Viisautta monesta näkökulmasta: tieteenalojen välisistä eroista

Vaikka viisauden salaisuutta on länsimaissa metsästetty jo antiikista, kysymys siitä, mitä viisaus ”oikeasti on”, tuntuu yhä liukkaasti lipeävän otteesta. Miksi yhteisymmärrys aiheesta ei ota syntyäkseen?

Viisautta tutkitaan monen eri tieteenalan parissa, etummaisina psykologia, sosiaalitieteet, vertaileva kulttuurintutkimus sekä filosofia ja teologia. Hieman laveammin ajateltuna myös taloustieteessä, organisaatiotutkimuksessa ja ammatillisen päätöksenteon tutkimuksessa voidaan tutkia viisautta.

Vaikka aihe on yhteinen, eri tieteenalojen parissa nousee esiin hieman eri kysymyksiä. Mitä viisaus on esimerkiksi biologisena ominaisuutena, päätöksenteon heuristiikkoina, luonteenpiirteenä tai vaikkapa tunnetun henkilön antamana roolimallina? Viisaustutkimus uhmaa usein tieteenalojen rajoja.

Viisaustutkimuksessa päädytään usein toteamaan ”viisauden” olevan huomattavan tilanneriippuvainen ilmiö, jota on vaikea määritellä. Yleensä tunnistetaan kuitenkin viisauden erilaisia osatekijöitä – ominaisuuksia, luonteenpiirteitä ja reunaehtoja, joista vaikeasti määriteltävä viisaus syntyy. Koska viisauden ”isoon kysymykseen” vastaaminen on osoittautunut vaikeaksi, on yleensä helpompi rajata tutkimus tilannekohtaisempaan ja paikallisempaan viisauteen.

Tutkimusagenda tekee tutkimuksen

Tietyt erot viisautta tutkivien tieteenalojen välillä on tärkeä huomata. Jokaisella tieteenalalla on oma ”viisautta” värittävä näkökulmansa ja historiansa. Toisaalta eri tieteenalat palvelevat erilaisia intressejä. Yksittäiset tutkijat saattavat myös projisoida tutkimaansa ”viisauteen” omaa arvomaailmaansa. Näistä ja muista syistä tieteiden välinen yhteisymmärrys on huomattavan vaikeaa.

”Tutkimusagenda” on käsite, joka on hyvä ymmärtää. Sillä viitataan väljään, yleensä heikosti tiedostettuun arvojen ja käytännön intressien kokonaisuuteen, joka vaivihkaa ohjailee niin tutkimuskysymyksen muotoilua, oletuksia tutkimuskohteesta kuin menetelmien valintaa. Ymmärtämällä paremmin tutkimusagendaa ja sen takana olevia piilovaikutteita voidaan nähdä, miten tieteenalassa suosittu käsitys ”viisaudesta” muodostuu. Alla muutamia esimerkkejä siitä, kuinka tämä tapahtuu.

Filosofit kiertelevät viisaudesta

Omalla tieteenalallani filosofiassa suositaan yleensä kahta viisauskäsitystä: joko ”erityisenä tietona” tai ”ajattelun ja päätöksenteon hyveenä”. Toisin sanoen ”viisaus” on teoreettis-käsitteellisen ymmärryksen tai vaihtoehtoisesti moraalisen ja omaelämänkerrallisen reflektion ominaisuus. Viime aikoina on esitetty laajaa kritiikkiä siitä, miten nykyfilosofiassa on ”unohdettu viisaus” vakavan tutkimuksen aiheena. Vasta viime vuosikymmeninä on tapahtunut uusi havahtuminen aiheeseen, eikä viisaustutkimus ole vieläkään kovin yleistä.

Tutkimusagendaa sanelevat lukemattomat tekijät, joista kaikkia ei kannata listata. Yksi tekijä filosofiassa on paideia filosofian ydinarvona – vakaumus, että hyvä ajattelu on tie hyvään elämään ja sellaisena opittavissa. Toisaalta agendaan voivat hiipiä myös filosofian ”alkumyytit” ja halu elää niitä uudelleen: Sokrates kielsi oman viisautensa ja oli siksi Ateenan viisain, kun taas vain houkat ja petolliset ”sofistit” julistivat omaa viisauttaan.

Ankarassa väittelykulttuurissa sofistiksi leimaaminen on tyypillistä, ja filosofit pyrkivät ahkerasti välttämään leimatuksi joutumista. Tämän seurauksena tutkimusagenda suosii epäsuoraa lähestymistä viisauteen eli mieluummin tiedon, ajattelun tai moraalin tutkimusta. Tämä selittänee osittain sitä, miksi filosofit helposti vaikenevat viisaudesta tai ovat haluttomia menemään kovin syvälle käytäntöön aiheen suhteen – filosofiassa ”viisaudesta” sopii puhua vain hiljaa.

