Kosketuksen voima – Rituaalinen parantaminen helluntailais-karismaattisessa kristillisyydessä

Karismaattiseen kristillisyyteen kuuluu erottamattomasti ajatus parantumisesta ihmeenä. Parantumiskokoukset, evankeliointitapahtumien rukousjonot ja muut esirukouspalvelut kutsuvat monia vaivoissaan lääketieteen keinoihin pettyneitä. Usein olennainen osa parantamiseen tähtäävässä rukouksessa on rukoiltavan koskettaminen. Eikö esirukous tepsi ilman fyysistä kontaktia?

Parantumisen ja parantamisen perinne 

Parantuminen Pyhän Hengen avulla on keskeinen teema helluntailais-karismaattisissa yhteisöissä(1). Suuntauksen voimakasta ekspansiota viime vuosikymmenten aikana on selitetty sen notkealla kulttuurisella sopeutuvuudella sekä erityisesti parantumisen teemaan vahvasti kytkeytyvällä opillisella sanomalla.  

Karismaattisen kristillisyyden tarjoama kuva parantumisesta rukouksella on kokonaisvaltainen. Parantumista ei ymmärretä pelkästään medikalisoituna prosessina vaan kaikenkattavana muutoksena. Parantumisen nähdään sisältävän – jollei suorastaan edellyttävän – yksilön henkilökohtaista hengellistä transformaatiota samalla kun siihen liittyy myös tämänpuoleisen hyvinvoinnin lisääntyminen sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen ulottuvuus.

Aistein koettu yliluonnollisen läheisyys kuuluu keho-orientoituneeseen hengellisyyteen. Kosketus on voimakas uskonnollisen kommunikaation väline. Keskeisin käsitys helluntailaisuudessa on Pyhän Hengen pysyvä tai toistuva läsnäolo uskovan elämässä sekä oppi Pyhän Hengen lahjoista eli karismoista. Ne ovat erityisiä, inhimillisyyden ylittäviä ominaisuuksia tai kykyjä, joita Pyhän Hengen ajatellaan jakavan ihmisten käyttöön. Yksi armolahjoista (ks. 1 Kor 12:4–11) on ’terveeksi tekeminen’. Siihen liittyy ajatus mahdollisuudesta välittää Pyhän Hengen parantavaa voimaa.   

Kosketuksen konkretia ja symboliikka parantumisessa 

Kätten päällepaneminen rituaalisena eleenä ilmaisee siunaamista kristinuskossa. Koskettamisella on kristillisessä retoriikassa kaksi funktiota. Se on yhtäältä metafora, toisaalta sillä tarkoitetaan fyysistä, konkreettista tekoa. Vertauskuvallisesti koskettamisella ilmaistaan ihmisen kokemusta transsendentista Toisesta – Pyhä Henki ”koskettaa” ihmistä, mikä voi olla jopa elämää muuttava kokemus. Fyysisenä tekona kosketus on ritualisoitu ja ladattu symboliikalla, jonka tarkoituksena on tehdä näkymätön transsendenssi, jollei suorastaan näkyväksi, niin ainakin konkretisoida se niin, että ihminen voi tuntea sen aistikokemuksena ihollaan.  

Niin metaforinen kuin konkreettinenkin koskettaminen liittyvät helluntaikristillisessä kontekstissa vahvasti parantamiseen ja parantumiseen. Esirukoilijan kädet toimivat kanavina parantavalle voimalle. Kosketus toimii näin rukouksen fyysisenä ulottuvuutena ja vahvistajana.  

Samaan tapaan merkittävä rukouksen intensifiointi on öljyllä voitelu eli ristinmerkin tekeminen rukoiltavan otsaan. Se tekee tilanteesta moniaistisesti koetun. Esirukolijat, joita haastattelin tutkimustani varten, kuvasivat kevyesti tuoksuvaa öljyä nimenomaan symbolina, jonka tehtävänä on muistuttaa läsnä olevasta voimasta. Öljyssä sinänsä ei ajateltu olevan sen kummempaa taikaa.  

Sen sijaan rukousliinaa käytetään ikään kuin mukana kannettavana konkreettisena pyhänä kosketuksena. Liinan puolesta on rukoiltu ja se on siten ”ladattu” parantavalla voimalla. Kankaiset rukousliinat(2) ovat nekin keino tehdä transsendentti koskettaen aistittavaksi, luoda välillinen fyysinen kosketus. Rukousliinalla kuvataan olevan suorastaan mekaaninen vaikutus. Sen avulla parantavan rukouksen voiman voi esimerkiksi postittaa apua tarvitsevalle.

Koskettamisen etiikka 

On osin kulttuurisesti määrittyvää ja opittua, miten ihminen kokee kosketuksen vaikkapa hurmoksellisessa tai muuten emotionaalisesti latautuneessa esirukoustilanteessa. Vaikka kosketus, niin yliluonnollinen kuin inhimillinenkin, esitetään parantamisen yhteydessä positiivisena rakkauden tekona, eivät kaikki rukoiltavana olleet ole kokeneet sitä myönteisenä tilanteena. Jos helluntaikarismaattinen perinne ei ole entuudestaan tuttua, voi evankelistan tai esirukoilijoiden fyysinen läheisyys olla pikemminkin ahdistava kokemus. Kosketuksen kokemiseen voi liittyä myös negatiivisia muistoja. 

