Teologian ja avaruustutkimuksen rajapinnalla

Miten käy kristinuskon opetuksille, jos maapallon ulkopuolelta löytyy älyllistä elämää? Dogmatiikan professori Olli-Pekka Vainio arvioi Andrew Davisonin tuoretta aihetta käsittelevää kirjaa.

On ilmeistä, että kosmoksemme koostuu tähdistä, joita kiertää joukko planeettoja. Kuitenkin ensimmäinen havainto jotain muuta tähteä kuin aurinkoa kiertävästä planeetasta saatiin vasta vuonna 1995. Tätä kirjoittaessa muita tähtiä kiertäviä planeettoja on havaittu 5321 ja varsinkin uuden James Webb -teleskoopin myötä tuo luku tulee nousemaan hyvin nopeasti. Luonteva kysymys tällaisten havaintojen äärellä tietenkin on: voiko jollain noista planeetoista olla elämää?

Tätä kysymystä pohtii muun muassa NASAn astrobiologiainstituutti, jonka rahoittamassa projektissa sain työskennellä vuosina 2016–2017. Projektin taustalla oli linjapaperi, jossa esitettiin, että mahdollisten astrobiologisten löytöjen yhteiskunnallisia seurauksia tulee arvioida mahdollisimman laajasti, sisältäen muun muassa etiikan, juridiikan, sosiologian ja teologian näkökulmat. Projektissa mukana olleiden teologien yhtenä tehtävänä oli miettiä mitä seurauksena maan ulkopuolisen elämän löytämisellä voisi olla kristillisten kirkkojen elämään.

Siitä, että ihminen on Jumalan kuva, ei seuraa, etteikö voisi olla muitakin ”Jumalan kuvia” tai muita vastaavia kategorioita, joihin jotkin toiset olennot kuuluvat

Tuon työn tuloksena syntyi muun muassa pieni kirjani Cosmology from theological perspective (Baker Academic 2018). Työtoverini samaisesta projektista, Andrew Davison Cambridgen yliopistosta, on juuri julkaissut oman kirjansa Astrobiology and Christian Doctrine (Cambridge University Press 2023). Käsittelen seuraavassa Davisonin teosta.

Davisonin kirja on tällä hetkellä laajin kristillisen opin ja mahdollisten astrobiologisten löytöjen suhdetta pohtiva teos. Tämänkaltaisilla kysymyksillä on kuitenkin jo pitkä historia. Jo antiikin filosofian piirissä esiintyi spekulaatioita muiden maailmojen olemassaolosta. Kirkkoisistä Origenes spekuloi multiversumin mahdollisuudella pohtiessaan sitä voiko luominen tapahtua useammin kuin vain yhden kerran. Augustinus sekä monet muut varhaiset teologit pohtivat muiden maan päällä asuvien älyllisten olentojen, jotka eivät olleet Adamin ja Eevan jälkeläisiä, roolia luomisen kokonaisuudessa. Kardinaali Nicolas Cusanus esitti arvailuja siitä miltä vaikkapa Marsin asukkaat näyttävät.

Yllä luetellun kaltaisista kysymyksistä on käyty teologianhistoriassa keskusteluja, mutta suurelta osin nämä kysymykset ovat jääneet kokonaiskirkon kannalta avoimiksi. Nämä esimerkit voivat tuntua meistä yllättäviltä, mutta toisaalta on muistettava, että kristinusko ei ole pohjimmiltaan antroposentrinen vaan teosentrinen uskonto. Ihminen on vain yksi kosmisen koneiston mitätön palanen. Olevaisen hierarkiassa ihminen on aina ollut alimmilla portailla. Myöskään Jumalan kuvan (imago Dei) käsite ei ole itsestään selvästi eksklusiivinen käsite eikä teologianhistoria tue tällaista tulkintaa. Siitä, että ihminen on Jumalan kuva, ei seuraa, etteikö voisi olla muitakin ”Jumalan kuvia” tai muita vastaavia kategorioita, joihin jotkin toiset olennot kuuluvat.

Haasteet kristinuskolle

Davison pyrkii kirjassaan tarkastelemaan astrobiologiaa nimenomaan suhteessa kristilliseen oppiin ja kirja jäsentyykin dogmatiikan standardilokusten mukaisesti. Vaikka elämä maapallon ulkopuolella ei aiheuta merkittävää hankausta luomisopin ja teologisen antropologian kohdalla, jotkin kristinuskon suuntaukset kyllä voivat korostaa ihmisen erityisyyttä niin paljon, että mahdollinen muu elämä uhkaa kaataa koko kristinuskon. Davison kuitenkin osoittaa hyvin, miksi tämä ei ole välttämätön johtopäätös.

Varsinainen pihvi koskee kuitenkin Jumalan itseilmoitusta. Kristillisessä traditiossa Jumala ilmoittaa itsensä Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Oxfordin yliopiston dogmatiikan emeritusprofessori Keith Wardiin nojaten Davison esittää, että todellisuuden syvärakenteet noudattavat ilmeistä trinitaarista rakennetta.

Tällaisia todellisuuden syvärakenteita kuvaavia peruskäsitteitä ovat esimerkiksi transsendenssi, ilmentyminen ja yhdistyminen; subjektiivisuus, luovuus ja yhdistävä rakkaus; alkuperä, ideaali ja ideaalin todelliseksi tuleminen; sekä ajattelija, ajatus ja luova voima. Tämänkaltaiset prinsiipit voidaan tunnistaa myös monissa maapallon nykyisissä kulttuureissa kristinuskon ulkopuolellakin.

