Keskustelua viisaudesta
Mitä, miten ja missä viisautta tutkitaan? Entä mitkä ovat viisauden tutkimisen haasteet ja ulottuvuudet?
Viisaus hukassa? -teemanumerossa julkaistaan kahden tutkijan, Jenni Spännärin ja Anna Sofia Salosen välinen sähköpostikirjeenvaihto viisauden tutkimisesta. Spännäri työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, CoCare ja CoPassion -tutkimusprojekteissa. CoCare -projektissa hän tarkastelee ikäihmisten ryhmiä viisauden ja huolenpidon näkökulmasta. Salonen on puolestaan väitellyt joulukuussa 2016 uskonnollistaustaisesta ruoka-avusta. Hän työskentelee tutkijatohtorina CoCare -tutkimusprojektissa.
Viisauden ulottuvuuksista
20.12.2016 kello 16.10
Heip Anna! Kiitos kun suostuit keskustelemaan kanssani viisauden tutkimisesta!
Juuri nyt olen tutkimuksissani lähestymässä viisautta kahden eri menetelmän eli työhanskan kanssa. CoPassion-projektin kyselyissä, sekä suuressa kansalaiskyselyssä että interventioiden yhteydessä, olemme käyttäneet sosiologi Monika Ardeltin kehittämää kolmiulotteista viisausmittaria (3D-WS-12). Mittarissa viisaus koostuu kognitiivisesta, reflektiivisestä ja myötätuntoisesta ulottuvuudesta. Sen hyödyntäminen auttaa meitä huomaamaan, mihin ilmiöihin ja ihmisten ominaisuuksiin viisaus on yhteydessä ja toimiiko juuri tälläinen viisauden mittaamisen tapa Suomessa. Analyysit näistä aineistoista ovat parhaillaan käynnissä.
CoCare-projektissa taasen olen keskustellut aikuisille ja eläkeikäisille suunnattujen ryhmien kanssa viisaudesta, muun muassa pyytänyt heitä jakamaan tarinoita tapaamistaan viisaista ihmisistä. Ajattelen, että tässä näkyisi viisauden luonne tilanne- ja suhdesidonnaisena: viisaus luodaan ja tunnustetaan ihmisten välisessä kanssakäymisessä, keskellä elämää.
Mutta ovatko nämä lähestymistavat riittäviä? Mikä viisaudesta jää ehkä varjoon? Vai onko näissä lähestymistavoissa joku pielessä? Ja onko lähestymistavat mahdollista yhdistää jonkinlaiseksi stereokuvaksi viisaudesta?
Palaamisiin!
Jenni
20.12.2016 kello 9.31
Jenni Hyvä, Kiitos kutsusta keskusteluun!
Kuulisin mielelläni lisää viisauden tutkimuksen menetelmistä, erityisesti Ardeltin viisausmittarista. Mihin viisauden ajatellaan paikantuvan tällaisella välineellä mitattuna? Ajatellaanko, että viisaus on yksilön ominaisuus tai ominaisuuksien summa? Voiko mittarilla mitata yhteisön tai yhteiskunnan viisautta? Näihin kysymyksiin minua on erityisesti innoittanut politiikantutkimuksen ja sosiologian professori Ricca Edmondsonin esittämä kysymys viisauden subjektista.
Kuka on viisas: yksilö, ryhmä, Jumala? Vai paikantuuko ja rakentuuko viisaus kenties vuorovaikutuksessa?
Edmondsonin ajattelu näyttää tulevan lähelle ryhmämuotoista tutkimusasetelmaasi. Mutta entä määrällinen viisaustutkimus: kuinka hahmotat näiden kahden lähestymistavan yhteydet ja erot? Mitä eroa on viisauden mittaamisella ja ymmärtämisellä? Kysymys mittaamisesta herättää ajatuksen siitä, että viisautta voi olla enemmän tai vähemmän, se voi lisääntyä ja myös vähetä. Onko viisaus kvantifioitavissa?
