Pääkirjoitus: Tarvitsemmeko uuden Nooan arkin?
Uskontoperinteissä ja niihin kuuluvissa mytologioissa on vuosituhansien ajan käsitelty ihmisen erityistä asemaa muihin eläimiin nähden. Meille kaikille on tuttu Raamatun tarina Nooan arkista. Tarinassa kerrotaan, kuinka ihmiskunnan pahuus oli kasvanut Jumalan mielestä liian suureksi. Silloin tämä päätti tuhota ihmiset ja puhdistaa maan nostattamalla suuren vedenpaisumuksen. Jumalalle kuuliainen Nooa kuitenkin säästettiin ja hän sai määräyksen rakentaa arkin, johon hän saisi pelastaa kaksi edustajaa jokaisesta eläinlajista.
Raamatun tarina syntyi tuhansia vuosia sitten, mutta sen teema holtittomasta ihmiskunnan käytöksestä ja sitä uhkaavasta tuhosta tuntuvat nykypäivänä täysin ajankohtaisilta. Kuten Raamatun tarinassa, myös nykytilanteessa eläimet ovat ihmiskunnan välinpitämättömän toiminnan uhreja, joiden tuho liittyy myös omaan kohtaloomme. Yle uutisoi syyskuussa vuonna 2020 julkaistusta YK:n biodiversiteettiraportista, jonka mukaan miljoonat eläinlajit ovat vaarassa kadota kokonaan maailmasta. Monet lajikadon syistä ovat suoraan jäljitettävissä ihmisen toimintaan. Laajentaessamme omaa asuinaluettamme olemme samalla tuhonneet lukuisten muiden eliöiden elinmahdollisuuksia, saattaen myös oman elämämme edellytykset vaaraan.
Vakavasta ihmisen aiheuttamasta uhasta oli kyse myös silloin, kun kiinalaisille villieläintoreille tuotiin vuoden 2020 alussa teurastettavaksi villieläimiä kuten lepakkoja ja muurahaiskäpyjä. Raporttien mukaan maailmaa edelleen piinaava koronavirus sai alkunsa tällaiselta torilta. Lisäksi lähes 70% ihmiseen tarttuvista taudinaiheuttajista ovat eläimistä peräisin olevia zoonooseja. Koronaviruksen lisäksi myös monet muut epidemiat kuten lintuinfluenssa ja SARS on jäljitetty villieläintoreille. Se, miten kohtelemme eläimiä, onkin ratkaisevaa myös ihmisyhteiskuntien selviämisen kannalta.
Tässä teemanumerossa teologit sekä uskonnon- ja kulttuurintutkijat valaisevat eri näkökulmista kysymystä siitä, miten ihmisen ja eläimen rajapintoja on ihmiskulttuurissa käsitelty ja minkälaisia uskonnollisia tai kulttuurisia merkityksiä nuo rajat ovat saaneet. Teemanumeron artikkelit antavat mahdollisuuden eläinsuhteemme kriittiseen tarkasteluun ja sen asettamiseen historialliseen perspektiiviin.
Teemanumero on toteutettu yhteistyössä Teologisen Aikakauskirjan kanssa, joka julkaisee samaan aikaan tieteellisiä, vertaisarvioituja artikkeleita sisältävän eläinaiheisen teemanumeron 4/2020. Teologia.fi:n toimitus on toteuttanut myös podcastin, jossa eläimistä ja etiikasta keskustelevat teemanumeroiden kirjoittajat Helsingin yliopiston väitöskirjatutkijat Terhi Hannola, Toni Koivulahti ja Itä-Suomen yliopiston yliopistonlehtori Teuvo Laitila.
Ihminen Jumalan ja eläimen välimuoto?
Miten tuhansia vuosia ennen meitä eläneet ihmiset ymmärsivät itsensä erillisinä eläimistä? Timo Tekoniemi vastaa tähän kysymykseen muinaisen mesopotamialaisen kulttuurin näkökulmasta. Artikkelissaan hän tarkastelee mesopotamialaista Gilgameš-eeposta ja siinä kuvattua muutosprosessia, jossa villimies Enkidu muuttuu eläimen kaltaisesta olennosta sivistyneeksi ihmiseksi. Tarinaan sisältyy paljon elementtejä, jotka ovat meille tuttuja vielä tänäkin päivänä. Uskomukset erostamme eläimiin nähden ovat siis ainakin joiltakin osin pysyneet samankaltaisina tuhansia vuosia.
