Käsitys häirikkösudesta syntyi 1900-luvun lopulla
Ihmisasutuksen lähellä vieraileva susi on nykyään monen ihmisen mielestä häirikkösusi. Tämä näkemys ei kuitenkaan ole historiaton, vaan syntyi Suomessa vasta 1900-luvun lopulla. Mielikuvan synty perustui ihmisen ja suden vuorovaikutukseen. Perustui se historiallisiin tosiasioihin tai ei, oikeat, elävät sudet saavat tuntea sen vaikutukset nahoissaan.
Susi on tämän päivän Suomessa yksi poliittisimmista sekä eniten tunteita ja keskustelua herättävimmistä eläimistä. Ihmisen ja suden yhteisestä historiasta Suomessa eniten tietoa löytyy 1800-luvun lastensurmatapauksista, joita myös muistellaan eniten. Kuitenkin 1900-luvun historia on painunut unohduksiin, vaikka silloin lajienvälisessä suhteessa tapahtui paljon: susien esiintymisessä ja yhteiskunnallisessa asemassa ilmeni suuria muutoksia. Tuolloin syntyi myös useita edelleenkin voimassa olevia mielikuvia susien fyysisestä sijainnista, kuten käsitys häirikkösudesta. Miten, milloin ja miksi tämä mielikuva syntyi?
Sudet ihmisten lähellä
Historiallisen tiedon mukaan susia eli ennen 1800-luvun loppua lähes kaikkialla Suomessa ja niitä nähtiin aika ajoin ihmisten lähellä. Aikalaiskirjallisuudessa ja lehtien sivuilla susien kerrottiin olevan luonteeltaan arkoja, mutta nälän tai pakkasen seurauksena muuttuvan rohkeiksi ja matkaavan ihmisten lähelle ruokaa etsimään. 1800-luvun lopulla susikanta romahti ja 1900-luvun alussa susia eli Suomessa aiempaa paljon vähemmän.
Ihmisasutuksen lähelle tulleista susista tehtiin myös vähemmän havaintoja kuin runsassusisella 1800-luvulla. Vierailut ihmisten lähellä eivät kuitenkaan kokonaan lakanneet: lehdet uutisoivat aika ajoin laitumilla, pihoilla, jopa kylien ja kauppaloiden keskuksissa vierailleista susista. 1900-luvun alussa ilmestyneiden metsästyslehtien kuvituskuvissa sudet liikkuivat talvisessa maisemassa ihmisasutuksen tuntumassa. Eläintieteelliset kirjat kertoivat susien elävän metsissä ja rämeisillä soilla mutta tulevan talvisin ihmisten lähelle ruuan perässä. Tällaisesta käytöksestä on voinutkin olla susille hyötyä esimerkiksi ravinnonsaannin kannalta.
Joskus kylien keskustaan sekä ihmisten pihoihin tulevia susia kuvailtiin rohkeiksi. Ihmiset eivät arvostaneet tällaista liikkumista ja yrittivät saada sudet nopeasti tapettua.
1900-luvun alkupuolella lehdet kirjoittivat tapauksista useimmiten toteavaan sävyyn. Joskus kylien keskustaan sekä ihmisten pihoihin tulevia susia kuvailtiin rohkeiksi. Ihmiset eivät arvostaneet tällaista liikkumista ja yrittivät saada sudet nopeasti tapettua: lehdissä kerrottiin susien perään lähdetyn yleensä heti tai mahdollisimman nopeasti. Näin sai lain mukaan toimia. Ennen 1970-luvun alkua susi oli vapaasti metsästettävä vahinkoeläin, jonka sai kuka tahansa missä tahansa tappaa. Ihmisten lähelle tulemista ei lehtien ja kirjojen sivuilla kuitenkaan epänormalisoitu tai epäluonnollistettu. Se oli ikävä, mutta ”normaali” asia.
Röyhkeä häirikkö
1900-luvun puolivälissä sanomalehtikirjoittelussa ilmeni muutos. Nyt erityisesti pihoille tulleita susia voitiin lehtien sivuilla kutsua rohkeiden sijaan röyhkeiksi. Röyhkeys-sanaa käytettiin uhkarohkeuden synonyyminä. Samalla kommentoitiin suden sijoittumisen vääränlaisuutta: pihan kuului olla ihmisille ja heidän kasvattamilleen eläimille varattu, turvallinen tila, jossa ei ollut paikkaa susille. Eläintietokirjat ja lehdet määrittivät susille sopiviksi paikoiksi ihmisettömät alueet ja erämaat.
