Mikä tekee maa-alueesta pyhän?
Mikä tekee maa-alueesta pyhän?
Pyhyys ei ole niinkään kohteiden ominaisuus, johon sana on historian eri aikoina liitetty, vaan suhteen ominaisuus, joka vallitsee kohteen ja pyhän attribuuttia käyttävän populaation, sosiaalisen ryhmän ja yksittäisen ihmisen välillä. Mutta onko pyhän maan ajatus lopulta lainkaan uskonnollinen? Entä mitä tekemistä teologialla on maantieteen kanssa?
Israelilaiset ja palestiinalaiset ovat vuodattaneet kansalaistensa verta Lähi-idässä sotiessaan pyhästä maasta. Joudumme voimattomina seuraamaan vuosikymmeniä jatkuvan konfliktin aineellisia ja henkisiä tuhoja. Onko verenvuodatus miltään inhimilliseltä kannalta katsottuna oikeutettua? Kysymys on poliittinen, mutta mikä tekee siitä uskonnollisen. Onko pyhän maan ajatus lopulta lainkaan uskonnollinen? Herää kysymys: mikä tekee maasta pyhän? Mitä tekemistä teologialla on maantieteen kanssa? Vai onko niin, että historiallisesti katsottuna maa-alueiden territoriaalisessa rajauksessa piilee Jumalan ”synnyn” arvoitus?
Jumalan ja ihmisen rajat
Vanhan testamentin tekstit antavat viitteellisen vastauksen siihen, miksi poliittinen konflikti Israelin ja Palestiinan välillä jatkuu sukupolvesta toiseen. Ensimmäisen Mooseksen kirjan tarjoama myyttinen perustelu osoittaa, miksi taistelu on pyhä asia, josta kumpikaan konfliktin osapuoli ei voi luopua. Tekstit perustelevat 600-luvulla jKr. syntyneen islamin ja juutalaisuuden keskinäisen sukulaisuuden tarjoten samalla molempien uskontoperinteiden kannattajille yhtäläisen oikeutuksen jaettuun historiaan. Se, mistä israelilaiset ja palestiinalaiset Lähi-idässä todellisuudessa taistelevat, kytkeytyy perinnöllisiin kiistoihin pyhänä pidetyistä maa-alueista, niiden rajoista ja resursseista. Syyt menevät syvälle väestö- ja asutushistoriaan.
Pyhä ja väestöön kuulumisen tunne
Uskontotieteen näkökulmasta on perusteltua sanoa, että maa-alueet eivät ole missään päin maailmaa itsessään pyhiä, vaan pyhyys perustuu arvoon, jonka paikallinen populaatio/etnis-uskonnollinen ryhmä antaa tietyin, historiallisin kriteerein rajatulle alueelle, sen poikkeaville maastonkohdille ja haltuunoton myyttisille tapahtumille. Voimme tutkia menneiden yhteisöjen käsitteellisen ajattelun jälkiä maastossa erityisesti paikannimiin kätkeytyvän paikkatiedon avulla – ei vain muinaisessa Israelissa, vaan myös Suomessa.
Pyhäksi erotetut maa-alueet ovat jakamattomia ja loukkaamattomia kaikille kyseiseen väestöryhmään kuuluville, mutta samalla niihin sisältyy julkilausumaton ja selkeästi ilmaistu vaatimus, että vieraiden ja muukalaisten tulee myös kunnioittaa niitä. Pyhyys ei siten perustu yhden yksittäisen yksilön subjektiiviseen tunteeseen tai kokemukseen eikä tietyn maaston ja maiseman abstraktiin, esteettiseen idealisaatioon, vaikka sekin elementti kokijan näkökulmasta pyhään maahan sisältyy.