Vertauksesi työhanskoista on mitä mainioin! Hyvillä rukkasilla saa varmasti paremman otteen, ja rukkasemme laatu varmasti vaikuttaa siihen, minkälaisen tunnun saamme tutkimastamme aiheesta. Vaan vaatiiko viisauden tutkimus suoraa kosketusta aineistoon?
Anna S
Ryhmän viisautta vai yksilön viisautta?
19.1.2017 kello 17.11
Heip Anna!
Menetelmälliset kysymykset ovat yhteydessä siihen, miten viisauden määrittelemme. Jotta viisautta voitaisiin mitata, sitä on voitava ymmärtää eli määritellä. Jotta voidaan testata, onko määritelmällä kosketuspintaa todellisuuteen, se kannattaa muotoilla mittariksi, esittää ihmisille ja tehdä mittaustulosten perusteella johtopäätöksiä paitsi vastaajajoukosta, myös määrittelystä ja sen perusteella jälleen mittarista. Tähän ajatukseen perustuu myös grounded theory -lähestymistapa: teorian ja maailman suhde on syklinen. Tässä väitän myös, että suoraa kosketusta maailmaan tarvitaan viisauden tutkimuksessa. Mitä sanot?
Kysymys viisauden paikantumisesta yksilöön tai yhteisöön on aivan keskeinen omissa tutkimusmatkoissani viisauteen, ja siksi haastattelenkin ryhmiä yksittäisten ihmisten sijaan. Tutkimuksessa on puhuttu kollektiivisesta viisaudesta, joka syntyy ryhmissä, joissa muun muassa toivotetaan tervetulleeksi erilaiset näkökulmat ja hyväksytään asioiden muuttuvuus ja epävarmuus. ’Enemmän kuin osiensa summa’- on yleinen luonnehdinta myös tapaamissani eläkeikäisten ryhmissä. Itse ajattelen, että tässäkin on kyseessä vastavuoroinen suhde: yksilöillä on viisautta, joka yhteen tullessaan liittyy muiden viisauteen ja siirtyy myös ryhmän omaisuudeksi kasvaen ja syventyen. Ilman yksilöiden viisautta ei olisi ryhmäviisautta – ja ilman viisasta ryhmää yksilötkin olisivat vähemmän viisaita.
Myös Monika Ardelt soveltaa viisauden määrittelyään sekä yksilöihin että yhteisöihin. Mittarin kysymykset on luonnollisesti suunniteltu yksilöiden vastattaviksi, esimerkiksi: ’Ärsyynnyn helposti ihmisistä, jotka kiistelevät kanssani’. Mutta mittarin taustalla olevat hypoteesit siitä, mitä viisaus on ja miten sen elementit liittyvät toisiinsa, ovat yhtä lailla sovellettavissa yhteisöihin. Esimerkiksi edellisen kysymyksen taustalla on ajatus erilaisten mielipiteiden sietämisestä ja tunteiden tunnistamisesta ja säätelystä viisauden osana.
Miltä tämä kuulostaa? Onko ryhmän viisaus kuitenkin aivan erilaista kuin yksilön? Voiko niitä tarkastella samoilla sapluunoilla? Jos ei, ovatko vain niille yhteiset asiat viisauden ydintä?
Palaamisiin!
Jenni
20.1.2017 kello 14.04
Mainioita ajatuksia, Jenni!
Menetelmällisten ja määritelmällisten kysymysten ohella viisauden tutkimuksessa keskeistä näyttää siis olevan kysymys, missä sitä tutkimme. Kysymys viisauden paikantumisesta vaikuttaa sisältävän oletuksen viisaudesta ryhmän tai yksilön ominaisuutena, jonakin jota voi omata, tavoitella tai kehittää tai jollainen voi olla tai jollaiseksi tulla. Yksilön viisauden voisi kaiketi ajatella viittaavan ainakin kykyyn, asenteeseen tai hyveeseen. Onko viisaus vaikkapa oppimis- tai erottelukykyä, jotain jota voi kehittää? Onko se asenne tai suhtautumistapa itseen, toisiin, luomakuntaan tai hyvään elämään suuntautuvaa ajattelua tai toimintaa?
