Kun Gilgameš kohtasi villi-ihmisen – ihmisen ja eläimen eronteko muinaisessa Mesopotamiassa

Mesopotamialaisen Gilgameš-eepoksen tarkastelu näyttää, miten muinaiset ihmiset tekivät rajanvetoa ihmisen ja eläimen välillä. Teoksessa eläimellisen villimies Enkidun muuttuminen sivistyneeksi ihmiseksi kuvataan pitkänä tapahtumaketjuna. Muinainen tarina osoittaa, että uskomukset erostamme eläimiin nähden ovat pysyneet samankaltaisina vuosituhannesta toiseen.

Kuinka villimies kesytetään

Gilgameš-eepos oli yksi muinaisen Mesopotamian tärkeimmistä kirjallisista teoksista, ja sitä voidaan pitää keskeisenä läpileikkauksena muinaiseen mesopotamialaiseen ajatteluun. Vaikka eepoksen ehkä tärkein teema on rajankäynti kuolevaisen ihmisyyden ja ikuisesti elävän juma-luuden välillä, se tarjoaa tarkkaavaiselle lukijalle myös ainutlaatuisen näkymän muinaismesopotamialaiseen käsitykseen ihmisen ja eläimen välisistä eroista. Gilgamešin toveri, ihmisen ja eläimen välimuoto Enkidu, herättää näet kysymyksen siitä, miten muinaiset mesopotamialaiset ymmärsivät ihmistä ja eläintä erottavat piirteet.

Eepoksen alussa jumalat luovat Enkidun vastavoimaksi kuningas Gilgamešille, joka ylimielisesti alistaa kansaansa. Väkivahvaksi luotu Enkidu vaeltelee tasangolla eläinlaumojen mukana ruohoa syöden ja pelottaa näin metsämiehiä niin pahasti, etteivät he kykene enää tekemään metsästäjän työtään. Tässä kestämättömässä tilanteessa Gilgameš on pakotettu toimimaan: hän lähettää ilotyttö Šamhatin tekemään Enkidulle ”naisen työtä” ja näin kesyttämään villimiehen. Juoni onnistuu, ja Enkidun ja Šamhatin pariteltua (ilmeisesti vieläpä kahteen otteeseen) ”kuusi päivää ja seitsemän yötä” eläimet alkavat vierastaa Enkidua. Samassa Enkidu huomaa menettäneensä osan eläimellisistä voimistaan, mutta myös olevansa ihminen ja ”tarvitsevansa toverin”.

Tarina itsessään on varsin selväpiirteinen, mutta huomattavasti monimutkaisempaa on sanoa, mikä tarkalleen ottaen tekee Enkidusta inhimillisen ja ei-eläimellisen. Parittelu Šamhatin kanssa toimii yksiselitteisesti ihmisyyden laukaisevana tekijänä, sillä tämän jälkeen Enkidun ”ymmärrys kasvoi” ja hänen ”korvansa kuulivat nyt” Šamhatin aiemmin eläimelle käsittämätöntä puhetta. Täysin selvää ei tosin ole, miksi juuri parittelu erotti Enkidun entisestä laumastaan – onhan tämä toiminta yhteistä koko eläinkunnalle ihmiset mukaan lukien.

Kysymykseen on esitetty monia ratkaisuja. Yksi näistä on mahdollisuus, että tarinan Šamhat oli jonkin Urukin temppelin kulttiprostituoitu, siis osa aikansa uskonnollista instituutiota. Šamhat houkutteleekin Enkidua useampaan otteeseen nimenomaisesti ”pyhään temppeliin, Anun/Ištarin majaan”. Näin ollen Enkidu saisi hänen kauttaan sananmukaisesti ensikosketuksensa pyhän vaikutuspiiriin. Eräässä eepoksen monista käsikirjoituksista onkin saatettu tehdä tämänkaltainen hienovarainen tulkinta: kun muut versiot lukevat Enkidun luomiskertomuksen yhteydessä ”ei hän (Enkidu) tuntenut ihmisiä,” antaakin yksi versio lukutavaksi ”ei hän tuntenut jumalia”. Ainakin jollekulle muinaiselle kirjurille jumalten tuntemattomuus vaikuttaisi tosiaan erottaneen ihmistä ja eläintä.

