Antiikin Roomassa sudella oli uskonnollinen asema

Taru susiemosta, joka imetti Romulusta ja Remusta, on vain yksi osoitus suden keskeisestä asemasta antiikin Roomassa. Roomalaiset välttivät susien surmaamista tai vahingoittamista. Lajin suojeltu status ei kuitenkaan perustunut valtiollisiin määräyksiin vaan kyseessä oli epävirallinen, uskonnollinen erityisasema.

Susi kansallisena symbolina

Tunnetun myytin mukaan susiemo pelasti kaupungin perustajat, Romuluksen ja Remuksen, kaksi kuolemaan tuomittua pienokaista, tulvivasta Tiber-joesta ja imetti heitä kuin omia pentujaan. Antiikin roomalaiset katsoivatkin olevansa suden sukua, susiemon jälkeläisiä. Runoilija Propertius muotoili tämän ajatuksen säkeisiinsä:

Marsin susi, meidän menestyksemme parhain ruokkija,
millainen kaupunki sinun maidollasi kasvoikaan

Roomalaisillekaan susi ei ollut yksinomaan kansan esiäiti – lempeä, huolehtiva ja inhimillinen hahmo. Suden kotieläimille luoman uhkan tunsivat nykyisten lampaankasvattajien tavoin myös kahden vuosituhannen takaisen Italian maaseudun asukkaat.

Yhtä kaikki, roomalaiset pystyivät yhdistämään suden eri roolit kokonaiskuvaan, josta tuli heidän kansallisen identiteettinsä perusta. Roomalaiset olivat kansa, joka itse samaistui suteen, ja jonka susiyhteyden muutkin kansat tunsivat. Kirjallisten ja arkeologisten lähteiden valossa he myös käyttivät tätä yhteyttä omassa propagandassaan.

Jos ajatellaan kahta periroomalaista hyvettä, virtus et pietas, urhoollisuus ja kuuliaisuus, niiden voidaan katsoa olevan hyvinkin susimaisia ominaisuuksia. Sudet ovat petoja, jotka metsästävät elääkseen – toisinaan myös itseään isompaa riistaa kuten hirvieläimiä. Mutta susien harjoittama metsästys ei ole silmitöntä hyökkäystä, vaan perustuu hyvin pitkälti yhteistyöhön, lauman kollektiiviseen toimintaan sitä johtavan alfaparin komennossa.

Jos ajatellaan kahta periroomalaista hyvettä, virtus et pietas, urhoollisuus ja kuuliaisuus, niiden voidaan katsoa olevan hyvinkin susimaisia ominaisuuksia.

Roomalaiset olivat sotilaskansaa levittäen valtaansa vähä vähältä kotikaupunkinsa ja Latiumin maakunnan ulkopuolellekin miekoin ja keihäin. Nämä hyveet, urhoollisuus ja kuuliaisuus, olivat olennainen osa sitä itsekuvaa, jonka roomalaiset liittivät historiaansa. Tässä tarinassa Rooma laajeni sen kansalaisten hyveiden turvin kaupunkivaltiosta imperiumiksi.

Susipapit kulkivat esi-isien luona

Syntymyytin ohella sudet (lat. lupus) olivat läsnä yhdessä Rooman merkittävimmistä ja vanhimmista uskonnollisista juhlista, Lupercaliassa. Vuosittain 15. helmikuuta luperci-papit suorittivat rituaalin, jonka kulku tunnetaan kirjallisten lähteiden kautta varsin hyvin. Aluksi papit uhrasivat Lupercal-luolassa (siis samassa, jossa susiemon sanottiin imettäneen Romulusta ja Remusta) vuohen. Sen jälkeen vuohen nahka revittiin suikaleiksi ja kaksi pappia lähti luolasta juoksemaan Rooman kaduille läpsien reitin varrelle kokoontuneita katsojia vuohennahkasuikaleilla.

Vaikka tiedetään melko tarkkaan, miten rituaalia harjoitettiin, on edelleen epävarmuutta ja tulkinnanvaraisuutta siitä, miksi sitä harjoitettiin. Itse pidän Lupercaliaa puhdistus- ja sovituskulttina, joka voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen.

Luolia pidettiin antiikin kulttuureissa kulkuteinä elävien ja kuolleiden maailmojen välillä, sekä jonkinlaisena manalan porttina, joka sopivissa olosuhteissa saattoi hetkeksi avautua. Lupercaliassa susipapit pystyivät siirtymään tämän rajan yli.

Ensin susimaiset luperci-papit (jotka rituaalissa käsitettiin joko symbolisesti susiksi tai ainakin ”sutta seuraaviksi”) suorittivat uhrauksen, joka toi puhdistuksen ja sovituksen kuoleman voimilta, mahdollisesti esi-isien hengiltä. Luolia pidettiin antiikin kulttuureissa kulkuteinä elävien ja kuolleiden maailmojen välillä, sekä jonkinlaisena manalan porttina, joka sopivissa olosuhteissa saattoi hetkeksi avautua. Lupercaliassa susipapit pystyivät siirtymään tämän rajan yli. Toiseksi papit levittivät puhdistuksen kansan pariin lyömällä rituaalin seuraajia uhratun vuohen nahasta leikatuilla suikaleilla.

Kolmanneksi, juoksureitti, joka kiersi Palatium-kukkulan palaten lopuksi takaisin luolan edustalle, rajasi kultin vaikutuspiirin Palatiumiin, joka oli Rooman vanhin asuttu kukkula, ja näin symboloi rajauksena koko Roomaa.
Viitteitä vastaavan kaltaisista, suteen liittyvistä uskonnollisista ilmiöistä tunnetaan myös roomalaisten kahden naapurikansan, faliskien ja etruskien parista.

