Ihminen on kielehtivä eläin – entä ne muut?

Ihmisyys on sanoista tehty. Sanojen avulla järjestämme kotimme maailmaan, pystytämme sen rajat, raivaamme kaaoksesta kosmoksen. Kieli on samalla tärkein väline, jolla ihminen on erotettu eläimyydestä ja muunlajiset eläimet sysätty moraalisen tarkastelun ulkopuolelle. Monet uskontoperinteet vaalivat silti myös ihmiskielen alkuperäistä, lajirajat ylittävää vastavuoroisuutta.

Vanhakantainen tietäjyys sinnitteli vielä sata vuotta sitten Suomen syrjäseuduilla. Tietäjäntoimen ydin oli taudin tai muun häiriötekijän alkuperän tuntemus, sen sanallinen haltuunotto syntyloitsun keinoin. Jos esimerkiksi käärme oli purrut, potilas parannettiin loitsimalla ”käärmeen sanat” eli käymällä sanallisesti läpi käärmeen syntytapa, vanhemmat ja aineellinen kokoonpano. Ongelman aiheuttaja siis pyrittiin tekemään vaarattomaksi kertomalla sille (ja sen uhrille), että tietäjän tieto ulottuu ongelman syntyjuurille saakka.

Sanoilla on – tai niillä koetaan ja on sovittu olevan – valta kukistaa erinäisiä ongelmia myös nykymaailmassa. Esimerkiksi lait ovat joukko sanoja, joilla määritellään, mikä lain kattamalla alueella on sallittua, mikä kiellettyä. Kehityspsykologia taas kertoo meille, että ihmiseksi kasvu edellyttää tunteiden tunnistamista, ja kyky tunteiden sanallistamiseen on käytännössä tuon tunnistamisen mittari.

Alussa oli puheensorina

Perinteiset tietäjät, lainsäätäjät ja modernin tieteellisen koulutuksen saaneet psykologit päätyivät tahoillaan samaan lopputulokseen: sanat ratkaisevat. Tieto on sanoja, sanoilla hallitaan ja parannetaan, sanat ovat valtaa. Kuin Aristoteles jossain myhäilisi!

Juuri Aristoteles näet keksi väittää, että sanojen käyttö, siis inhimillinen kieli, logos, on jotain niin ainutlaatuista, että se erottaa meidät kaikista muista eläinlajeista. Logos on tunnetusti vaikea käännettävä. Sanan merkitysjuurena on poimimista, lauman kokoamista, lukumäärien laskemista ja jonkin tapahtuman sanallista läpikäymistä merkitsevä verbi legein. Itse logos voidaan yhteydestä riippuen suomentaa puheen ja kertomuksen ohella ainakin laskelmaksi, selvitykseksi, sananparreksi, matemaattisten suureiden väliseksi suhteeksi, teoriaksi, perusteeksi, puheenaiheeksi, argumentiksi, väittelyksi tai jopa järjeksi.

Muunlajisille eläimille vakiintui yhteinen nimitys, ”logoksettomat” (kr. ta aloga).

Siinä missä logos Aristoteleen mukaan ennen kaikkea mahdollisti moraalisen pohdinnan – kielikykynsä ansiosta ihmisellä on taju hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä – muuntui se myöhempien ajattelijoiden tulkinnoissa selvemmin moraalisen arvon ehdoksi. Muunlajisille eläimille vakiintui yhteinen nimitys, ”logoksettomat” (kr. ta aloga). Eläinkeskustelua käytiin antiikissa laajalti sen kysymyksen ympärillä, oliko logoksettomaksi uskotulla olennolla sijaa oikeudenmukaisuuden piirissä.

Sanasta tulee kuva

Kreikkalaisen filosofian ja erityisesti sen stoalaisen koulukunnan perillisenä kristinusko sulautti logoksen keskushahmoonsa, ihmiseksi tulleeseen jumalanpoikaan. Juuri logos oli se muilta eläimiltä väitetysti puuttuva jumalallinen kipinä, jonka vuoksi ihminen käsitettiin jumalan kuvaksi ja pelastusoppi määriteltiin koskemaan nimenomaan (ja ainoastaan) ihmisen sielua.

Logoksen merkityksen kehitys kohti jotakin iäistä, yleispätevää ja muuttumatonta – jumalallista – oli alkanut jo paljon aiemmin. Ratkaiseva sysäys oli foneettinen aakkoskirjoitus, joka syntyi kreikan kielen ja foinikialaisen kirjoitusjärjestelmän yhteentörmäyksestä viimeistään 700-luvulla eKr. Kun naapureilta opittuun konsonanttiaakkostoon lisättiin vokaalit, ihmispuhetta pystyi kuvantamaan sekä tarkemmalla että helpommin omaksuttavalla tavalla, mikä mahdollisti luku- ja kirjoitustaidon ennennäkemättömän leviämisen. Monien tutkijoiden mukaan aakkoskirjoitus seurauksineen vapautti sen taiteellisen, tieteellisen ja poliittisen luovuuden, josta klassinen kulttuuri ja sen myötä länsimainen maailmankuva piirtyivät esiin.

Vasta kun puhetta oli mahdollista visualisoida, saattoi kieltä ja ajattelua ryhtyä tarkastelemaan ikään kuin ulkoa päin, pilkkomaan analyyttisesti osiin ja yhdistelemään uusilla, perinteen ajatusmalleista ja auktoriteeteista riippumattomilla tavoilla. Siksi tiede meidän tuntemassamme merkityksessä tuli mahdolliseksi vasta kirjallisen kulttuurin myötä. Siitä syystä myös kategorisoiva, pysyviä määreitä tuottava kielenkäyttö yleistyi samaan aikaan.

