjailijan elämän kanssa kosketuksiin ensimmäistä kertaa. Kirja sisältää 160 sivulla sekä tiiviin elämäkerran että keskeiset suuntaviivat Wieselin ajatteluun. Monet kirjassa esiin nostetut asiat on käsitelty jo aiemmin artikkeleissa, joita Alan T. Berger on muiden muassa kirjoittanut kokoelmateoksiin. Tässä teoksessa hän kuitenkin vetää yhteen vuosikymmenien mittaisen työskentelynsä Wieselin elämän ja ajattelun parissa.

Wieselin elämästä ja hänen yhteydestään Åbo Akademin historiaan voi lukea tiiviin yhteenvedon yliopistonopettaja Pekka Lindqvistin tälle sivustolle kirjoittamasta kirja-arviosta Bergerin toimittamaan esseekokoelmaan Elie Wiesel. Teacher, Mentor, Friend (2018).

Wieselistä kasvoi vuosikymmenen kestäneen vaikenemisen jälkeen oman kansansa kyynelten tulkki hiljaisuuden ja todistamisen jännitteessä: kuinka kukaan voisi puhua siitä; kuinka kukaan sieltä palannut voisi siitä vaieta? Hän kirjoitti sekä ranskaksi että englanniksi molemmilla puolilla Atlanttia, vailla sydämen kotimaata ja vailla lapsuuden perhettä, jonka hän kadotti holokaustin yöhön.

Auschwitzissa nuoren pojan silmiin piirtyivät lähtemättömästi äidin ja pikkusiskon viimeiset askeleet kohti uuneja jo saapumisyönä ja myöhemmin isän viimeiset hetket keskitysleirin sairastuvalla. Mitä tehdä elämällä, kun sattuu jäämään eloon? Mitä tehdä Jumalan kanssa, joka ei herännyt ajoissa kääntämään lastensa loputonta virtaa kuoleman kuiluun?

Todistajan tehtävä ja muistamisen jännite

Vaikenemisen jälkeen Wieselille alkoi kirkastua todistamisen kutsu paitsi omaksi tehtäväkseen myös ydinosaksi juutalaista identiteettiä holokaustin jälkeen. Hän osoitti koko elämällään todistamisen arvon ihmiskunnan elinmahdollisuuksien puolustajana.

Bergerin kirjan muistamista käsittelevä essee on kirjan tärkeimpiä. Siinä hän käy läpi myös Wieselin kaunokirjallista tuotantoa ja sen suhdetta muistiin. Wiesel korosti monissa teksteissään jatkuvasti enemmän toisen sukupolven todistajien merkitystä. Eloonjääneiden vanhempien lapset kohtasivat ainutkertaisella tavalla holokaustista vaikenemisen ja siitä kertomisen kaksoisvirran paineen. He olivat siksi Wieselille avainasemassa todistamisen ketjussa. Toisen sukupolven todistuksessa näkyi hänen mukaansa muutosprosessi muistamisesta eläytyvään kuulemiseen. Näin todistamisen tehtävä laajeni: joka aidosti kuuli eloonjääneiden todistuksen, muuttui itsekin tapahtumien todistajaksi. Tähän todistamisen tehtävään voi liittyä mukaan sellainenkin herkkäkuuloinen, jolla ei itsellään ole suoraan kontaktia itse tapahtumiin.

Wiesel piti väsymättä esillä sivustakatsojan varjoa: neutraalisuus vahvisti aina sortajia, ei sorrettuja. Vain kaikkia kompromisseja kaihtava todistaminen saattoi hänen mukaansa johtaa muutokseen ja maailman parantumiseen (hepr. tikkun olam). Tämän parantumisen myös filosofi Emil Fackenheim – Wieselistäkin kirjoittanut holokaustin eloonjäänyt – nimesi toivon lähtökohdaksi kirjassaan To Mend the World (1982).

Berger osoittaa kirjassaan, miten tinkimätön Wiesel oli nostaessaan esiin uuden kotimaansa Yhdysvaltojen antisemitismin historiallisia pinttymiä, jotka myös johtivat Euroopan juutalaisten lähes täydelliseen hylkäämiseen suurimman hädän keskellä holokaustin kiihtyessä. Asian esille nostaminen ei sisältänyt Wieselin ajattelussa lainkaan katkeruutta: vain pahuuden vaikutusten näkyväksi tekeminen saattoi johtaa mielenmuutokseen myös siellä, mistä itse väkivallanteot olivat kaukana.