Ryhmämuotoinen tutkimusasetelmasi korostaa hyvin viisauden vuorovaikutuksellista ja yhteisöllistä luonnetta. Pohdin tähän liittyen esimerkiksi joitakin viisauteen liittyviä sananlaskuja ja kansanviisauksia, kuten: ”Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä” tai ”Vahingosta viisastuu”. Näissä viisaus näyttäytyy yksilön ominaisuutena tai yksilölle kokemuksesta karttuvana. Kuitenkin kyseiset ajatukset ovat kollektiivisesti tuotettuja ja sukupolvien yli, perinteen kautta jaettuja. Kenties yksin ei siis voi olla kovin viisas, tai ainakaan sellainen viisaus ei ole kovin merkityksellistä.
Tämä johtaa miettimään viisauden tunnistamiseen ja tunnustamiseen liittyvää valtaa: Voinko itse sanoa olevani viisas tai voiko ryhmä luonnehtia itseään viisaaksi? Vaatiiko viisaana oleminen tai viisaaksi tuleminen kollektiivista tunnustusta? Onko viisautta mahdollista tai hyödyllistä itsearvioida? Kenellä on valta määrittää viisautta? Taustalla tässä on yhä mielessäni häilyvä skeptisyys viisausmittaria kohtaan. En ole aivan vakuuttunut, onko viisaus sillä tavalla objektiivista, että sitä olisi mahdollista mitata määrällisin kysymyksin, vastaajan omaa asennetta kuvaavien patteristojen keinoin. Tai millaisia tarkalleen ottaen ne kysymykset olisivat, joilla viisautta tällaisella tutkimusotteella lähestyttäisiin?
Jatkakaamme!
Anna S
Viisauden mittaamisen haasteet
28.3.2017 kello 3.16
Heip Anna!
Ehkä ainutlaatuisen laaja näkökulma viisauteen saataisiin, jos tutkimusasetelmiin suunniteltaisiin alusta asti sekä määrällisiä että laadullisia näkökulmia. Olisiko erityisen hedelmällinen tutkimusprosessi myös syklinen: määrällinen tutkimus voisi kertoa, kuinka yleistä mikäkin viisauteen liittyvä ilmiö on, ja mihin muihin ilmiöihin tämä on sidoksissa. Laadullinen tutkimus taas voisi tämän pohjalta syventää tietoutta: miten ja miksi ilmiöt liittyvät toisiinsa, mitkä muut ilmiöt voisivat olla yhteydessä viisauteen ja miten eri viisauslajeja sanallistetaan ja merkityksellistetään. Tämän pohjalta voitaisiin kehittää jälleen parempia, laajempia määritelmiä ja mittareita.
Ehkä seuraava määrällisen viisauden tutkimisen haaste liittyykin viisauden sosiaaliseen, jaettuun, tilannesidonnaiseen ulottuvuuteen – mainitsemaasi ’yksin viisaan’ ongelmaan. Miten mitata kyselyllä ilmiötä, joka oikeastaan herää ja pääsee oikeuksiinsa vasta kun läheinen ihminen on avun tarpeessa? Miten tutkia määrällisesti sitä, jos henkilö osoittaa viisautta osana jotakin yhteisöä, sidoksissa johonkin tiettyyn kulttuuriin? Tuleeko kaikki viisaus koskaan taipumaan kyselylomakkeelle? Ehkä olemme molemmat – ehkä teologitaustastamme johtuen – hiukan epäileväisellä kannalla. Minulle tämä ei toki tarkoita sitä, että yhä syvemmän, laajemman näkökulman etsimisestä pitäisi luopua, pikemminkin päinvastoin!