Uskonto ja perinne ovat osa ongelmaa, mutta myös sen ratkaisua
Lähi-idässä on kyse pyhää maata jakavasta territoriaalisesta konfliktista. Kiistaan ei ole teologista ratkaisua. Konflikti on ratkaistavissa ainoastaan poliittisesti. Uskonnon ja politiikan muodostamassa yhtälössä ongelmana ei ehkä olekaan juutalaisuuden ja islamin perinteisiin koodattu pyhien asioiden järjestelmä itsessään, vaan se, miten pyhät asiat on valjastettu nationalismin palvelukseen. Pyhyys ei ole eri asioissa, ajoissa, paikoissa, ihmisissä, eläimissä, esineissä niinkään kohteiden ominaisuus, johon sana on historian eri aikoina liitetty, vaan suhteen ominaisuus, joka vallitsee kohteen ja pyhän attribuuttia käyttävän populaation, sosiaalisen ryhmän ja yksittäisen ihmisen välillä. Maasto, maisema, puulaji, eläin, ihminen, maakunta, isänmaa ovat pyhiä vain sen suhteen kautta, joka yhteisöillä, kansalaisryhmillä ja yksilöllä niihin on. Siksi erilaiset ”pyhät” järjestyvät ihmisten ajattelussa hierarkkisesti: eri asiat ovat pyhiä tai pyhempiä joko pysyvästi, asteittaisesti tai tilannekohtaisesti. Pyhä ei ole staattinen ominaisuus, vaan liikkuva määre.
Paavin metsäpalsta
Piispa Irja Askola lahjoitti tammikuussa 2016 paavi Franciscukselle kymmenen aarin kokoisen osuuden suojellusta suomalaisesta aarnimetsästä. Luonnonperintösäätiön omistama suojeltu metsä on reilun viiden hehtaarin kokoinen alue, joka koostuu pääosin vanhasta jopa yli satavuotiaasta kuusikosta. Metsä sijaitsee Tyysterin kylän Tomteskogissa Porvoossa. Onko paaville lahjoitettu aarnimetsä nyt pyhää maata? Vai oikeastaan pitäisikö meidän ajatella, että paaville lahjaksi annettu metsä on nyt tuplasti pyhää, koska sitähän koskematon aarnimetsä perinnebiotooppina on ollut meille suomalaisille jo vanhastaan. Suomalaisen pyhän juuret ovat metsässä, kuten olen omissa pyhää koskevissa tutkimuksissani esittänyt (Anttonen 1996, 2010). Joku saattaa myös ajatella, että metsäpalan lahjoittaminen paaville profanoi alkuperäisen pyhän. Alkuperäisyyttä kun pidetään autenttisuuden osoituksena.
Kristillisessä diskurssissa pyhä-sana kytkeytyy tilanteisiin ja selontekoihin, joissa kuvataan uskonnollisten toimijoiden suorittamia tekoja, erilleen asettamisia ja merkityksenantoja. Esimerkiksi kuitenkaan kaikki Suomen evankelis-luterilaisen kirkon omistamat metsät eivät ole muuttuneet omistajavaihdoksen myötä pyhiksi metsiksi. Ne ovat vain kirkon varainhoitoon liittyviä, varsin sekulaareja talousmetsiä.
Pyhä ja luonnon monimuotoisuus
Hämmästyin kuin satuin lukemaan brittiläisen uskontotieteilijän Gavin Floodin varsin tuoretta kirjaa The Importance of Religion. Meaning and Action In Our Strange World (2012). Siinä Flood kirjoittaa, että ”uskonnot omistavat suuria maa-alueita ja niillä on pääsy merkittäviin resursseihin, joilla on vaikutusta monien miljoonien ihmisten elämään maapallolla”. Lisäksi Flood korostaa, että 15 prosenttia maailman asutettavasta pinta-alasta pidetään pyhänä.
Gavin Flood käyttää tietolähteenään vuonna 1995 Prinssi Philipin perustaman Alliance of Religions and Conservation -yhteistoimintajärjestön (ARC) verkkosivuja. Oxfordin yliopiston biodiversiteetin instituutin tutkijaryhmä on ryhtynyt kartoittamaan tämän samaisen järjestön innoittamana ja osittain yhteistyössä sen kanssa uskonnollisia metsiä ja pyhiä paikkoja. Tutkimusprojekti on rakennettu olettamukselle, jonka mukaan monet maailman uskonnollisista metsistä ja pyhistä paikoista ovat biodiversiteetiltään rikkaita ja sisältävät suuren joukon uhanalaisia lajeja.