Wiesel ja juutalaisen uskon paradoksi Auschwitzin jälkeen

Berger käsittelee laajasti ja kiinnostavasti liikehdintänä jo vanhaa, mutta haasteena edelleen ajankohtaista ”Jumalan kuoleman” teologiaa, joka sai runsaasti näkyvyyttä 1960-luvun protestanttisessa teologiassa. Myös juutalainen ajattelu linkittyi mukaan kysymykseen, oliko enää mielekästä uskoa persoonalliseen Jumalaan holokaustin kaltaisen tapahtuman jälkeen.

”Jumalan kuoleman” juuria voi juutalaisessa teologiassa jäljittää seminaariin, jossa filosofi Richard J. Rubenstein ja kirjailija Elie Wiesel kohtasivat peräkkäisinä luennoitsijoina. Kansainvälisen seminaarin luennot on koottu kirjaksi The German Church Struggle and the Holocaust (1974), josta molempien luennot myös löytyvät.

Rubenstein katsoi mahdottomaksi uskoa enää persoonallista Jumalaa, joka joko ”puhdisti omaa kansaansa yli miljoonan lapsen kuolemalla” tai oli itse kuollut. Hän, pakanaksi tunnustautunut rabbi valitsi jälkimmäisen. Wiesel aloitti luentonsa ilmoittamalla jättävänsä seminaariin suunnittelemansa tekstin syrjään. Hän päätti luennon sijaan vastata ystävälleen Rubensteinille, joka oli holokaustin tapahtumien aikaan ollut itse kaukana Euroopasta. Wiesel halusi kuulijoiden ymmärtävän miksi kukaan Auschwitzin eloonjäänyt ei ollut liittynyt mukaan ajatukseen ”Jumalan kuolemasta”.

Yhteys ja toistensa ymmärtäminen kaikkien kuilujen yli oli hänelle rauhan rakentamisen ja myös seuraavan globaalin väkivallan torjumisen edellytys

”Ei Jumala ole kuollut”, huokaisi Wiesel. Niin helpolla eivät Auschwitzin eloonjääneet liiton Jumalaa päästäisi. He odottivat vastausta, kuulluksi tulemista ja Kaikkivaltiaan kohtaamista – vaikka oikeudessa. Wieselin koko loppuelämän jatkunut ristiriitainen suhde Jumalaan ei sallinut helppoja ratkaisuja. Hän ei ollut teisti tai a-teisti, vaan hasidijuutalainen, jonka kanssa Jumalankin oli syytä pitää varansa. Siksi Wieselin ajattelun polyfoniasta ei syntynyt yhden melodian harmoniaa vaan teemoja, jotka soivat rinnakkain jatkuvassa jännitteessä maailman, Jumalan ja oman itsensäkin kanssa.

Suhde kirkkoihin oli Wieselille tärkeä. Berger kokoaa tätä suhdetta koskevassa esseessä yhteen lyhyet esittelyt tunnetuimmista Wieselin kristityistä keskustelukumppaneista. Hän tuo sekä elämäkertaosiossa että Wieselin ajattelua avaavissa esseissä esiin tämän suhteen merkitystä ja jännitteitä. Vaikka risti ei ollut Wieselin lapsuudessa Transilvaniassa suinkaan hänelle toivon merkki vaan säännöllisen pieksemisen syy, hän halusi rakentaa Auschwitzin todistajana yhteyttä kirkkoihin koko julkisen toimintansa ajan. Yhteys ja toistensa ymmärtäminen kaikkien kuilujen yli oli hänelle rauhan rakentamisen ja myös seuraavan globaalin väkivallan torjumisen edellytys. Bergerin kirja päättyykin Wieselin rauhantyötä koskevaan esseeseen.

Wieselin mukaan juutalaisuuden ja kristinuskon välinen yhteys edellytti kirkolta sen oman osuuden tunnistamista pimeyden nousussa, eikä hän päästänyt kirkkoja luiskahtamaan tästä tehtävästä ohi. ”Olen valmis tunnustamaan, että keskitysleirien työntekijät olivat huonoja kristittyjä, mutta kastettuja kristittyjä heistä suurin osa oli”, hän muistutti eräässä luennossaan. Samalla hän vaati omaa kansaansa tunnistamaan vuosituhantisen kristinuskon vieroksunnan ja sen seuraukset. Yhteyden rakentaja yritti näin jatkuvasti vahvistaa siltaa molemmilta puolilta historiallista kuilua.

