Kun lemmikki kuolee: haudat kertovat surusta ja ristiriitaisesta suhteesta eläimeen

Lemmikin kuolemasta puhutaan yhä avoimemmin, ja surun näyttäminen on sallitumpaa. Surulle on kuitenkin myös oma, erityinen tilansa: lemmikkien hautausmaa. Eläinten haudat kertovatkin siitä, mitä lemmikit nykyihmiselle merkitsevät ja miten niiden kuolema ymmärretään.

Suhtautuminen lemmikin kuolemaan muuttuu

Lemmikin kuolemaa surraan usein samoin kuin läheisen ihmisen kuolemaa – ainutkertaisena ystävänä, kumppanina ja perheenjäsenenä. Ihmisten, jotka eivät ole itse kokeneet läheisen eläimen kuolemaa, ei kuitenkaan aina odoteta ymmärtävän siihen liittyvää surua, vaan he saattavat jopa vähätellä sitä.

Surun näyttäminen julkisesti saattaa siksi olla joissakin tilanteissa, esimerkiksi työpaikalla tai puolituttujen seurassa, liian vaikeaa tai raskasta. Tällöin suruun otetaan etäisyyttä, ja lemmikistä puhutaan ”vain” eläimenä, jonka tilalle voi aina hankkia uuden. Lemmikin kuoleman sureminen kuvastaa eläinten ymmärtämistä ihmisen kaltaisina, mutta kuitenkin erilaisina olentoina.

Se, miten ymmärrämme eläinten kuoleman ja suhtaudumme siihen, kuvastaa sekä ihmisten kuolemaan liittyviä tapoja ja käsityksiä että eläinten asemassa tapahtuneita muutoksia. Suhtautumistavat puolestaan luovat erilaisia käytäntöjä ja normeja. Ne saattavat olla esimerkiksi sääntöjä siitä, millaisia tunteita – kuten surua tai syyllisyyttä – eläimen kuolemasta on sopivaa kokea ja milloin niitä on sallittua näyttää julkisesti. Viime vuosikymmeninä lemmikin kuolemasta on kuitenkin puhuttu avoimemmin, ja siihen liittyvät käytännöt ovat tulleet entistä näkyvämmäksi osaksi lemmikkikulttuuria.

Seurakunnat ovat perustaneet sururyhmiä lemmikkinsä menettäneille, ja sosiaalisessa mediassa on sivustoja, joilla omaa edesmennyttä lemmikkiään voi muistaa. Surulle lemmikin kuolemasta on kuitenkin myös oma erityinen tilansa: lemmikkien hautausmaa.

Lemmikkien hautausmaa on erityinen yhteisö

Tapa haudata kuollut lemmikki erityiselle lemmikkihautausmaalle syntyi 1800-luvun eurooppalaisissa suurkaupungeissa. Suomen ensimmäinen lemmikkien hautausmaa perustettiin Helsinkiin vuonna 1924, mutta vasta 1970-luvulta alkaen lemmikkihautausmaat alkoivat yleistyä. Hautausmaille haudataan kissoja, koiria ja muita pieneläimiä, joskus myös hevosia.

Kaikkia lemmikkejä ei kuitenkaan haudata lemmikkihautausmaille. Ne, joilla siihen on mahdollisuus, hautaavat lemmikkinsä usein oman talonsa tai mökkinsä pihaan. Lemmikin voi myös tuhkauttaa, jolloin se lähetetään krematorioon usein suoraan eläinlääkäriasemalta. Tuhkat voi sitten sirotella esimerkiksi koiran mielipaikalle lenkkipolun varteen.

Hautausmaat ovat koko perheen paikkoja, joihin myös elävät lemmikit ovat tervetulleita. Ne voidaankin nähdä vaihtoehtona ihmiskeskeiselle kulttuurille, jossa lemmikeillä ei aina ole tilaa ja jossa lemmikin surun avoin näyttäminen ei aina ole helppoa.

Eläimen hautaaminen lemmikkihautausmaalle on aktiivinen valinta, joka tekee surusta julkisen ja liittää omistajan osaksi lemmikkinsä menettäneiden yhteisöä. Yhteisön jäsenten yhteenkuuluvaisuutta korostavat vuosittain toistuvat tapahtumat kuten siivoustalkoot sekä pyhäinpäivän ja joulunajan koristelut. Hautausmailla kuolleen lemmikin muistaminen ja erilaiset näkyvät surun ilmaisut ovat sallittuja ja niihin myös rohkaistaan. Hautausmaat ovat koko perheen paikkoja, joihin myös elävät lemmikit ovat tervetulleita. Ne voidaankin nähdä vaihtoehtona ihmiskeskeiselle kulttuurille, jossa lemmikeillä ei aina ole tilaa ja jossa lemmikin surun avoin näyttäminen ei aina ole helppoa.

Jokaisella lemmikillä on omanlaisensa hauta

Lemmikin hautaan on yleensä merkitty eläimen nimi tai lempinimi, syntymän ja kuoleman ajankohta sekä joskus omistajien etunimet. Tavallisia ovat myös muistosanat, joissa lemmikkiä puhutellaan ystäväksi tai perheenjäseneksi, ja haudalle on saatettu jättää lemmikille tärkeä esine kuten lelu tai panta. Vielä 1900-luvun alkupuolella hautoihin merkittiin usein vain omistajan nimi, mutta nykyään hautojen merkinnät ja koristelu kuvastavat lemmikkiä ja sen elämää ja perhettä yhä yksilöllisemmin. Itse hautakivissä on myös suurta vaihtelua aina näyttävistä, hautaustoimistosta tilatuista kivistä itse maalattuihin vanerinpaloihin.

