Pääkirjoitus: Kuolema

John Donnen muistomerkki St. Paulin katedraalissa Lontoossa. Kuva: Wikimedia Commons.”Kuolema, älä ylpeile, vaikka sinua on kutsuttu mahtavaksi ja pelottavaksi, sillä sitä sinä et ole…” (”Death, be not proud, though some have called thee Mighty and dreadful, for thou art not so —“)

Näin rohkealla, hurjalla tai varmasti jonkun mielestä oudollakin tavalla runoili anglikaaninen pappismies, hovikappalainen ja St. Paulin dekaani John Donne (1572–1631) yhdessä kaikkein kuuluisimmista ”pyhistä soneteistaan” (Holy Sonnets). Sonetti pohtii kuolemaa kristillisen ylösnousemusteologian valossa.

Donne oli monella tapaa kuoleman tuttu, ja hänen yksi myöhemmistä teoksistaan ”Devotions Upon Emergent Occasions” käsitteli Donnen omia kokemuksia vaikean sairauden kourissa. Juuri tuosta kirjasta, sen meditaatiosta numero 17, on peräisin usein siteerattu lause: ”Älä kysy, kenelle kellot soivat, sillä ne soivat juuri sinulle.” Donne makasi vuoteellaan sairaana kuunnellen läheisen kirkon kuolinkelloja, jotka soivat jollekin toiselle. Kirjailijan oivallus oli järisyttävä: kukaan ihminen ei ole saari, vaan koko ihmiskunta on samaa mannerta. Kun palanen sortuu mereen, se on poissa kaikista. Kuolema on ihmiskunnan yhteinen kokemus, jaettu todellisuus.

“No man is an Iland, intire of it selfe; every man is a peece of the Continent, a part of the maine; if a Clod bee washed away by the Sea, Europe is the lesse, as well as if a Promontorie were, as well as if a Mannor of thy friends or of thine owne were; any mans death diminishes me, because I am involved in Mankinde; And therefore never send to know for whom the bell tolls; It tolls for thee.”

Tämän Teologia.fi-numeron teemana on kuolema, tarkemmin sanottuna kuolemaan eri tavoin liittyvä teologinen ja uskonnon tutkimus. Kuoleman ja kuolevaisuuden edessä joudutaan pohtimaan elämän syviä peruskysymyksiä: keitä ja mitä olemme, mistä tulemme ja minne menemme? Kuolema synnyttää toimintatapoja, rituaaleja ja kulttuuria, niin että voidaan puhua kuoleman kulttuureista. Näihin liittyvät erilaiset eettiset ja käytännölliset, yhteisölliset ja yksilölliset pohdinnat. Kuolema koskettaa.

Yksilön kokemuksessa kuolema on ajan äärimmäinen horisontti, jonka edessä ihminen ajattelee olemistaan ja elämäänsä. Ihminen elää aina kohti kuolemaa. Erilaiset uskonnot ja maailmankatsomukset ottavat kantaa kuolemaan, tulkitsevat kuolemaa, pyrkivät tarjoamaan lohtua, toivoa, rauhaa tai rohkeutta väistämättömän edessä.

Kuoleman tieteellisessä tutkimuksessa voidaan viljellä erilaisia luonnontieteellisiä, lääketieteellisiä, humanististen tieteenalojen ja myös uskonnontutkimuksen ja teologian näkökulmia − eettisiä ja filosofisia kysymyksenasetteluita. Niitä kaikkia ei ole mahdollista eikä tarkoituskaan kattaa tällä artikkelikokoelmalla, mutta joitakin näkökulmia on mahdollista tarjota.

Teemanumeron tarkoituksena ei ole antaa tyhjentävää kuvaa kuoleman tutkimuksesta, ei edes uskonnontutkimuksen ja teologisten tieteenalojen tarjoamista näkökulmista. Artikkelit valaisevat erilaisia lähestymistapoja ja kysymyksenasetteluja ja ovat esimerkkejä niistä moninaisista tutkimusaiheista ja -kohteista, joita voidaan tarkastella.

Mukana valikoimassa ovat Outi Lehtipuun artikkeli ”Kuolemalla kuoleman voitti”, jossa Kristuksen tuonelanmatkaa tarkastellaan varhaiskristillisissä teksteissä sekä Jyrki Knuutilan analyysi, jossa pohditaan miten ”Yksityinen, yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen kuoleman kulttuuri kohtaavat toisensa hautauksessa ja hautausmailla”.

Neljä teema-artikkelia valottaa eri uskontokuntien kuolemantraditioita: Pekka Lindqvistin ”Judiska begravningsritualer – ur ett finländskt perspektiv” selvittää suomalaisia juutalaisia hautaustraditioita. Maija Buttersin kirjoitus analysoi kuolemaa hindulaisessa ja buddhalaisessa traditiossa − myös Suomessa − kun taas Tuula Sakaranahon ja Maija Buttersin yhteisartikkeli ”Maassa maan tavalla” tarkastelee suomalaisen islamin kuolemakäsityksiä ja -rituaaleja. Helena Kupari kirjoittaa tekstissään ”Suo meille iankaikkinen muisto” karjalaisten ja koltta-ortodoksien kuolemanrituaaleista ja uskomuksista.

Kaksi artikkelia pohdiskelee ajankohtaista eutanasiakysymystä: Jaana Hallamaan teksti ”Onko kuolema yksityisasia?” sekä arkkiatri Risto Pelkosen teksti ”Oikeus elää, oikeus kuolla: eutanasia lääketieteen kysymyksenä”. Matti-Pekka Virtaniemen artikkeli ”Kuolema kirkastaa elämän tarkoituksen lähteitä” tarkastelee parantumattomasti sairaiden elämänkokemusta ja Auli Vähäkankaan teksti ”Yhteisöllinen suru perustuu yhteyden ylläpitämiseen” pohtii analyyttisesti suruteorioita.

Lopulta Leo Näreaho kirjoittaa artikkelissaan ”Kuolemanrajakokemukset: mystiikkaa vai aivokemiaa?” kuolemanrajakokemusten tieteellisen tutkimuksen problematiikasta.

Toivotan hyviä lukuhetkiä artikkeleiden äärellä.

 

Kirjoittaja Johan Bastubacka, TT, on käytännöllisen teologian dosentti Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja Teologia.fi:n vastaava toimittaja.