Pyhiinvaellukset keskiajalla

Millainen oli keskiajalla vallinnut pyhiinvaelluskäytäntö ja miten pyhiinvaellus kehittyi kristillisenä toimintana? Entä kuinka pyhiinvaellus liittyy pyhä-käsitteen ymmärtämiseen ja kokemiseen?

Tässä artikkelissa tarkastellaan keskiajalla (500–1400-luvut) vallinnutta pyhiinvaelluskäytäntöä. Aluksi pyhiinvaellusta eli hengellistä vaellusta tarkastellaan pyhä-käsitteen näkökulmasta. Sitten selvitetään näiden vaellusten kehittymistä ja eurooppalaisia pyhiinvaelluksia. Lopuksi luodaan yleiskatsaus Pohjoismaissa ja Suomessa tapahtuneisiin hengellisiin vaelluksiin.

Mikä on pyhiinvaellus ja miten se liittyy pyhä-käsitteen ymmärtämiseen ja kokemiseen?

Uskonto ja sen harjoittaminen eri muodoissaan on liittynyt olennaisesti ihmisen toimintaan kaikkina tunnettuina aikoina ja kaikissa kulttuureissa. Uskontoon on puolestaan kuulunut sen totena pitäminen, että on olemassa jokin ihmistä korkeampi olento tai voima, jumala tai jumaluus. Tämä on luonut ihmisen tunteman maailman kaikkine siihen kuuluvine asioineen ja luonnonjärjestyksineen. Jumala tai jumaluus on siksi maailmassa kaikkivoipa ja hallitsee myös ajan ja ajan rajan sekä tuonpuoleisen. Siksi voi turvata jumalaan tai jumaluuteen sekä eläessään, kuolleessaan että myös kuolemansa jälkeen.

Jumalaa tai jumaluutta pidetään lähes kaikissa uskonnoissa pyhänä eli arkielämän yläpuolella olevana, siitä erilleen erotettuna tai rajattuna persoonallisena hahmona. Käsitteeseen pyhä kuuluu myös pyhyys, jolla ymmärretään monia eri asioita, myös jumalan kaltaisuutta tai hänen heijastumaansa. Tämän voi kohdata monin eri tavoin sekä henkisten että konkreettisten harjoitusten, toiminnan ja menettelyjen avulla.

Uskonnot ovat määritelleet tarkoin pyhän ja pyhyyden käsitteet opinmuodostuksessaan, mihin on kuulunut myös se, miten jumaluutta voi lähestyä ja miten jumalan suosion voi saavuttaa. Tähän on liittynyt tarkoin määritelty ritualismi eli tarkoin säädetty käyttäytyminen jumaluuden kohtaamiseen ja jumalan suosion saamiseen tai sen varmistamiseksi.

Ihminen saattaa tehdä pitkän matkan kohdatakseen jumalan tai jumaluuden sellaisessa paikassa, joka on pyhä eli arkielämästä erotettu − ainoastaan jumalalle kuuluva paikka. Tällaista matkantekoa kutsutaan pyhiinvaellukseksi, mikä ilmiö on tunnettu useissa uskonnoissa ja kulttuureissa erimuotoisena.

Pyhiinvaelluksen kehittyminen kristillisenä toimintana

Pyhiinvaellus kristillisessä kontekstissa ymmärrettynä on kuulunut ensimmäisistä kristillisistä vuosisadoista alkaen kyseisen uskonnon uskonharjoitukseen ja -käytäntöön. Kun kristinusko levisi Välimeren alueella pohjoiseen, länteen ja etelään, kyseisillä seuduilla asuneet kristityt halusivat vierailla ”pyhillä paikoilla” Jerusalemissa ja muualla Israelissa. Heillä oli voimakkaasti elävä usko siihen, että kaikki kerrottu oli totta. Siksi he halusivat nähdä alkuperäiset tapahtumapaikat ja saada siellä uskoa voimaannuttavan kokemuksen. Tähän liittyi myös usko paikkojen pyhyyteen, sillä ne saattoivat välittää ja aktualisoida tapahtuneet ihmeet uudestaan siellä vieraileville. Sairas saattoi esimerkiksi parantua vaivoistaan näillä paikoilla.

