Henkiset ja ruumiilliset harjoitteet varhaisessa juutalaisuudessa ja kristinuskossa

Antiikin juutalaisuudessa viisaan hahmoon liitettiin toimia ja harjoitteita, joiden ajateltiin edesauttavan viisauden saavuttamisessa tai sen ylläpitämisessä. Viisautta käsitelleet kirjoitukset pyrkivät usein muovaamaan vastaanottajiaan kohti hyveellistä sekä moraalisesti ja henkisesti valveutunutta elämää.

Antiikin juutalaisuudesta ja kristinuskosta tunnetaan monenlaisia henkisiä ja ruumiillisia harjoitteita, jotka palvelivat erilaisia luonteenjalostamisen päämääriä. Hellenistisestä kaudesta eteenpäin juutalaisista teoksista heijastuu kreikkalaisia vaikutteita, joskin niiden syvyydessä ja ilmenemismuodoissa on vaihtelua. Varhaisessa kristillisessä perinteessä vaikutteita ammennettiin sekä juutalaisesta viisausperinteestä että hellenististen ja myöhäisantiikin filosofikoulujen opetuksista ja elämäntavasta. Keskiössä on ajatus ihmisestä, joka tutkistelee itseään Jumalan edessä ja pyrkii elämään viisautta todeksi omassa elinympäristössään.

Luonteenmuovaus juutalais-kristillisessä antiikissa

Antiikin juutalaisessa ja varhaiskristillisessä kirjallisuudessa viisaudesta puhutaan monin vivahtein. Viisaus voi merkitä taitoa, tietoa, asiantuntemusta, älyä tai vaikkapa ”Herran pelkoa”. Viisaus myös manifestoi itsensä henkilöitynä naishahmona, Toorana eli jumalallisena ilmoituksena ja Jeesuksen muodossa.

Sisällön ohella viisauskirjallisuutta voidaan tarkastella funktion näkökulmasta: se pyrkii usein muovaamaan vastaanottajiaan kohti hyveellistä, moraalisesti ja henkisesti valveutunutta elämää. Kirjoittajat selvästi kutsuvat vastaanottajia dialogiin ja pyrkivät saamaan heissä jotakin aikaan. Tämä ulottuvuus antaa antiikin viisausteksteille ajattoman luonteen: monet nykylukijat ovatkin innostuneet vaikkapa Jobin ja Saarnaajan kirjoista.

Viisauden harjoittaminen hellenistisessä Juudeassa

Viittauksia erilaisiin viisaisiin ihmisiin tunnetaan runsaasti muinaisitämaisesta ja varhaisesta heprealaisesta perinteestä. Hellenistisellä kaudella ja roomalaisaikana juutalaiset kirjoittajat näyttävät kiinnostuneen yhä enenevissä määrin viisaasta ihmisestä (hepreaksi hakham, kreikaksi sofos) esimerkillisenä hahmona.

Antiikin juutalaisuudessa viisaan hahmoon liitettiin toimia ja harjoitteita, joiden ajateltiin edesauttavan viisauden saavuttamisessa tai sen ylläpitämisessä. Nämä aktiviteetit olivat moninaisia, mutta kaikki kuvaavat osaltaan viisauden elettyä ja ruumiillista ulottuvuutta.

Hepreaksi 200-luvulla eKr. kirjoitettu Saarnaajan kirja keskittyy päähenkilönsä kriittiseen pohdintaan: Saarnaaja on tietoinen ajankulusta (3:1–8), mietiskelee maailmaa ja elämää (esim. 1:13–18, 4:9–12, 5:9–14), testaa itseään ymmärtääkseen elämän merkityksen (2:1–11) ja valmistautuu kuolemaansa (3:18–21, 12:1–7). Teokseen myöhemmin liitetty epilogi selventää edelleen, kuinka Saarnaaja opetti ihmisiä, sommitteli sananlaskuja ja pohdiskeli niiden merkityksiä (12:9–11). Saarnaajan kirja kutsuukin vastaanottajia tutkimaan ja ihmettelemään maailmaa sekä etsimään viisautta kyselyn ja kriisien kautta.