Tulkinnan kohde rajoittaa tulkitsevaa tutkimusta

Tutkimusagenda käyttäytyy samoin muissakin tutkimusperinteissä, kuten teologiassa tai vertailevassa kulttuurintutkimuksessa. Teologiassa viisautta voidaan käsitteellistää useilla tavoilla: vaikkapa moraalisena hyveenä, mystisenä, kokemusperäisenä tietona tai toimintaperiaatteina. Vertailevassa kulttuurintutkimuksessa esitetään samanlaisia kysymyksiä esimerkiksi kansanomaisista ja eri kulttuurien myyteissä elävistä viisauskäsityksistä.

Teologisen tutkimusagendan keskeinen piirre liittyy tietenkin teologisuuteen: sitä rajaa kiinnostus uskontoa ja uskonnollisuutta kohtaan.

Vertailevassa kulttuurintutkimuksessa tutkimusagendaa sanelee filosofinen sitoumus metodologiseen relativismiin: vertailevan kulttuurintutkimuksen edellytys on, että kaikki tutkitut näkemykset ovat yhtä ”totta” ja vakavasti otettavia tutkimuksen näkökulmasta. Muutoin kyseessä ei ole aito pyrkimys ymmärtää. Toisinaan mukaan hiipii relativismin myötä tutkijoiden oma pyrkimys puolustella tutkimuksensa kohdetta, oikeuttaa sen olemassaolo ja yritykset ”järkeistää” sitä länsimaiselle yleisölle. Tutkija saattaa tavalla tai toisella heijastaa näin omat arvonsa tulkinnan kohteeseen.

Jos tutkijan arvot laitetaankin sulkeisiin, alojen tutkimusagendassa ”viisaus” nähdään ensisijaisesti vain tutkitun uskonnon tai kulttuurin käsityksenä – ihanteena tai arvona, joka elää sanallistetuissa väitteissä, sananlaskuissa, kertomuksissa ja esimerkeissä. Tutkija ulkoistaa itsensä parhaansa mukaan ja pyrkii siten uskollisesti ”vain kuvaamaan” ajattelutapoja, myyttejä, konnotaatioita ja kansankäsityksiä. Tämän vuoksi teologinen ja vertaileva tutkimus vastaa yleensä kysymykseen ”Mitä viisaudesta ajatellaan?” ottamatta kantaa ajattelutapojen paremmuuseroihin tai siihen, mitä viisaus todella on. ”Viisaus” on sanoja ja satuja?

Politisointi ja skientismi tutkimusagendalla?

Psykologiset viisauskäsitykset voidaan karkeasti jaotella esimerkiksi piirre-, mielentila- ja asiantuntijuusteorioihin viisaudesta. Piirreteoriat käsitteellistävät viisauden muun muassa ”luonteenvahvuudeksi”, ”persoonallisuudeksi” tai ”kognitiiviseksi preferenssiksi”. Mielentilateoriat puolestaan palauttavat viisauden hetkittäisiin mielenilmiöihin ja kokemuksiin. Asiantuntijuusteoriat painottavat viisauden suhdetta erityisesti opittuihin päätöksenteko- ja ajattelutapoihin.

Psykologisen tutkimuksen ominaispiirre on halu objektiiviseen, empiiriseen mitattavuuteen. Agendalla voi nähdä esimerkiksi skientistisen pyrkimyksen tulla vakavasti otettavaksi luonnontieteeksi mittaristoihin ja tilastomatematiikkaan luottamalla: tämä kuitenkin voi tapahtua teorian kustannuksella.

Sosiaalitieteissä viisaustutkimusta tapahtuu eniten ikääntymisen tutkimuksen parissa, jota värittää usein yhteiskunnallinen agenda nostaa vanhuuden ja eläkeläisten arvostusta. Keskeistä näille tutkimuksille on ”viisastumisprosessi”, joka tuottaa seestyneen vanhuuden, ja siihen liitetyt osatekijät. Viisaus käsitteellistetään tällöin kuvauksina oikein eläneen ihmisen seesteisyydestä, jonka elämänkokemus ja sen reflektio ovat tuottaneet. Näin ikääntyneillä halutaan esittää olevan jotain arvokasta, mikä nuoremmilta puuttuu.

Eroon eroista?

Erot lähestymistavoissa, tiedonintresseissä ja tutkimusagendoissa ovat välttämätön osa tiedettä. Näin on myös viisaustutkimuksessa. Erojen tiedostaminen auttaa keskustelemaan oikeista asioista, välttämään ”monopolistisia” pyrkimyksiä, lähentymään ja tulkitsemaan tuloksia yli rajojen. Konsensus antaa ehkä vielä hetken odottaa itseään, mutta keskustelun monialaisuus ja avoimuus antavat siitä varsin lupaavia merkkejä. Erityisesti ilahduttaa, miten näitä uusia lähestymistapoja sovelletaan kasvavissa määrin myös filosofisen viisaustutkimuksen parissa.

 

Kirjoittaja Markus Neuvonen toimii filosofian tutkijana Helsingin yliopistossa sekä itsenäisenä päätöksenteon ja viestinnän konsultoivana asiantuntijana.

Ingressin kuvituskuva: Štefan Štefančík, Unsplash.com