Yhteiskristillinen Healing Rooms on ”rukousklinikoina” toimiva esirukouspalvelu, jossa on pyritty ottamaan huomioon se, etteivät kaikki koe samoin esirukoilijoiden fyysistä kosketusta rukoustilanteessa. Niinpä esirukoilijan tehtävään haluavat sitoutuvat noudattamaan selkeästi määriteltyjä ohjeita sen suhteen, miten rukoiltavaksi tulevaa henkilöä saa koskettaa.

Yhden ihmisen puolesta rukoilevat kolme esirukoilijaa voivat rukoiltavalta luvan kysyttyään pitää käsiään kevyesti mieluiten hänen olkapäillään mutta ei kosketella häntä muuten esimerkiksi koskettaen kipeää kohtaa kehossa. Sukupuolten välillä kosketusta tulee välttää, vaikka miehet ja naiset voivat muuten rajoituksitta rukoilla toistensa puolesta. Sääntöjen tarkoituksena on minimoida tilanteet, jotka saattaisivat tuntua liian tungettelevilta. Suurelle osalle rukousklinikoiden asiakkaista karismaattisen kristillisyyden kehollisuus ei välttämättä ole tuttua.  

Naispuolinen rukoustiimin jäsen, jolla itsellään oli terveysongelmia, kertoi olevansa mielellään itsekin rukoiltavana ja ehdottomasti haluavansa esirukoilijoiden koskettavan itseään. ”Jumalan mysteeriksi” hän kutsui sitä, että parantavan voiman siirto edellyttää vuorovaikutusta ihmisten kesken, ei ainoastaan kahden välistä suhdetta ihmisen ja Jumalan välillä. Hänen mielestään juuri siksi, että fyysinen kosketus on rajattu tiettyihin rituaalisiin eleisiin, siinä ”säilyy hengellinen aitous”, ja sosiaalinen kontrolli kolmen esirukoilijan kesken takaa hienotunteisuuden rukoiltavaa kohtaan.

Koettu parantuminen 

Lääketieteen näkökulmasta katsottuna näytöt elimellisestä paranemisesta rukouksen voimalla on moneen kertaan todettu kyseenalaisiksi. Sen sijaan tutkittaessa koettua paranemista psykologisena ilmiönä se näyttäytyykin toisessa valossa.  

Tilanteen vahva emotionaalinen lataus sekä hyväksyntää ja välittämistä viestivä kosketus voivat edesauttaa kokemusta parantumisesta. Mielenkiintoinen tutkimustulos henkilökohtaisia parantumistodistuksia analysoitaessa onkin ollut se, että parantumiskokemuksesta kerrotaan useimmiten eritoten tilanteissa, joissa on koettu samalla läsnäoloa ja sosiaalista vuorovaikutusta. 

Kirjoittaja

Viitteet: 

1. Karismaattisuutta ei voi pitää yhtenäisenä liikkeenä vaan Pyhän Hengen armolahjoja (kharisma) korostavina opillisina ja käytännöllisinä painotuksina, jotka sulautuvat tai ovat vaihtoehtoina mukana useiden eri kristillisten suuntausten toiminnassa. Karismaattisuudella viitataankin tässä yhteydessä yksinkertaisesti kaikkeen sellaiseen kristillisyyteen, jossa ilmenee tavalla tai toisella käsitys yhteydestä ihmisen ja Pyhän Hengen välillä armolahjojen käyttönä.
2. Eräs haastateltavani nimenomaisesti tarkensi rukousliinan materiaalin. Sen on oltava kangasta, paperinenäliina ei ajaisi samaa asiaa. 

Kirjallisuutta:  

Brown, Candy Gunther: Testing Prayer. Science and Healing. Cambridge, MA: Harvard University Press, 2012. 

Hovi, Tuija: Faith-healing Revisited. A Charismatic Christian Intervention to the Therapy Culture in Finland. – Jessica Moberg & Jane Skjoldli (Eds), Charismatic Christianity in Finland, Norway and Sweden. Case Studies in Historical and Contemporary Developments. 161–186. Basinstoke: Palgrave Macmillan, 2018. 

Lundmark, Mikael: Religious Objects and the Coping Process. Case Studies on Prayer Clothes as Transitional Objects in Religious Coping. Archive for the Psychology of Religion 37, 54–83. 2015. 

Paldam, Ella & Uffe Schjoedt: Miracles and Pain Relief. Experienced Healtf´h Effects of Charismatic Prayer Healing in a Large Collection of Christian Testimonies. – Archive for the Psychology of Religion 38, 210–231. 2016. 

Pohjanheimo, Outi: Etsiä, hoivata, leikkiä. Maagisen ajattelun rikastuminen; intuitiivinen ajattelu ja emootiot parantamiseen liittyvässä etnografisessa aineistossa. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2019. 

Vondey, Wolfgang: Embodied Gospel: The Materiality of Pentecostal Theology. – Michael Wilkinson & Peter Althouse (eds), Annual Review of the Sociology of Religion. Volume 8: Pentecostal and the Body. 102–119. Leiden: Brill, 2017.