Alkujaan hepreankielinen Sirakin kirja, joka käännettiin varhain kreikaksi, on peräisin noin vuodelta 180 eKr. Tässä pedagogisessa teoksessa kuvatut viisaan ihmisen toimet sisältävät opetusta ja kirjurintehtäviä (24:30–34, 39:1–3), itsehillinnän harjoitusta (18:30–33), luonnon tarkastelua (42:15–43:33), Tooran mietiskelyä (mm. 24:23–29, 38:34b) ja ehkäpä myös menneisyyden merkkihahmojen emulaatiota (44:1–49:24). Lisäksi viisas rukoilee ja profetoi etsiessään viisautta (24:33, 39:5–8). Hahmon kuvaus on selvästi idealisoitu: se tarjoaa oppilaille esimerkin ja mallin, jonka toimintaa jäljitellä viisautta etsiessä.

Viisaalla on keskeinen rooli myös ajanlaskun taitteesta juontuvassa Qumranin tekstikokoelmassa. Useat pedagogiset, liturgiset ja sääntötekstit kuvaavat esimerkillistä hahmoa, josta käytetään nimitystä Maskil. Viisauden harjoittamisen näkökulmasta on kiehtovaa, että Maskilin elämäntapaan liitetään toistuvia toimia: opetus, esoteerisen tiedon vastaanottaminen, hengellinen tuomiovalta, hymnien ja mystisten laulujen performanssi ja pahoilta hengiltä suojautuminen. Myös Maskil näyttäytyy prototyyppisenä viisaana, jonka kuvauksessa sulautuvat yhteen monet Qumranin liikkeen ihanteet ja joka tarjoaa emulaatiolle kohteen.

Diasporajuutalaisia käsityksiä viisaudesta

Välimeren alue koki merkittäviä muutoksia Aleksanteri Suuren valloitusten jälkeen, kun kreikkalaisen kulttuurin vaikutteet ulottuivat kaikkialle ja sulautuivat paikallisiin kulttuureihin. Myös useat juutalaiset omaksuivat kreikan kielen. Viimeisiltä vuosisadoilta eKr. ja ajanlaskun taitteesta tunnetaankin runsaasti kreikankielisessä diasporassa tuotettua kirjallisuutta. Hellenistijuutalaisia viisaita kuvaavat lähteet sanoittavat juutalaisia näkemyksiä viisaudesta uudelleen hyödyntäen kreikkalaisen filosofian kuvastoa ja käsitteitä. Samaan aikaan ne ammentavat heprealaisesta viisausperinteestä ja uudistavat sen omassa asiayhteydessään.

Viisauden kirja, joka juontunee ajanlaskun taitteen Aleksandriasta, hahmottelee viisaan ihmisen, joka samastetaan kuvitteelliseen kuningas Salomoon teoksen ”omaelämänkerrallisissa” jaksoissa (7:1–9:18, erityisesti 9:7–8). Näiden katkelmien mukaan viisas ihminen rukoilee viisautta ja ymmärrystä (9:1–18) ja pohdiskelee vaikkapa ihmiskuntaa ja rikkauksia tai viisauden jumalallista luonnetta ja alkuperää (7:1–8:21). Teos kutsuu vastaanottajiaan viisaaseen elämään, joka on täynnä juutalaista hurskauselämää, mutta puhuu viisaudesta kreikkalaisin termein.

Viisaan hahmon henkiset harjoitteet ovat kaikista selvimmin esillä juutalaisen filosofin ja eksegeetin Filon Aleksandrialaisen (n. 20 eKr. – 50 jKr.) teoksissa. Filon seuraa kreikkalaista filosofista diskurssia esittäessään filosofin henkilönä, joka tavoittelee viisautta tullakseen viisaaksi (sofos). Stoalaisittain Filonin kuvaama sofos on emotionaalisesti ja eettisesti täydellinen hahmo. Viisauden rakastajien tulee jäljitellä viisasta pyrkien samaan esimerkillisyyteen. Kaikista tärkein jäljittelyn kohde on Mooseksen hahmo (mm. Mos. 1.158–159).