Seuraava kysymys koskeekin Kolminaisuuden toisen persoonan inkarnaatiota ja ihmisluonnon omaksumista. Tässäkin kysymyksessä teologianhistoriasta paljastuu erilaisten vastausten kirjo. Joidenkin mielestä ajatus useista inkarnaatioista (esimerkiksi toisilla planeetoilla) on mahdoton, kun taas jotkut pitävät sitä mahdollisena. Se miten kysymykseen vastataan edellyttää myös sen pohtimista, mistä lankeemuksessa on oikeastaan kyse ja ovatko kaikki olennot välttämättä langenneita.

Syntiinlankeemusta Davison pitää ihmiskunnan esihistoriaan sijoittuvana tapahtumana, jossa moraaliseen tietoisuuteen ja Jumalan puhutteluun kyenneet ihmiset alkavat palvella pahuutta ja näin vajoavat pelkän luonnon tasolle. Monissa teologisissa traditioissa lankeemusta pidetään koko kosmoksen käsittävänä; Paavalin mukaansynnin alainen maailmaa ”huokaa” (Room. 8:22) ja kaipaa pelastusta. Jo alusta asti eri teologit ovat kuitenkin esittäneet eriäviä näkemyksiä siitä, miten lankeemus tarkalleen ottaen vaikutti muihin kuin ihmisiin. Esimerkiksi Augustinuksen mukaan vahingolliset ja myrkylliset eläimet sekä kasvit eivät ole lankeemuksen seurausta.

Useampia inkarnaatioita?

Mitä tulee Logoksen eli Sanan inkarnaatioon Jeesus Nasaretilaisen persoonassa, esimerkiksi Tuomas Akvinolainen ajatteli, että tämä oli ”sovelias” (conveniens) tapa pelastaa ihmiskunta. Näin ollen Akvinolainen implikoi, että inkarnaatio ei ole edes ihmisten kohdalla välttämätön pelastuksen keino, eikä se näin ole välttämätön tai edes sovelias muiden olentojen kohdalla. Akvinolainen myös ajattelee, että on periaatteessa mahdollista, että Logos voi omaksua itseensä monta luontoa, jolloin niin sanotut multippeli-inkarnaatiot ovat mahdollisia eivätkä ne riko mitään kolminaisuusopillista tai kristologista periaatetta.

Jos astrobiologia uhkaa erityisesti jotakin kristillisen opin kohtaa, se on juuri Kristuksessa tapahtuneen ilmoituksen ainutlaatuisuus

Myös Davisonin mukaan monet Jumalan inkarnaatiot ovat periaatteessa mahdollisia, mutta todennäköisesti tarpeettomia. Kysymys Logoksen inkarnaatiosta vie leijonanosan Davisonin tutkimuksesta, ja aivan ymmärrettävistä syistä. Jos astrobiologia uhkaa erityisesti jotakin kristillisen opin kohtaa, se on juuri Kristuksessa tapahtuneen ilmoituksen ainutlaatuisuus.

Toinen kristologiaan liittyvä haaste liittyy eskatologiaan. Paruusia, eli Kristuksen paluu kunniassaan, päättää ei vain ihmiskunnan, vaan myös koko kosmoksen historian. Maailma ei siis kristillisen ajattelun mukaan lopu sen enempää ydintuhoon kuin koko kosmoksen lämpökuolemaankaan. Silti on hieman keinotekoista ajatella, että kosmisesta mittakaavasta katsottuna syrjäisen planeetan pelastushistoria on jotakin, joka sanelee päivien lukumäärän koko kosmokselle, ja kaikille mahdollisille muille lajeille.

Kristuksen toisen tulemisen ja kosmoksen lopun suhdetta Davison pitää kaikkein hankalimpana kysymyksenä. Siihen vastaaminen näyttäisi edellyttävän joidenkin kristillisten opetusten uudelleen ajattelua. Yhtenä mahdollisena ratkaisuina hän ehdottaa paruusian tulkitsemista ”paikallisena” loppuna, joka ei kosketa koko kosmosta, vaan pelkästään ihmiskuntaa.

Lopuksi

Davisonin teos on hyvä johdanto filosofisen ja kristillisen kosmologian kehitykseen eikä se edellytä merkittäviä pohjatietoja. Teos toimii myös yleisesti hyvänä johdantona kristillisen opin keskeisiin väittämiin ja niiden tulkintahistoriaan.

Vaikka ihmiskunta onkin ottanut pieniä askeleita avaruustutkimuksen saralla, näköpiirissämme ei ole nopeita murroksia. NASAn näkökulmasta todennäköisin astrobiologinen löytö olisi elämän mahdollistavan ekologisen lokeron löytyminen jostakin aurinkokuntamme planeettojen kuista, mikä sekin on melko epätodennäköistä. Tätä taustaa vasten haasteet kristinuskolle tai muille uskonnoille eivät ole erityisen järisyttäviä. Tällä hetkellä suurimmat kysymykset liittyvät vanhoihin ja varsin tuttuihin kysymyksiin, kuten vaikkapa elämän tarkoitukseen ja päämäärään universumissa, jonka olemus ja rajat pakenevat yhä kauemmas inhimillisen ymmärryksen tavoittamattomiin.

Kirjoittaja

Kirjallisuus

Davison, Andrew, Astrobiology and Christian Doctrine: Exploring the Implications of Life in the Universe. Cambridge: Cambridge University Press, 2023.