Ymmärrys Šamhatista ”ilotytön” sijaan ”vapaana naisena” mahdollistaa Enkidun kesytyksestä uuden tulkinnan: luonnossa elävä villimies Enkidu kohtaakin Šamhatissa eräänlaisen sivistyneen yhteiskunnan sisällä toimivan ”villinaisen”, joka lopulta vapaalla seksuaalisuudellaan kesyttää villimiehen.

On kuitenkin hyvä huomata, että nykytutkimuksessa kulttiprostituution olemassaolo niin Mesopotamiassa kuin muinaisuudessa yleensäkin on vahvasti kyseenalaistettu yleisen todistusaineiston puutteellisuuden ja monitulkintaisuuden myötä. Erään uuden teorian mukaan Šamhat olisi pikemminkin kuulunut niin kutsuttuihin ḥarimtu-naisiin, jotka olisivat muodostaneet Mesopotamiassa oman naimattomien, patriarkaalisen määräysvallan ulottumattomissa olevien naisten sosiaaliluokan.

Hyvin patriarkaalisessa mesopotamialaisessa yhteiskunnassa tällainen seksuaalisestikin vapaiden naisten sosiaaliluokka olisi ollut erilaisten tabujen, ellei jopa pelkojen, kohde. Näin ollen ymmärrys Šamhatista ”ilotytön” sijaan ”vapaana naisena” mahdollistaisi Enkidun kesytyksestä uuden tulkinnan: luonnossa elävä villimies Enkidu kohtaakin Šamhatissa eräänlaisen sivistyneen yhteiskunnan sisällä toimivan ”villinaisen”, joka lopulta vapaalla seksuaalisuudellaan kesyttää – tai, kuten eräs eepoksen kohta mainitsee, jopa tahraa – villimiehen.

Matka sivistyksen rajamaastosta kaupunkiin

Pelkkä viikon tai kahdenkaan mittainen parittelu ei kuitenkaan selvästikään vielä riitä täydeksi – tai ainakaan sivistyneeksi – ihmiseksi tulemiseen, sillä kaksikon matka ei käy suoraan korvesta kaupunkiin. Ennen tätä Šamhat pukee Enkidun ja vie hänet paimenten majaan syömään leipää sekä juomaan ruukullisia olutta ja viiniä, ”jumalten juomaa”. Tämän johdosta ”hänen mielensä riemuitsi ja hän lauloi” – päihtyminenkin siis selvästi käsitettiin jo muinoin lähinnä inhimilliseksi piirteeksi. Täällä Enkidu myös pestään ja voidellaan voiteella, minkä myötä hän lopulta ”muuttui ihmisen muotoon”.

”Hänen mielensä riemuitsi ja hän lauloi” – päihtyminenkin siis selvästi käsitettiin jo muinoin lähinnä inhimilliseksi piirteeksi.

Mielenkiintoisesti eepoksen seitsemännessä taulussa auringonjumala Šamašin puheessa mainitaan Enkidun ihmistymisprosessin osina vain nämä tapahtumat – viikkojen mittaisesta parittelusta ei mainita sanaakaan. Näyttää siis siltä, että ilman välipysähdystään paimenten majaan alaston Enkidu olisi jäänyt ihmisenä toispuoliseksi. Kun ottaa huomioon, että Mesopotamiassa jopa palkka maksettiin usein juuri leipänä ja oluena, olisi niitä ihmettelevä villimies kieltämättä ollut kaupunkilaisille erikoinen näky.

Ihmiseksi tuleminen huipentuu kahteen tapahtumaan. Ensin Enkidu kääntyy aiempaa luontoaan vastaan: ”hän voitti leijonat, murskasi sudet”. Hän tietää ja ymmärtää nyt, että ihmisen tulee käydä taistelua muunlajisia eläimiä vastaan ja käyttää voimiaan ihmisten ja heidän elantonsa turvaamiseen. Vasta tämän jälkeen hän on valmis käymään sisään varsinaisen sivistyksen pariin, kuningas Gilgamešin hallitsemaan Urukiin. Miehet kohtaavat toisensa, painivat keskenään ja ystävystyvät saaden näin jumalten suunnitelman toteutumaan: Gilgameš unohtaa kansalaistensa alistamisen ja suuntaa Enkidun kanssa monenlaisiin seikkailuihin.