Filon mainitsee usein myös Genesiksestä tutun Jaakobin hahmon, joka etenee viisauteen henkisten harjoitteiden (kreikaksi askēsis) kautta. Filon liittää Jaakobin ”valmennukseen” harjoitteita, joita ovat vaikkapa itsehillintä, velvollisuuksien suorittaminen, välinpitämättömyys välinpitämättömiä asioita kohtaan, tarkkaavaisuus, hyvien asioiden muistelu, lukeminen ja kuuntelu (Leg. 3.18–19; Her. 252–253). Monet näistä ovat tuttuja kreikkalais-roomalaisesta filosofisesta perinteestä, mutta toisinaan niiden sävy on varsin juutalainen, mikä kuvastaa erilaisten kulttuuristen vaikutteiden sulautumista yhteen Filonin ajattelussa.

Viisaus ja varhainen kristinusko

Kristinusko syntyi ja levisi ajanlaskun alussa Välimeren ympäristössä. Monet tämän kulttuuripiirin kysymykset ovat jääneet elämään kristillisessä perinteessä ja päässeet sen välityksellä vaikuttamaan voimakkaasti esimerkiksi eurooppalaiseen ajatteluun. Viisauden ideaalin varhainen kristinusko ammensi erilaisista viisausperinteistä: hellenistisestä juutalaisuudesta sekä ensimmäisten vuosisatojen filosofikoulujen opetuksista ja keskusteluista.

Varhaisimmat tuntemamme kristilliset tekstit, kuten Paavalin kirjeet, eivät juurikaan käsittele aikansa filosofisia ongelmia. Kuitenkin ne liittyvät moniin myöhäisantiikin keskusteluihin sivuten myös viisauden saavuttamiseen liittyviä kysymyksiä.

Paavalin mukaan ainoastaan Jumala on viisas (sofos) ja Häntä on ylistettävä Kristuksen kautta (Room. 16:27). Ihmisen tilanne on hankalampi (1. Kor. 3:18): ”Jos joku teistä on olevinaan viisas (sofos) tässä maailmassa, hänestä täytyy ensin tulla hullu (moros), jotta hänestä tulisi viisas.” Vastakkainasettelun sofos/moros taustalla on vaikutteita Vanhan testamentin viisauskirjallisuudesta (Sananl. 3:7; myös Jes. 5:21), jonka mukaan ihmisen ei tule pitää itseään liian viisaana. Tätä teemaa Paavali kehittelee edelleen kirjeissään roomalaisille ja galatalaisille (Room. 12:16; Gal. 6:3).

Paavalin liittymäkohdat aikansa filosofisiin koulukuntiin ovat olleet runsaan tutkimuskeskustelun kohteena. Lisäksi Jeesus-tutkimuksen keskeisiin teemoihin on kuulunut kysymys Jeesuksen lopunajallisen julistuksen ja hänen käyttämänsä viisausperinteen suhteesta. Kumpaa tulisi tulkita kumman valossa: viisautta eskatologian vai lopunaikojen valtakunnan koittamista ajattoman elämänviisauden näkökulmasta? Tämän artikkelin puitteissa ei oteta kantaa kyseiseen dilemmaan, mutta on syytä huomata, että Jeesuksen vertauksissa käsitellään kysymystä, miten järkevä (fronimos) tai hölmö (moros) ihminen toimii (Matt. 7:24–27). Matteus mainitsee viisauden käytännöllisen ominaisuuden: viisaus (sofia) tunnetaan teoistaan (Matt. 11:19).

Kristillinen filosofia kehittyy

Viisauden ja tekojen välinen yhteys oli keskeinen kysymys ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikaisessa kreikkalais-roomalaisessa filosofiassa. Ajan huomattavin koulukunta oli stoalaisuus, jonka painopiste oli tuolloin etiikassa. Hieman myöhemmin metafysiikka ja siihen liittyvät kysymykset nousivat keskiöön platonismin voittokulun myötä. Juuri tähän kehitykseen liittyvät monet kristilliset opinkohdat ja askeettisen kirjallisuuden klassikkoteokset.

