Viisauden rajoilla

Mitä viisaudella oikeastaan tarkoitetaan? Kuinka tunnistamme oikean viisauden?

Kirjallisuudessa ja elokuvissa viisautta edustavat usein vanhat henkilöt, joiden neuvot ovat tyypillisesti hieman arvoituksellisia: J. R. R. Tolkienin fantasiahahmot Gandalf ja Galadriel ovat tästä tyyppiesimerkkejä, samoin kuin Rouva Filosofia Boethiuksen kirjassa Filosofian Lohdutus. Arvoituksellisuuden tarkoitus on usein alleviivata sitä vaikeutta, joka viisauteen liittyy. Vaikka meille kerrottaisiin, mikä on viisautta kussakin tilanteessa, me emme tunnista sitä viisaudeksi, ellemme ole sille vastaanottavaisia ja ymmärrä, mistä oikein on kyse.

Tätä hankaluutta kuvataan hyvin professori Dumbledoren hahmon kautta Harry Potter -kirjoissa. Harry ei ymmärrä Dumbledoren aivoituksia ennen kuin hän tulee niistä osalliseksi ja näkee asiat tämän silmillä ja kokee sen, mistä Dumbledore puhuu. Viisaus edellyttää kokemuksellisuutta ja osallisuutta. Edellä mainittujen romaanisankareiden kohdalla se on edellyttänyt myös vääriä, jopa katastrofaalisia valintoja, joista on kuitenkin otettu opiksi.

Älykäs ei ole välttämättä viisas

Viisauden määrittelyssä yksi mahdollisuus on mennä länsimaisen historian juurille. Aristoteleen kuuluisan määritelmän mukaan nuori voi olla kyllä monella tapaa lahjakas, mutta hän ei voi olla käytännöllisesti viisas, koska viisauteen tarvitaan kokemusta ja kokemukseen tarvitaan aikaa.

Nuorukaisista voi tulla geometrikkoja ja matemaatikkoja ja viisaita tällaisissa asioissa, mutta nuori ei näytä voivan olla osallinen käytännöllisestä järjestä [voidaan kääntää myös ’käytännöllisestä viisaudesta’]. Syy on siinä, että käytännöllinen järki suuntautuu myös partikulaarisiin asioihin, ja ne opitaan tuntemaan kokemuksen kautta. Mutta nuorukaiselta puuttuu kokemusta, sillä kokemukseen tarvitaan pitkä aika. […] On selvää, että käytännöllinen järkevyys ei ole tieteellistä tietoa. (Nikomakhoksen etiikka 1142a)

Viisaus on näin ollen eri asia kuin älykkyys. Suunnattoman älykäs henkilö voi olla samaan aikaan suunnattoman typerä – ja moraalisesti turmeltunut.

Viisaan henkilön ei tarvitse olla huippuälykäs. Esimerkiksi saksalaiset lääkärit viime vuosisadan alussa olivat varmasti hyvin fiksuja, mutta heidän kritiikitön suhtautumisensa eugeniikkaan ja keskitysleirien vankien käyttö koe-eläiminä eivät anna hyvää kuvaa heidän luonteestaan. Samanaikaisesti vähän kouluja käynyt mutta paljon elämää nähnyt jokamies tai -nainen saattoi nähdä oitis moisen tieteenharjoituksen ongelmat. Jokainen meistä tuntenee ihmisiä, jotka eivät ole älykkäitä, mutta joilla on maalaisjärkeä – ja maalaisjärkeä vailla olevia älykköjä.

Viisaus on tyypillisesti jotakin sellaista, joka koituu muiden hyväksi. Viisas henkilö osaa neuvoa ja ohjastaa muita elämään paremmin. Omalla toiminnallaan hän myös ilmentää harkintaa ja kaikkia muita hyveitä.

Idealismin ja analyyttisyyden välissä

Filosofi Alasdair MacIntyre esittää jaottelun, joka auttaa hahmottamaan viisauden roolia tieteellisessä ajattelussa. Henkilö sortuu analyyttiseen paheeseen, mikäli hän ei osaa nähdä, millaisia vaikutuksia hänen ajattelullaan on tai mihin laajempaan asiayhteyteen jokin yksittäinen asia liittyy.

Eräs kollegani kertoi vierailleensa jokin aika sitten korkean turvaluokituksen biologisessa tutkimuslaitoksessa, jossa hän oli keskustellut tappavia bakteereja kehittelevien tutkijoiden kanssa. Tutkijat eivät osanneet vastata kysymykseen toimintansa eettisyydestä mitään muuta kuin sen, että bakteerit kiinnostavat heitä vain puhtaasti ongelmina, joita on kiva ratkaista. Heille ei kuulu se, miten bakteereja käytetään. Luonnollisesti asia ei ole ihan yksinkertainen: ei ole helppoa antaa yleisohjeita siitä, milloin on todella kyse analyyttisyyden paheesta ja onko toiminnalle kenties jotain vaihtoehtoja.