Kristillisen kirkon muotoutuessa ja laajentuessa kristilliseen opinmuodostukseen tuli uusia elementtejä. Yksi niistä oli oppi pyhimyksistä. Heitä olivat esimerkiksi marttyyreina kuolleet, kristilliseltä elämältään nuhteettomat ja siten esikuvalliset ihmiset sekä edesmenneet kristinuskon totuuksia opettaneet ihmiset. Opin mukaan nämä ihmiset olivat Jumalan (kristinuskon kontekstissa ymmärrettynä) valitsemia, ajallisessa elämässä auttamia sekä kuoleman jälkeen luokseen korottamia. He saivat siten elää kuolemansa jälkeen Jumalan luona rukoillen tätä lakkaamatta.

Oppiin pyhimyksistä liittyi myös opetus heihin liittyneistä ihmeistä. Niitä olivat toisaalta ne ihmeet, joita pyhimykset olivat itse tehneet ja toisaalta ne ihmeet, joita heihin uskoneet ja turvanneet ihmiset olivat kokeneet. Ihmeet olivat tämän opetuksen mukaan konkreettisia osoituksia Jumalan toiminnasta pyhimysten välityksellä. Tästä syystä ihmisten tuli kunnioittaa heitä, sillä siten he kunnioittivat Jumalaa.

Edellä mainitusta seurasi, että pyhimysten elämään, kuolemaan ja ihmeisiin liittyneet paikat saivat pyhän tilan statuksen. Tässä yhteydessä voi käyttää käsitettä pyhä tila siksi, että tällaisten paikkojen päälle oli rakennettu esimerkiksi kirkkoja tai kappeleita. Niissä oli myös pyhimysten reliikkejä eli heidän luitaan, hiuksiaan, veripisaroita tai vaatteita. Koska kyseessä olivat kirkot, ne olivat pyhitettyjä jo sinällään. Niihin matkustanut kohtasi siis pyhän eri tasoilla. Pyhyyden kohtaamisen vuoksi hän saattoi liikkua rauhassa turvanaan esimerkiksi piispan antama suojelukirje.

Kristityt tekivät pitkiäkin matkoja vieraillakseen pyhissä kirkollisissa rakennuksissa, eli he tekivät niihin pyhiinvaelluksen. Matka liittyi siihen, että kullakin kristityllä oli pyhimys suojeluspyhimyksenä, jota hän pyysi rukoilemaan puolestaan Jumalaa ajallisen elämän tarpeiden ja kuolemanjälkeisen elämän vuoksi. Tämä esirukouksen pyytäminen tapahtui joko kyseiselle pyhimykselle omistetussa lähikirkossa tai sitten kauempana, esimerkiksi pyhimyksen marttyyrikuoleman tapahtumapaikalla. Pyyntövaellusten lisäksi pyhiinvaellukset voidaan jaotella kiitos- ja katumusvaelluksiin, joita tekemällä vaeltajat kiittivät rukoustensa kuulemisesta ja katuivat syntejään. Tällaisiin vaelluksiin liittyi myös usein votiivilahja (lupauksen mukainen uhrilahja), esimerkiksi rahaa.

Eurooppalaiset pyhiinvaellukset

Pyhiinvaellukset voidaan jakaa suuriin ja pieniin vaelluksiin. Ensin mainituilla tarkoitetaan sellaisia pyhiinvaelluksia, jotka kohdistuivat Jerusalemiin tai Israeliin, Roomaan ja Santiago de Compostelaan. Pienempien vaellusten kohteina taas olivat yksittäiset pyhimysten elämään, kuolemaan ja ihmeisiin liittyneet paikat ympäri Eurooppaa. Suuria vaelluksia tehtiin eri Euroopan alueilta ainakin 500–600-luvuilta alkaen. Pienemmät vaellukset taas saivat alkunsa uusien pyhimyskulttien syntyessä ensimmäisen kristillisen vuosituhannen loppupuoliskolla ja toisen alkupuoliskolla.