Kielen hiljaisuus ja sanojen paino

Aiheen ajankohtaisuuden tähden on merkityksellistä nostaa vielä esiin Wieselin jatkuva työskentely rasismia ja toisen ihmisen arvon alentamista vastaan. ”Human Rights” -essee nostaa Bergerin kirjassa esiin Wieselin vuosikymmenien kamppailun oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Kaikki epäluulon ja vierauden lietsonta ihmisten välillä oli hänestä siementen kylvämistä ”seuraavaa holokaustia” varten. Pahuuden pysäyttämiseksi jokaisen tuli ottaa todesta omien sanojensa paino.

Wiesel teki taitavasti näkyväksi sen, miten hiljaisuuden ja vaikenemisen välillä säilyi dramaattinen ero. Hän tunnisti hiljaisuuden sanojen lähteenä, mutta muistutti vaikenemisen petoksesta uuden pahuuden kasvualustana, kun taakse jäänyt painuisi unohduksiin. Hiljaisuus ja vaikeneminen ovat toisilleen vastakkaiset: hiljaisuus puhuu sanoja syvemmältä, mutta vaikeneminen tekee salaliiton pahuuden kanssa. Unohtaminen, ohittaminen ja torjuminen ovat tilan tekemistä uudelle kaaoksen ulottuvuudelle; ei enää uutena holokaustina juutalaisille, uskoi Wiesel, vaan globaalina kuoleman universumina.

Monissa teksteissään Wiesel käytti kertomuksia sanojen suoja-alueena. Kertomus ei pahoinpidellyt sanoja niin kuin moni muu puhe. Siksi hän viljeli vanhoja juutalaisia kertomuksia ja loi itse uusia. Erityisesti lasten kieli oli hänen surunsa kotimaa. Luennossaan hän lainasi usein lasten pieniä runoja ja sanoja getoista ja keskitysleireiltä.

Elie Wiesel koki uudelleen ja uudelleen olevansa kirjoittajana kahden petoksen ahtaassa välissä: pettää miljoonat kuolleet heimolaisensa sanomalla liikaa tai hylätä heidät sanomalla liian vähän. ”Jos voisin hiljaisuudella välittää hiljaisuuden, en kirjoittaisi.” Kieli oli hänelle sekä ystävä että vihollinen.

Wiesel aisti voimaa antavan ja tuhoavan hiljaisuuden eron herkästi: ”Jos joku kärsii ja on hiljaa, se voi olla hyvää hiljaisuutta. Mutta jos toinen kärsii ja minä pysyn vaiti, se on tuhoavaa hiljaisuutta. Meillä on vastuu toisistamme. Jos näin ei ole, me ajaudumme eroon toisistamme, ja kaikki menettää silloin merkityksensä.”

On tärkeää lopuksi muistuttaa, miten väsymätön kulkija Wiesel oli toivon kintereillä holokaustin yön jälkeen. Samalla kun hereille havahtuneen on varottava ”halpaa toivoa”– erityisesti kristillisyyden liepeillä – ei juutalaiskristillisessä perinnössä ole tunnustettu epätoivon mahdollisuutta edes äärimmäisen pahuuden edessä.

Bergerin kirja Wieselin elämästä ja ajattelusta tuo tiiviissä ja helposti luettavassa muodossa uuden vuosituhannen lukijan ulottuville yhden 1900-luvun merkittävimmistä pimeyden ja toivon äänistä.

Alan L. Berger, Elie Wiesel, Humanist Messenger for Peace. New York: Routledge, 2021.

Kirjoittaja

Kirjallisuus

Alan T. Berger, Elie Wiesel’s Second-Generation Witness: Passing the Torch of Remembrance. – Harry James Gargas (ed.), Telling the tale: A Tribute to Elie Wiesel. Saint Louis, Missouri: Time Being Books, 1993.

Emil L. Fackenheim, To Mend the World. Foundations of Post-Holocaust Jewish Though. Indiana University Press, 1994 (3. p.).

Franklin H. Little and Hubert G. Locke (ed), The German Church Struggle and the Holocaust. Wayne University Press, 1974.

Carol Rittner and John K. Roth (ed), From Unthinkable to the Unavoidable. Praeger, 1997.