Pidän teologina erityisesti Ardeltin (2003) viisausmallista ja -mittarista siksikin, että se ottaa huomioon paitsi viisauden suhteessa itseen, myös suhteessa muihin. Se rakentuu kognitiivisesta (esimerkiksi väittämä: ’tieto lisää tuskaa’), reflektiivisestä (esimerkiksi: ’Yritän tarkastella erimielisyyksiä jokaisen kannalta ennen kuin teen päätöksen’) ja myötätuntoisesta ulottuvuudesta (esimerkiksi: ’Minua ärsyttävät ihmiset, jotka ovat onnettomia ja itsesäälin vallassa’). Malli pitää täten sisällään myös eettisen katsannon: toisista välittäminen on viisasta. Puhe viisaudesta ei ole oikeastaan koskaan arvoneutraalia eikä irrallaan kulttuurista. Olisi kiinnostavaa havainnoida, pyrkivätkö samat asiat, samat näkökulmat viisauteen aina vain uudestaan esiin!
Oikein kaunista keväistä viikkoa sinne!
Jenni
3.4.2017 kello 6.58
Kiitos Jenni valaisevista pohdinnoistasi!
Totta, että monimenetelmäisesti on varmasti hedelmällistä lähestyä tätäkin ilmeisen monisyistä viisaus-tematiikkaa. Itseäni kiehtoo määrällisen ja laadullisen tutkimuksen vuoropuhelussa paitsi niiden toisiaan täydentävä, myös jännitteinen suhde: Missä kohden viisausmittarit ja ryhmissäsi yhdessä tuotettu viisaus tai puhe viisaudesta törmäävät vastakkain? Mitkä ovat menetelmien rajat ja onko rajojen välillä kuiluja? Näillä rajoilla, ristiriidoista, jännitteistä ja epäjatkuvuuksista löytyvät usein tärkeimmät uutta luovat oivalluksemme – ei niitä pois selittäen, vaan ymmärtäen. Siksi on hienoa, että tarkastelet tutkimusaihettasi rohkeasti usean menetelmän ja tutkimusalan näkökulmasta.
Olen jäänyt keskustelumme äärellä ja omiin tutkimuksiini liittyen pohtimaan, miten viisaus suhteutuu yhteiskunnalliseen luokkaan, statukseen ja eriarvoisuuteen. Mietin, voisiko viisaustutkimuksen avulla selvittää, kyseenalaistaa ja jopa purkaa näitä jakoja, vai sisältyykö tutkimukseen itseensä tämänkaltaisia mahdollisia vinoumia. Olisi kiinnostavaa kuulla esimerkiksi tutkittavien ryhmien kohdejoukoista! Valikoituuko viisaiksi tai viisauden tutkimuksen kohteiksi tiettyjä sosioekonomisia ryhmiä? Minkälaista etevyyttä, opittuja kykyjä ja vuorovaikutustaitoja viisaus edellyttää? Tämä on myös tutkimuseettinen kysymys ja liittyy pohdintaasi viisauden sidoksisuudesta kulttuuriin.
Anna S
Lopuksi
11.4.2017 kello 2.17
Heip Anna!
Pääsimme jo hyvinkin syvällisiin teemoihin – muun muassa viisauden tarkastelun sosiaaliseen ja eettiseen ulottuvuuteen. Löysin keskustelustamme kolme pääteemaa: Mitä, miten ja missä viisautta tutkitaan?
Viisaus näyttäisi olevan aina jollakin tapaa arvoilla ja arvostuksilla latautunut käsite. Tuovatko meidän käyttämämme viisauden lähestymisen tavat esiin viisautta toisista sosioekonomisista ryhmistä helpommin kuin toisista? Kyse voi joskus olla myös tutkimuksellisesta kehäpäätelmästä: jos reflektointia pidetään jossakin mittaamistavassa oleellisena viisaudelle, ei liene yllätys, että näillä menetelmillä saaduissa aineistoissa reflektio on keskeisellä sijalla. Tämä on viisauden tutkimuksen kentällä yhä debatin kohteena. Odotan innolla myös oman tutkimusprojektini tuloksia, joissa tarkastelen rinnan erilaisia viisausryhmiä kansanopistoista huippuasiantuntijoihin. Tuleekohan ryhmillä olemaan suurta eroa esimerkiksi viisauden eri ulottuvuuksien painottuneisuudessa?
Jenni
Debatoijat: tutkijatohtorit Jenni Spännäri ja Anna Sofia Salonen
Ingressin kuvituskuva: 123rf