Jerusalem ja Israel olivat kohteita, joissa pyhiinvaeltajat kävivät Kristuksen, Neitsyt Marian, apostolien, Raamatussa mainittujen henkilöiden ja enkelien elämään, kuolemaan, ihmeisiin ja ilmestymisiin liittyvillä paikoilla. Rooma pyhänä kaupunkina eli kirkon keskuspaikkana oli monien marttyyreinä kuolleiden, esimerkiksi apostoli Pietarin hautapaikka. Santiago de Compostela oli puolestaan apostoli Jaakobin hautapaikka, tai ainakin sellaisena pidetty. Näihin kohteisiin tehdyistä vaelluksista on useita todisteita, esimerkiksi itineraarioita eli matka- tai reittikuvauksia. Suomalaisetkin ovat todistetusti tehneet hengellisiä vaelluksia kyseisiin kohteisiin ainakin 1400-luvulla.

Pohjoismaiset pyhiinvaellukset

Myös Pohjoismaissa oli useita kohteita, joihin suomalaiset tekivät todistetusti hengellisiä vaelluksia 1400-luvulla. Näitä kohteita oli Norjassa Nidaros (nykyinen Trondheim), jossa oli Pyhän Olavin hauta. Ruotsissa pyhiinvaelluskohteita olivat Uppsala (Pyhän Erikin hauta) ja Vadstena (Pyhän Birgitan hauta). Lisäksi vaeltajat kävivät Munktorpissa (lähellä Västeråsia) Pyhän Davidin haudalla, Eskilstunassa Pyhän Eskilin haudalla ja Skoklosterissa (lähellä Enköpingiä), missä oli pieni määrä Kristuksen verta eli Pyhää verta.

Suomalaiset pyhiinvaellukset

Suomalaisia pyhiinvaelluskohteita olivat 1400-luvulla Pyhän Henrikin kunnioitukseen liittyneet Köyliön ja Nousiaisten kirkot sekä Turun tuomiokirkko, Pyhän Birgitan luostari Naantalissa sekä Rengon Pyhän Jaakobin ja Hattulan Pyhän Ristin kirkot. Köyliön ja Rengon kirkoista ei kuitenkaan ole hengellisten vaellusten kohteina suoranaisia todisteita. Lähteistöstä joka tapauksessa ilmenee, että Ulvila, Rauma, Messukylä, Sääksmäki, Porvoo ja Viipuri liittyvät  vaelluksiin välietappeina.

Suomalaiset pyhiinvaeltajat saattoivat kulkea Turun ja Hämeenlinnan välistä Hämeen Härkätietä kohteinaan Rengon ja Hattulan kirkot. Viimeksi mainittuun kirkkoon saapunut hengellinen vaeltaja näki paikan päällä Pyhän Ristin reliikin sekä osallistui rukoushetkiin ja messuun. Todennäköisesti hän pyysi rukouksissaan Pyhän Ristin välittämää siunausta ja apua sekä antoi uhrilahjan suojelijalleen.

 

Kirjoittaja Jyrki Knuutila on Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan käytännöllisen teologian professori. Hänen tutkimuksellisiin asiantuntijuusaloihinsa kuuluvat liturgiikka, homiletiikka, kirkko-oikeus, kirkkoarkkitehtuuri ja taide, keski- ja reformaatioajan kirkollinen käytäntö, keskiaikaiset käsikirjoitukset ja Pyhimyskultit.

Kirjallisuutta:

Katajala-Peltomaa, Sari; Krötzl, Christian & Meriluoto-Jaakkola, Marjo (toim.): Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla. Kun maailma aukeni. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1399. Tampereen museoiden julkaisuja 136, 2014.