Enkidu on, paradoksaalista kyllä, lopulta jopa inhimillisempi kuin itse Gilgameš: ihmisen on määrä kuolla, mitä puolijumalallisen kuninkaan on vaikea vielä aivan ennen tarinan loppuratkaisua hyväksyä.

Aivan loppuun saakka jumalat eivät kuitenkaan juontaan miettineet, sillä myöhemmin kaksikko suututtaa jumalat tappamalla kaksi heidän apuriaan, mistä johtuen Enkidu kuolee jumalten aiheuttamaan sairauteen. Tässä mielessä Enkidu on, paradoksaalista kyllä, lopulta jopa inhimillisempi kuin itse Gilgameš: ihmisen on määrä kuolla, mitä puolijumalallisen kuninkaan on vaikea vielä aivan ennen tarinan loppuratkaisua hyväksyä.

Ihmisyyden monet kasvot – ennen ja nyt

Kuva ihmisen ja eläimen eroista on siis ollut jo muinaisuudessa varsin monitahoinen ja häilyvä. Monet nykykeskustelunkin argumentit ihmisen ja eläimen eroista (esimerkiksi vain ihmisten kyky puheen tuottamiseen, uskonnollisuuteen tai vaatteiden käyttöön) olivat selvästi tunnettuja jo tuhansia vuosia ennen ajanlaskun alkua. Toisaalta on hyvä huomata, että jo muinaismesopotamialainen ihmisyyden käsite erosi nykyisestä huomattavasti.

Kun yleismaailmallisten ihmisoikeuksien ajatusta ei vielä tunnettu, täysivaltaisia yhteisön jäseniä olivat lähinnä vapaat, ei-orjuutetut miehet – ja nämäkin olivat aina alisteisia kuninkaan mielivallalle. Näin ollen esimerkiksi vieraat kansat nähtiin villeinä – joskaan ei suoranaisesti eläimellisinä – ja vakavana uhkana sivistykselle. Myös Enkidun hahmo sopii ”luonnontilassaan” osittain tähän muottiin: hän on lähinnä riesa sivistyneelle maailmalle rikkoessaan metsämiesten ansat ja päästäessään niihin kiinni jääneet eläimet pakoon.

Vaikka kertomuksen menetetystä eläimen kaltaisuudesta, eräänlaisesta jalosta alkutilasta, voisi nykylukijana – osittain Heprealaisen Raamatun alkumyytin sekä valistusajan ihanteiden pohjalta – ymmärtää jopa hiukan haikeana tapahtumana, eepos itse ei kuvaa tapahtumaa lainkaan tähän sävyyn. Ihmisyys kaikkine puolineen on selvästi suosittava olotila älyineen, enneunineen ja ystävyyksineen, vaikka se toisikin mukanaan kyvyn kokea ehkä inhimillisintä tunnetta kaikista: lähes sietämätöntä epätoivoa alati lähestyvän kuoleman edessä.

Joki nousee ja nostaa tulvan,korento ajautuu virran myötä
kääntäen kasvonsa auringon puoleen
ja äkkiä – ei ole enää mitään.

Gilgameš, 10. taulun 83. jae

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Tekoniemi, Timo: Eläimellistä menoa Mesopotamiassa: Gilgamesh-eepos muinaisen eläinsuhteen ilmentäjänä. CSTT Blog. Alla olevan tutkimusartikkelin tiivistelmä, vapaasti luettavissa tässä osoitteessa 

Tekoniemi, Timo: Eläinten roolit ja eronteko ihmiseen mesopotamialaisessa Gilgameš-eepoksessa. Jälki 3 (2017): 72-92. Artikkeli on vapaasti luettavissa ja ladattavissa tässä osoitteessa.

Lähdeteokset:
Assante, Julia. The kar.kid/ḥarimtu, Prostitute or Single Woman? A Reconsideration of the Evidence. Kirjassa Ugarit-Forschungen: Internationales Jahrbuch für die Altertums¬kunde Syrien-Palästinas. Ed. Manfried Dietrich & Oswald Loretz, sivut 5–96. Münster: Ugarit-Verlag, 1999.

Assante, Julia.From Whores to Hierodules: The Historiographic Invention of Meso¬potamian Female Sex Professionals. Kirjassa Ancient Art and Its Historiography. Ed. Alice A. Donohue & Mark D. Fullerton, sivut 13–47. Cambridge: Cambridge University Press, 2003.