Vasta kun puhetta oli mahdollista visualisoida, saattoi kieltä ja ajattelua ryhtyä tarkastelemaan ikään kuin ulkoa päin, pilkkomaan analyyttisesti osiin ja yhdistelemään uusilla, perinteen ajatusmalleista ja auktoriteeteista riippumattomilla tavoilla.

Aristoteles itse paljastaa, kuinka läpikotaisin kirjoitus oli jo 300-luvulla eKr. muuttanut kreikkalaisten tapaa hahmottaa ympärillään olevaa maailmaa ja erityisesti suhdetta kieleen. Esimerkiksi kuvatessaan eläintutkijana ihmissuun anatomista tarkoituksenmukaisuutta hän tuli sanoneeksi, että logos koostuu kirjaimista, joita toisenkaltaisella suulla ei olisi mahdollista ääntää. Aristoteles tietysti tarkoitti kirjainten sijaan äänteitä mutta käytti kirjoittavan ihmisen näkökulmasta luontevaa tekstuaalista metaforaa, vaikka kreikassa olisi ollut tarjolla useampikin äänteiden äänellisyyden paremmin tavoittava sana.

Kielen synty on dialogissa

Tekstilähtöisestä näkökulmasta katsottuna muiden eläinten kommunikaatiojärjestelmät (ja niiden myötä eläinten mielet) vaikuttavat köyhemmiltä ja jopa kokonaan ei-kielellisiltä. Juuri kirjoitus näyttikin erottavan ihmiskielen täysin omanlaisekseen ilmiöksi ja selittää sitä, miksi ihmisten ja muunlajisten väliin alettiin vetää käsitteellistä rajaa samoihin aikoihin kirjoitustaidon juurtumisen kanssa.

Tekstilähtöisestä näkökulmasta katsottuna muiden eläinten kommunikaatiojärjestelmät (ja niiden myötä eläinten mielet) vaikuttavat köyhemmiltä ja jopa kokonaan ei-kielellisiltä.

Myös ihmiskieli on kuitenkin pohjimmiltaan jotain muuta kuin kirjoitettuja merkkejä. Se on kehollisia eleitä ja opittuja äänneyhdistelmiä, joiden tarkoitus on puhutella jotakuta toista – kysyä, kutsua, pyytää, kieltää, kehottaa tai kertoa kuuntelevalle.

Vasta kirjoitus irrottaa kielen sen luontaisesta vastavuoroisuudesta ja mahdollistaa yksisuuntaiset määritelmät, joiden vaikutusta kohteeseensa määrittelijän ei tarvitse jäädä kuulostelemaan. Kieli mahdollistaa kirjoituksen, mutta kieli itsessään ei ole kirjoitusta vaan merkitykselliseksi tarkoitettua ja koettua ilmaisua, joka aina suuntautuu toista kohti. Tässä mielessä me ihmiset kielinemme emme ole lajien joukossa yksin.

Elävä logos ylittää lajirajat

Käärmeen sanoja loitsineet suomalaiset tietäjät toimivat vielä voittopuolisesti äänenvaraisissa yhteisöissä, vailla abstraktin eläinkäsitteen taakkaa. Loitsulla puhuteltiin käärmettä suoraan ja oletuksena tietysti oli, että puhuteltu tavalla tai toisella vastaa puhutteluun (potilaan kannalta toivottava vastaus oli, että käärme vetäisi vihansa takaisin). Mitään ihmiselle olemuksellisesti vastakkaista kielettömien olentojen joukkokategoriaa, ”eläintä”, ei ollut olemassa.

Pyrkimys järjestää havaintomaailman pyörryttävä moninaisuus hallittavaan muotoon juuri nimeämisen avulla vaikuttaa ihmiselle lajityypilliseltä käyttäytymiseltä.

Tekstilähtöisten kategorioiden puute ei toki estänyt tietäjiä nimeämästä puhuteltaviaan tai komentelemasta näitä. Päinvastoin, pyrkimys järjestää havaintomaailman pyörryttävä moninaisuus hallittavaan muotoon juuri nimeämisen avulla vaikuttaa ihmiselle lajityypilliseltä käyttäytymiseltä.

Tietäjän logos ei kuitenkaan kangistunut yksisuuntaisia määreitä roiskivaksi monologiksi, joka sulkee muut kuin ihmislajiset ulkopuolelleen. Kun yhteisössä oli jatkuvasti neuvoteltava myös kirojen, kateiden ja haltioiden kaltaisten toimijoiden kanssa, dialogi kahden ilmaisevan ja reagoivan eläinkehon – vaikkapa nyt ihmisen ja käärmeen – välillä oli näiden rinnalla suhteellisen arkinen asia. Tietäjän koko toimenkuva perustui ymmärrykseen siitä, ettei kielehtimisen kyky pysähdy ihmisen rajoille.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Aristoteles, ”Eläinten osista”. Aristote, Les parties des animaux (ed. P. Louis). Pariisi: Les Belles Lettres, 1956.

Kaski, Liisa: Oikeutta sanattomille? Eli mitä oppia antiikin virheistä. Teoksessa Me ja muut. Uusi maailmanjärjestys (toim. E. Aaltola & B. Wahlberg). Tampere: Vastapaino, 2020.

Meijer, Eva: When Animals Speak. Toward an Interspecies Democracy. New York: NYU Press, 2019.

Ong, Walter: The Presence of the Word. Some Prolegomena for Cultural and Religious History. New Haven: Yale University Press, 1967.

Sassi, Maria Michela: Gli inizi della filosofia, in Grecia. Torino: Bollati Boringhieri, 2009.