Kuvien kautta muisto lemmikin ja omistajan suhteesta säilyy elävänä, mutta ne kertovat myös erilaisista tavoista suhtautua eläimiin.

Perhe mainitaan lemmikkien hautakivissä usein. Joskus omistajat nimittävät itseään ”äidiksi” tai ”isäksi”, ja monesti eläintä kuvataan ikään kuin lapsena, vaikkapa ”pienenä koiraenkelinä”. Osa haudoista on varsinaisia ”perhehautoja”, joihin on haudattu samasta perheestä useita lemmikkejä. Monesti haudalla on myös valokuva lemmikistä, yleensä nuorena ja hyvinvoivana, esimerkiksi leikkimässä. Kuvien kautta muisto lemmikin ja omistajan suhteesta säilyy elävänä, mutta ne kertovat myös erilaisista tavoista suhtautua eläimiin. Esimerkiksi rodun merkitys korostuu, jos hautakiveen on kirjoitettu koiran kennelnimi sekä näyttelyissä saavutetut tittelit.

Haudat kertovat paitsi lemmikkien omistajien moninaisuudesta myös siitä, mitä lemmikit merkitsevät nykyihmiselle. Lemmikkien kaksijakoinen asema yhtäältä esineinä ja omaisuutena, toisaalta elävinä olentoina ja ainutkertaisina yksilöinä näkyy hautausmailla selvästi. Maininnat esimerkiksi koiran ”uskollisuudesta” kertovat paitsi lemmikkiin liitetyistä odotuksista myös ihmisen ja eläimen välisen suhteen erityisyydestä.

Mitä lemmikille tapahtuu kuoleman jälkeen?

Suhtautuminen uskonnollisiin symboleihin lemmikkien kuoleman yhteydessä vaihtelee, mutta lemmikkihautausmailla ne ovat verrattain yleisiä. Ristejä näkee etupäässä vanhemmilla haudoilla, mutta niitä käytetään jonkin verran edelleen. Monille haudoille myös sytytetään kynttilöitä, varsinkin pyhäinpäivänä ja jouluaattona.

Ristin käyttö lemmikin haudalla viittaa käsitykseen, että myös eläimillä on sielu. Ajatuksia lemmikin kuolemattomuudesta esitettiin jo 1800-luvulla, mutta nykyisillä lemmikkihautausmailla viittaukset eläinten kuolemanjälkeiseen elämään sekä omistajan ja lemmikin jälleennäkemiseen omistajan kuoleman jälkeen yleistyivät 1990-luvulla. Hautakivissä on usein tähän viittaavia viestejä, esimerkiksi: ”Nähdään myöhemmin.” Joissakin hautakivissä mainitaan ”sateenkaarisilta”, symboli, joka on peräisin 1980-luvulta, tuntemattoman kirjoittajan runosta. Runon mukaan lemmikit odottavat omistajiaan sateenkaarisillalla, mistä nämä matkaavat sitten yhdessä taivaaseen.

Ajatuksia lemmikin kuolemattomuudesta esitettiin jo 1800-luvulla, mutta nykyisillä lemmikkihautausmailla viittaukset eläinten kuolemanjälkeiseen elämään sekä omistajan ja lemmikin jälleennäkemiseen omistajan kuoleman jälkeen yleistyivät 1990-luvulla.

Lemmikkien hautakiviä koristellaan paljon, ja haudoilla on myös pieniä patsaita, usein enkelinhahmoisia. Lemmikkien hautakulttuurissa sekoittuvatkin vaikutteet kristillisistä perinteistä, uususkonnollisuudesta sekä kulutuskulttuurista. Esimerkiksi enkelit edustavat ajatusta kuolleiden ja elävien välisestä yhteydenpidosta. Toisin kuin sielut, jotka odottavat passiivisesti jälleennäkemistä taivaassa, enkeleiden uskotaan välittävän viestejä taivaan ja maan välillä sekä huolehtivan elävistä. Monet kuolleille lemmikeille jätetyt viestit viittaavat siihen, että lemmikit ymmärretään enkeleinä, jotka pitävät yhteyttä maanpäällisiin perheisiinsä. Kyse ei ole vain surusta vaan myös omistajan kokemuksesta, että hänen ja kuolleen lemmikin välillä on yhä elinvoimainen suhde.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Brandes, Stanley: The meaning of American pet cemetery gravestones. Ethnology 48, 99–118. 2009.
DeMello, Margo (ed.): Mourning animals: Rituals and practices surrounding animal death. East Lansing: Michigan State University Press, 2016.
Howell, Philip: A place for the animal dead: Pets, pet cemeteries and animal ethics in late Victorian Britain. Ethics, Place and Environment 5, 5–22. 2002.
Kean, Hilda: Human and animal space in historic ‘pet’ cemeteries in London, New York and Paris. – Johnston, Jay & Probyn-Rapsey, Fiona (eds), Animal death. 21–42. Sydney: Sydney University Press, 2013.
Redmalm, David: Pet grief: When is non-human life grievable? Sociological Review 63, 19–35. 2015.
Schuurman, Nora & Redmalm, David: Transgressing boundaries of grievability: Ambiguous emotions at pet cemeteries. Emotion, Space and Society 31, 32–40. 2019.
Utriainen, Terhi & Salmesvuori, Päivi (toim.): Finnish women making religion: Between ancestors and angels. New York: Palgrave Macmillan, 2014.