Ranskalainen filosofi ja filosofian historioitsija Pierre Hadot on korostanut, että antiikin filosofikouluissa oli teoreettisten kysymysten ohella kyse elämäntavasta. Hän painottaa, että myös kristinusko tulee nähdä elämäntapana juuri tätä kulttuurista kehystä vasten. Esimerkiksi 300–400-lukujen askeetit katsoivat jatkavansa antiikin viisauden todeksi elämistä luostareissaan. Vaikka esimerkiksi Antonius Suuren elämä ja Evagrios Pontoslaisen Praktikos tarjoavat hyvin erilaiset ikkunat egyptiläiseen asketismiin, molemmilla on selvä suhde aikansa filosofisiin ja teologisiin keskusteluihin.

Askeettinen kirjallisuus ei kuitenkaan syntynyt erämaassa, vaan jo ennen luostarikilvoittelun syntyä. Clemens Aleksandrialainen käsitteli 190-luvun lopulla Paedagogus-teoksessaan lähes kaikkia kuviteltavissa olevia askeettisen kirjallisuuden aiheita kaupunkikontekstissa.

Clemens painotti viisauden käytännöllistä soveltamista erilaisissa arkielämän tilanteissa (esim. Paed. 1.4.10; 1.7; 1.13; 3.1.1). Koko teoksen toinen kirja onkin omistettu käytännöllisten elämäntapakysymysten käsittelylle. Clemens tekee selväksi, mitä hyveitä esimerkiksi painiminen kehittää (Paed. 3.10) liittäen suositun urheilulajin Raamatussa mainittuun Jaakobin painiin (Gen. 32:23–33). Clemens sivuaa myös samankaltaisia hyveissä harjaantumisen teemoja kuin Filon jo häntä aiemmin.

Hadot’n mukaan kristityt omaksuivat filosofikouluilta esimerkiksi muisti- ja meditaatioharjoituksia. Erämaakirjallisuuden yksi tyypillinen piirre on muistella vanhojen kilvoittelijoiden elämäntapaa ja viisauksia, joita kerättiin yhteen. Apophthegmata Patrum, 400-luvulta peräisin oleva kokoelma sanontoja, on yksi esimerkki tällaisesta kristittyjen omaksumasta pedagogiasta.

Toisena esimerkkinä voidaan pitää Augustinuksen teosta Tunnustukset. Sitä voi lukea muistiharjoituksena (erityisesti Conf. 8) ja moraalisena reflektiona, jossa hiljattain piispaksi valittu Augustinus käy läpi elämäänsä ja tutkistelee itseään. Teoksessa on platonistisen introspektion piirteitä. Jo kauan ennen Augustinusta eläneet stoalaiset, kuten kreikaksi kirjoittanut keisari Marcus Aurelius, pitivät tämänkaltaista meditaatiota luonteenjalostuksen kannalta hyödyllisenä.

 

Kirjoittajat:

TT Joona Salminen. Salmisen väitöskirja käsittelee varhaiskristillistä askeesia.

Suomen Akatemian tutkijatohtori Elisa Uusimäki. Uusimäki tarkastelee työssään hellenistijuutalaista viisaan hahmoa.

Lähteet:

Apophthegmata Patrum. Les apophtegmes des pères: collection systématique, chapitres x-xvi. Toim. J.-C. Guy. Paris: Cerf, 2003.

Augustinus. Confessionum libri tredecim. Toim. L. Verheijen. Turnhout: Brepols, 1981.

Clemens Aleksandrialainen. Le Pedagogue: texte grec. Toim. M. Harl ym. Paris: Cerf, 1960–70.

Evagrios Pontoslainen. Traité pratique ou le Moine. Toim. A. Guillaumont & C. Guillaumont. Paris: Cerf, 1971.

Filon Aleksandrialainen. Philo with an English Translation. Toim. F. H. Colson ym. Cambridge: Harvard University Press, 1929–62.

Kirjallisuus:

Hadot, P. Philosophy as a Way of Life: Spiritual Exercises from Socrates to Foucault. Toim. A. I. Davidson. Käänt. M. Chase. Oxford: Blackwell, 1995.

Knuuttila, S. Emotions in Ancient and Medieval Philosophy. Oxford: Clarendon, 2004.

Pujiula, M. Körper und christliche Lebensweise: Clemens von Alexandreia und sein Paidagogos. Berlin: de Gruyter, 2006.

 

Ingressin kuvituskuva: Deniz Altindas, Unsplash.com