Ehkä parempi esimerkki on Hannah Arendtin kuvaus SS-upseeri Adolf Eichmannista, joka vastasi holokaustin käytännön organisoinnista. Eichmannia kiinnostivat vain juna-aikataulut (joiden organisoinnissa hän oli vertaansa vailla), ei se mitä junissa kuljetettiin (tämä ei tuntunut kiinnostavan häntä laisinkaan). Analyyttisyyden paheeseen syyllistyvät ovat usein niitä, jotka tekevät vain kuten käsketään.

Idealistisesta paheesta puolestaan puhutaan silloin, kun henkilö on niin vahvasti oman hienon teoriansa vallassa, ettei kykene ottamaan huomioon vastakkaista todistusaineistoa. Idealisti ei myöskään kykene vastaamaan – eikä halua vastata – häntä kohtaan esitettyyn kritiikkiin. Usein idealistin vastine tylpistyy jonkinlaiseen ”kriitikot eivät vain ymmärrä” -purkaukseen.

Idealistisissa järjestelmissä kritiikki väistetään usein luokittelemalla kritiikin lähde siten, että tämä asettuu epämiellyttävään valoon. Tätä kutsutaan myös ”lähteen myrkyttämiseksi” tai ad hominem -virhepäätelmäksi. Kuitenkin idealistisen järjestelmän kehittäminen edellyttää huomattavia analyyttisia taitoja, eikä siihen pysty kuka tahansa. Idealististen järjestelmien kumoaminen on myös käytännössä hyvin hankalaa, koska ne ovat tyypillisesti holistisia maailmanselityksiä tai tarinoita, joiden avulla ihmiset jäsentävät itsensä suhteessa kaikkeen muuhun.

Kultainen keskitie

Viisaus on aristoteelisessa perinteessä ylin hyve, joka säätelee kaikkia muita hyveitä. Viisaus yhdistää oikean harkinnan oikeaan toimintaan. Aristoteleen ajattelua pidemmälle kehitelleen Tuomas Akvinolaisen mukaan käytännöllinen viisaus ”koskee ihmisen koko elämää ja sen päämäärää”. Kyseessä on taito löytää kultainen keskitie kahden paheellisen ääripään väliltä. Viisaudella ei kuitenkaan ole ylenmääräisyyden pahetta, kuten muilla hyveillä. Kukaan ei voi olla liian viisas – eli liian hyvä löytämään keskitietä eri paheiden välillä. Henkilö voi kasvaa viisaudessa periaatteessa äärettömästi.

Viisaus kohdistuu nimenomaan yksittäisiin, sattumanvaraisiin ja odottamattomiin hetkiin, jotka eivät koskaan toistu samanlaisena. Siksi viisaus ei voi olla vain tietoa erilaisista säännöistä ja periaatteista, vaan taitoa soveltaa niitä juuri oikealla tavalla. On esimerkiksi mahdollista, että henkilö tietää ja allekirjoittaa toimintasuosituksen ”meidän on oltava oikeudenmukaisia”, mutta hän ei osaa arvioida, mikä toimintatapa todella on oikeudenmukainen ja mikä ei. Sinänsä hyvään, mutta sellaisenaan abstraktiin periaatteeseen takertuva henkilö ei ole vielä kovin viisas.

Viisauden puutetta kutsutaan tietenkin typeryydeksi. Typerä henkilö ei osaa suhteuttaa tietämäänsä suurempiin kokonaisuuksiin eikä arvioida oikein tekojensa seurauksia. Häneltä puuttuvat tarpeelliset tiedolliset ja moraaliset hyveet, jotka mahdollistaisivat oikean harkinnan ja toiminnan. Typeryyttä pidetään tyypillisesti itseaiheutettuna ominaisuutena, jolloin henkilö tieten tahtoen ohjaa toimintaansa toissijaisten hyvien suuntaan ja antaa irrationaalisten halujen ohjata itseään. Typeryydestä voi kuitenkin parantua, mutta tämä edellyttää jonkinlaisen hinnan maksamista opettavaisten kokemusten muodossa. Ihmiskunnan suurimpia tragedioita lienee se, että monesti kalleinkaan kurssimaksu ei takaa opin perillemenoa.

 

Kirjoittaja TT Olli-Pekka Vainio toimii dosenttina ja systemaattisen teologian yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

* Kirjoituksen lähteenä on käytetty teosta: Vainio, Olli-Pekka: Hyveet: Johdatus hyveajatteluun, Helsinki: Basam books, 2016.

 

Ingressin kuvituskuva: 123rf