Vuosisadan lopulla pihaan tullutta sutta kutsuttiin häiriköksi. 1980-luvulla häirikkösusista kirjoitettiin metsästyslehdissä, ja 1990-luvulla esimerkiksi Helsingin Sanomien sivuilla. Käsite liittyy susien tappamisen oikeuttamiseen. Suden suojelu alkoi vuonna 1973 ja tiukentui 1990-luvulla Suomen liityttyä Euroopan unioniin. Susien tappaminen muuttui entistä rajoitetummaksi ja byrokraattisemmaksi.
Samalla kun tappaminen oikeutettiin, epänormalisoitiin häirikkösusien käytös: normaali, tavallinen susi vältti häirikkösusi-mielikuvan mukaan pihoja ja muuta kulttuurimaisemaa.
Samaan aikaan häirikkösusista kirjoittaminen lisääntyi lehtien sivuilla. Lehtikirjoitusten mukaan monet metsästäjät, susialueilla asuvat paikalliset ja karjankasvattajat, mutta myös susiensuojelun kannattajat olivat pihoilla vierailevien susien, häirikköjen, tappamisen kannalla – niitä ei viranomaistenkaan mielestä aina tarvinnut suojella, vaikka laji sinänsä oli tiukasti suojeltu. Samalla kun tappaminen oikeutettiin, epänormalisoitiin häirikkösusien käytös: normaali, tavallinen susi vältti häirikkösusi-mielikuvan mukaan pihoja ja muuta kulttuurimaisemaa, myös talvisin.
Häiriköt sen sijaan olivat oppineet ”väärille tavoille” ja häiriköivät ihmisiä tulemalla epäsopiviin paikkoihin. Todelliset sudet saivat tuntea nahoissaan mielikuvan vaikutukset: 1990-luvulla haettiin varsinkin Itä-Suomessa poikkeuslupia ihmisasutuksen lähellä liikkuneiden susien tappamiseksi.
Mielikuvia ihmisen ja susien yhteistyönä
Mielikuvien avulla ihmiset pystyvät määrittelemään susille sopivat ja epäsopivat paikat. Susien oletetaan liikkuvan luonnossa näiden mielikuvien mukaisesti. Jos näin ei käy, voi susi joutua maksamaan siitä hengellään. Mielikuvat kertovatkin vallasta ihmisen ja suden suhteessa. Kuitenkin myös susilla on ollut osansa mielikuvien syntymisessä. Mielikuvat ja käsitykset syntyvät eletystä elämästä. Eläinten käyttäytyminen ja olomuoto vaikuttavat siihen, millaisia tulkintoja ihmiset niistä tekevät. Kuten edellä kerroin, 1900-luvulla susia liikkui ihmisten lähellä vähemmän kuin esimerkiksi 1800-luvulla. Tämä on voinut voimistaa ajatusta käytöksen epätavallisuudesta ja ”epänormaaliudesta”.
Lisäksi susille on todennäköisesti ollut kannattavaa vältellä ihmisasutusta: siten ne ovat voineet välttää tapetuksi tulemisen. Susien välillä on yksilöllisiä eroja ja jotkut yksilöt välttelevät ihmisiä enemmän kuin toiset. Se, että sutta kuvataan lehdessä röyhkeäksi tai häiriköksi, kertoo susiyksilön käyttäytymisen ja liikkumisen lisäksi myös ihmisten tuntemasta pelosta tai vihasta: ihmisten lähelle tulleet sudet herättivät ihmisissä monenlaisia tunteita, varsinkin jos ne vierailun aikana tappoivat pihalla olleen koiran tai laitumella laiduntavan lampaan. Käsitykset ja mielikuvat eivät kuitenkaan ole pysyviä, vaan muuttuvat esimerkiksi ihmisten luontosuhteen tai ympäröivän yhteiskunnan muuttuessa.
Mielikuvat kertovat monilajisessa maailmassa elämisestä, siitä, miten suhtaudumme elintilan jakamiseen muiden eläinten kanssa. Luonto ja eläimet eivät ole täysin hallittavissamme. Sudet palaavat vanhoille elinalueilleen, tulevat ihmisten lähelle ja ”häiriköivät”. Tällaiset hetket, se miten niihin suhtaudumme, kertovat paljon meistä ihmisistä.
Kirjoittaja
Heta Lähdesmäki on eläin- ja ympäristöhistoriaan erikoistunut tutkija Turun yliopistossa. Teksti perustuu Lähdesmäen kulttuurihistorian alan väitöskirjaan Susien paikat. Ihminen ja susi 1900-luvun Suomessa (2020), jossa Lähdesmäki tarkasteli susien fyysistä sijaintia ja siihen liittyviä mielikuvia.