Yksi yleisimmistä tavoista määritellä ihmisen rajaa muihin eläimiin nähden on kieli, kyky puhua ja kirjoittaa. Liisa Kaski kirjoittaa artikkelissaan siitä, miten uskontoperinteissämme on säilynyt myös piirteitä ihmiskielen alkuperäisestä vuorovaikutuksellisuudesta. Kielellisyys ei näin siis olekaan ominaista ainoastaan meidän lajillemme.
Uskontoperinteissä suhde eläimiin nähdään usein ihmisyyttä määrittävänä tekijänä. Heikki Pesonen kirjoittaa artikkelissaan siitä, miten ihmiset ovat eläinten kautta määritelleet paikkaansa suhteessa sekä yliluonnolliseen että muuhun maailmaan. Tällaisen määrittelyn paikkoja ovat niin ruokakäytännöt, eläinten lihasta kieltäytyminen kuin eläinten uhraaminenkin.
Ihmisen näkökulmasta eläimillä on myös pahoja ominaisuuksia. Kristittyjen parissa on vuosisatojen aikana esiintynyt erilaisia näkemyksiä siitä, mikä merkitys näillä ominaisuuksilla kuten ketun viekkaudella tai skorpionin pistimellä on. Rope Kojonen syventyy artikkelissaan tähän kysymykseen esittäen, miten varhaiset evoluutioteoreetikot kuten Charles Darwin ja William Paley suhtautuivat ristiriitaan hyvän Jumalan ja tämän luomusten inhottavien ominaisuuksien välillä.
Lähellä mutta vieraita
Merkittävä erottava raja ihmisen ja muiden eläinten välillä on nähty liittyvän kykyyn toimia eettisesti. Teuvo Laitila suhtautuu artikkelissaan kriittisesti tähän ajatukseen ja kertoo, miten aiemmin vain ihmisille tyypillisenä pidetyt toiminnan muodot kuten yhteistyö tai tunteet kuten empatia ovat nykytutkimuksen valossa tyypillisiä myös monille eläinlajeille.
Jotkin eläimet elävät ihmisasutusten laitamilla ollen aina läsnä, mutta piilossa. Ne herättävät pelkoa, mutta myös kunnioitusta. Eräs näistä eläinlajeista on susi. Vaikka susia on Euroopassa usein vainottu, tuntee historia myös muunlaisia lähestymistapoja niihin, joissa korostuu pelon sijaan kunnioitus suurta, kiehtovaa petoa kohtaan. Mika Rissanen kirjoittaa artikkelissaan, että antiikin roomalaiset välttivät susien surmaamista ja vahingoittamista. Susilla oli Roomassa uskonnollinen erityisasema, joka ilmeni mytologiassa ja rituaaleissa myös laajemmin kuin ainoastaan kaikkien tuntemassa tarussa susiemosta, joka imetti Romulusta ja Remusta.
Myös Suomessa sudella on erityinen asema pelättynä, jopa vihattuna eläimenä. Suomessa susien asemasta keskustellaan jatkuvasti ja tämä keskustelulla on taipumista kärjistyä toisen osapuolen argumentoidessa susien suojelemisen puolesta ja toisten pyytäessä lisää kaatolupia susille. Suomalaisten suhde susiin ei kuitenkaan ole aina ollut yhtä kärjistynyt vaan se on muovautunut historian saatossa. Heta Lähdesmäki kertoo artikkelissaan siitä, miten suomalaisten käsitys häirikkösusista on syntynyt 1900-luvun lopulla. Käsitys susien häiriköinnistä ei ole itsestään selvä vaan ihmisasutuksen lähelle tulleisiin susiin on suhtauduttu myös muilla tavoin.
Lemmikit ovat eläimiä, jotka elävät rinnallamme ja hallittavinamme. Niihin liittyvät pelkomme eivät usein olekaan vieraan pelkoa vaan lähenevät niitä tapoja, joilla pelkäämme meille läheisten ihmisten menettämistä. Artikkelissaan Nora Schuurman kirjoittaa, miten lemmikin kuolemasta aiheutuvan surun näyttäminen on nykyään yhä sallitumpaa. Lemmikin kuoleman aiheuttamalle surulle on myös oma tilansa, lemmikkien hautausmaa. Eläinten haudat kertovatkin ristiriitaisesta suhtautumisestamme meille läheisiin, mutta erilajisiin olentoihin.
Kirjoittaja
Eläinteemanumeron päätoimittaja TM Noora Koivulahti on sosiaali- ja teologisen etiikan tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston systemaattisen teologian osastolla. Hän on tutkimuksessaan perehtynyt ihmis- ja eläinoikeuksien moraalifilosofisiin perusteluihin sekä eläinteologiaan. Koivulahti on osa Religion, Ecology & Diversity (RED) –tutkimuskollektiivia.