Faliskeilla susiksi symbolisesti koettu Hirpi Sorani -papisto (hirpus on sabellilaisten kielten sutta tarkoittava sana) suoritti Soracte-vuorella rituaalin. Siinä tuli, tai paremminkin hehkuva hiillos, jonka yli papit kävelivät, edusti kulkutietä kuoleman voimien ja esi-isien pariin.
Etruskeilta taas tunnetaan reliefeistä useita kuva-aiheita, jotka esittävät kaivosta kohoavaa susimaista hahmoa, mahdollisesti susihahmoista ihmistä tai demonia.

Lupercalia- ja Hirpi Sorani -kultit sekä etruskireliefit ovat todennäköisesti ilmentymiä samasta uskonnollisesta ilmiöstä, jossa sutta pidettiin Keski-Italiassa kuoleman voimiin yhteydessä olevana pyhänä eläimenä.

Sudet ennustivat onnettomuuksia

Roomalaisen kulttuuripiirin arkielämässä ja -käytännöissäkin voi nähdä merkkejä suden erityisestä kunnioituksesta. Kaupunkialueilla nähdyt sudet tulkittiin antiikin Roomassa enteiksi, varoituksiksi, jotka ilmoittivat jumalten rauhan järkkymisestä. Koska susi oli sodanjumala Marsille pyhitetty eläin, susienteillekin annettiin hyvin usein käynnissä oleviin tai tuleviin sotiin liittyviä tulkintoja.

Jos susi harhautui kaupunkiin, roomalaiset pyrkivät karkottamaan enteeksi luetun pedon takaisin luontoon sitä vahingoittamatta.

Kaupunkien ulkopuolella susien näkeminen tai susien ulvonta taas tulkittiin monissa tapauksissa henkilökohtaiseksi ennustukseksi, joka ilmoitti tai varoitti merkkimiehen kuolemasta. Esimerkiksi Italian kaupunkien kerrottiin kaikuneen susien ulvonnasta hetkellä, jolloin Julius Caesar vuonna 44 eaa. puukotettiin kuoliaaksi.

Jos susi harhautui kaupunkiin, roomalaiset pyrkivät karkottamaan enteeksi luetun pedon takaisin luontoon sitä vahingoittamatta. Esimerkiksi vuonna 177 eaa. historioitsija Liviuksen mukaan sutta ”ajettiin takaa Roomassa keskellä päivää, kun se tuli sisään Porta Collinasta ja pakeni suuren väkijoukon metelöinnin saattelemana Porta Esquilinan kautta.”

Helpompaa olisi ollut yksinkertaisesti saartaa susi väkijoukolla ja surmata se. Useimpien muiden enne-eläinten kohdalla näin olisikin toimittu, mutta susi muodostaa erityistapauksen.

Tämä havainto saa pohtimaan laajemminkin suden asemaa ja – nykytermiä käyttääksemme – suojelua: jos kerran ennesusia ei surmattu, pyrkivätkö roomalaiset muutenkin välttämään susiin kohdistuvaa vainoa?

Uskonnollinen erityisasema suojeli sutta

Ihmisten ja susien kohtaamisissa antiikin Italian maaseudulla tulee esille vastaava väkivallan välttely. Mitään lakiin perustuvaa kieltoa suden surmaamiseen ei toki ollut. Paimenet puolustivat karja- ja lammaslaumojaan petoeläimiä vastaan, mutta ennaltaehkäiseviä susijahteja tai suden metsästämistä huvin vuoksi ei roomalaisesta kulttuuripiiristä tunneta.

Näyttää myös siltä, etteivät roomalaiset käyttäneet sudenturkkeja vaatetukseen tai suden ruumiinosia lääkintään. Vastoin yleistä harhakäsitystä Rooman legioonien merkinkantajat eivät pitäneet yllään sudennahkoja. Rooman armeijaa kuvaavista reliefeistä on tunnistettavissa ainoastaan karhun- ja leijonantaljoja, eivätkä kirjallisetkaan lähteet puhu armeijan sudenmetsästäjistä.

Ilmeisenä syynä suden puuttumiseen amfiteattereiden areenoilta, kuten muuhunkin väkivallan kartteluun, voidaan pitää eläimen uskonnollista erityisasemaa.

Toisin kuin muita suuria petoeläimiä, susia ei myöskään käytetty amfiteattereiden metsästysnäytöksissä. Ilmeisenä syynä suden puuttumiseen areenoilta, kuten muuhunkin väkivallan kartteluun, voidaan pitää eläimen uskonnollista erityisasemaa. Perinteisen roomalaisen uskonnon vaikutusalueen ulkopuolella, kuten valtakunnan kreikankielisessä itäosassa tai kristinuskon ja mithralaisuuden yhteydessä, susia nimittäin metsästettiin ja toisinaan myös uhrattiin.

Suden asema muuttui selvästi 300-luvulla kristinuskon tultua Rooman valtionuskonnoksi. Myöhäisantiikin aikana susia alettiin metsästää ja surmata amfiteattereissa myös valtakunnan roomalaistuneessa länsipuoliskossa. Kunnioitus vaihtui pelkoon ja usein myös suoranaisiin susivainoihin.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Rissanen, Mika: Rooma, suden kaupunki. Jyväskylä: Atena, 2018
Rissanen, Mika: Suden uskonnollinen asema antiikin Roomassa. Jyväskylä Studies in Humanities, 341. Jyväskylän yliopisto, 2018.