Hankkeen metodologia herättää uskontotieteen näkökulmasta kysymyksiä, joihin on ensimmäisenä tarttunut Oslon yliopiston tohtorikoulutettava Aike Peter Rots. Hän kysyy Japanin shintometsiä koskevan tutkimusaiheensa näkökulmasta aiheellisesti: ”millä ilveellä tutkijat aikovat päättää tieteellisesti, mitkä metsät ja paikat ovat uskonnollisia”. Pyhä kun ei ole aina uskonnon määre, eivätkä metsät ja erilaiset pyhiksi nimetyt ja uskonnollisten instituutioiden omistamat maa-alueet ole siten luontaisesti uskonnollisia. Tutkimushankkeen rajaus on kuitenkin osin kunnossa: Tutkijoiden tavoitteena on pikemminkin selvittää empiirisesti havaittavia eroja uskonnollisten ja sekulaarien tahojen hallinnoimien metsien lajirikkaudessa. Ekologisen kestävyyden kannalta on merkitsevää, jos kirkkojen ja uskonnollisten instituutioiden omistajuus ja metsänkäyttö turvaa paremmin monipuolisen lajiston säilymisen kuin sekulaari metsätalous.
Haasteet tutkimukselle
Erityisesti pyhiksi attribuoitujen luonnonmetsien, erämaiden ja erilaisten maastonkohtien tarkastelussa on hyvä pitää esillä useita muuttujia. Pyhien tilojen paikantuminen juuri tiettyyn luontotyyppiin ja kulttuurimaisemaan ei avaudu tutkittavaksi ainoastaan uskontojen omien auktoriteettilähteiden narratiivisista rakenteista. Tähän tarvitaan arkeologisia, folkloristisia, uskonto- ja kielitieteellisiä sekä asutus- ja elinkeinohistoriallisia aineistoja hyödyntävää tutkimusta. Liittoutuessaan uskonnollisten organisaatioiden kanssa biodiversiteettitutkijat ja ympäristöjärjestöt saattavat tulkita luontokohteiden uskontoon tai mytologiaan viittaavia merkityksiä liian kapeasti esimerkiksi ympäristöetiikan näkökulmasta.
Uskonnollinen (ekoteologinen) ja biologinen ympäristöpuhe saattavat kohdata toisensa hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta kohtaamisessa voi esiintyä myös vastakkainasettelua puolin tai toisin. Mielestäni uskontotieteen ja kulttuurintutkimuksen käsitteellistä väliintuloa tarvitaan selvitettäessä esimerkiksi kristillisten kirkkojen sekä Karhun kansan tai Taivaannaulan kaltaisten katsomusyhteisöjen ympäristöpuheen argumentaatiota. Lisääntyvä huoli ympäristöongelmista ja ilmastonmuutoksesta koskee kuitenkin meitä kaikkia ihmisiä. Akateemisilla tutkijoillakin on tässä asiassa omat maailmankuvalliset sitoumuksensa. Mutta toisin kuin luonnon uskonnollisessa arvottamisessa, akateemisen tutkimuksen asialista ympäristökysymyksissä ei sisällä ideologisesti ja symbolisesti ladattuja myyttisiä tai uskontopoliittisia merkityksiä. Pyhiksi nimettyjen paikkojen ekologinen tutkimus on parhaimmillaan monitieteistä luonnon ja ihmisen vuorovaikutuksen tutkimusta. Voimme tutkia ”pyhänkin” paikantumista maastoon kun asetamme tarkasteltavana olevalle aineistollemme kysymyksiä tilaa konstruoivan ja käyttävän ihmisen sukupuolesta, sosiokulttuurisista ehdoista, ympäristöpreferensseistä ja havaitsemisen strategioista.
Kirjoittaja Veikko Anttonen on Turun yliopiston uskontotieteen emeritusprofessori. Hän on selvittänyt akateemisen uransa aikana laajalti pyhän kategoriaa ja pyhäksi luokittamisen kulttuurista logiikkaa eri uskonto- ja kulttuuriperinteissä sekä kielentutkimuksen että etnografisten aineistojen sekä erilaisten käsitteellisten viitekehysten avulla.
Kirjallisuus:
Anttonen, Veikko: Ihmisen ja maan rajat. ’Pyhä’ kulttuurisena kategoriana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996.
Anttonen, Veikko: Uskontotieteen maastot ja kartat. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2010.
Sosis, Richard: “Why Sacred Lands are Not Indivisible: The Cognitive Foundations of Sacralising Land”, Journal of Terrorism Research 2, no. 1 (2011): 16—43.