| Juha Pakkala |

Pyhä maa Vanhassa testamentissa?

Israelia on kutsuttu pyhäksi maaksi sekä kristillisessä että juutalaisessa traditiossa. Voisi ajatella, että tradition juuret ovat vahvasti Vanhassa testamentissa − korostaahan kirjakokoelma pyhälle kansalle kuuluvaa maata. Maan haltuunotto ja uhka sen menetyksestä ovat keskeisiä teologisia teemoja. Kirjassa ei kuitenkaan puhuta pyhästä maasta, vaan käsite on syntynyt myöhemmin. Vanhan testamentin tausta on kuitenkin välttämätön käsitteen ymmärtämisen kannalta: myöhemmän kehityksen elementit löytyvät Vanhasta testamentista.

Pyhä Vanhassa testamentissa

Keskeiset pyhään viittaavat sanat klassisessa hepreassa muodostetaan juuresta קדשׁ/qdš (adj. קוֹדֵשׁ = pyhä). Juurella on sivumerkityksinä muun muassa ’erotettu’ ja ’puhdas’. Sen vastakohta eli profaani tai epäpyhä muodostetaan juuresta חלל/ḥll (adj. חֹל = profaani). Pyhä on puhdas ja erotettu profaanista. Pyhäksi voidaan kutsua esimerkiksi Jumalaa (2 Kun. 19:22), temppeliä (Ps. 11:4), temppelin esineitä (Num 4:15), pappeja (Lev. 21:8), temppelin uhreja (Hes. 36:38), taivaallisia olentoja (Sak. 14:5), juhlapäiviä (Esra 3:4–5) ja sapattia (Exod 31:13–15). Israel on Jumalan pyhä kansa, joka on valittu muiden kansojen joukosta (Deut. 7:6).

Vaikka Vanhassa testamentissa pyhyys ei aina suoraan viittaa jumalalliseen, yhteys on usein selvä. Jumala on lähtökohtaisesti pyhä. Muun kun Jumalan pyhyys voi viitata esimerkiksi Jumalasta johtuvaan pyhyyteen, Jumalalle kuuluvaan pyhyyteen, Jumalalle pyhitettyyn (Num. 15:40) tai Jumalan pyhittämään (sapatti: Gen. 2:3). Pyhyys on ilmeisesti alun perin liittynyt kulttiin, ja laajeni myöhemmin koskemaan myös muuta. Koska Vanha testamentti on kirjoitettu pitkän ajan kuluessa ja eri konteksteissa, sen sivuilta voidaan löytää monia käsityksiä pyhästä. Yksiselitteistä selitystä Vanha testamentti ei tarjoa.

Erityisesti myöhäisissä teksteissä korostuu pyhyyden fyysinen aspekti. Pyhän kosketus voi johtaa kosketetun asian pyhyyteen, ja vastaavasti epäpyhän tai profaanin kosketus johtaa pyhän saastumiseen. Pyhän lähellä olevien esineiden ja ihmisten tulee olla pyhiä tai pyhitettyjä. Tämän vuoksi temppelin esineistön, uhrien, pappien ja kaiken mitä temppelissä on, tulee olla pyhiä. Esimerkiksi papeille tulee valmistaa pyhät vaatteet, että he voisivat toimia temppelissä (Ex. 28:2–5).

Pääosin Vanhan testamentin myöhäisimpiä osia edustavat papilliset tekstit korostavat puhtaussäädöksiä niin, ettei epäpyhän kosketus saastuttaisi pyhää (Num. 19:13). Mikäli näin kuitenkin tapahtuu, on noudatettava tarkkoja ohjeita pyhyyden palauttamiseksi. Esimerkiksi kohdassa 2 Aik. 29:5 kuvataan temppelin pyhittämistä uudestaan, koska epäjumalien kulttiesineet olivat saastuttaneet sen.

Pyhän ja profaanin huolellinen erottaminen toisistaan on erityisen tärkeää Hesekielin kirjassa. Kohdassa Hes. 44:19 kehotetaan temppelistä poistuvia pappeja vaihtamaan pyhät vaatteensa, ja jättämään ne ”pyhiin huoneisiin” (בְּלִשְׁכֹת הַקֹּדֶשׁ) ”ettei kansa joutuisi alttiiksi niiden pyhyydelle.” Joissakin teksteissä varotetaan tavallisia ihmisiä koskettamasta pyhään, ettei se tappaisi heitä. Esimerkiksi Lev. 6:11, 20 mukaan vain papit saavat syödä pyhiä uhreja: muita se uhkaa kuolemalla, jos he edes koskevat niihin.

Pyhä paikka

Vanhassa testamentissa fyysistä, maantieteellistä paikkaa voidaan kutsua pyhäksi. Ilmestyttyään Moosekselle palavassa pensaassa, Jumala käski Moosesta riisumaan kenkänsä, koska maa(perä), jossa Mooses seisoi, oli pyhä (Ex. 3:5: אַדְמַת קֹדֶשׁ). Paikka oli lähellä Horebin/Siinain vuorta, jota kutsutaan myös Jumalan vuoreksi, koska Jumala ilmestyi siellä Moosekselle. Jumalan pyhyyden takia koko vuoren ja sitä ympäröivän maan oli oltava pyhiä.

Erityisen usein paikan pyhyys liittyy Jerusalemin temppeliin (בֵּת יְהוָה), jota kutsutaan myös pyhäköksi (מִקְדָּשׁ). Temppeli oli portti jumalalliseen ihmisten keskuudessa, ja sitä myöten kaikkein pyhin paikka maan päällä. Tämän vuoksi temppelin sisintä huonetta, Jumalan konkreettisinta asuinpaikkaa, kutsuttiin kaikkeinpyhimmäksi (קֹדֶשׁ הַקֳּדָשִׁים). Jumalan pyhyyden takia koko temppelin täytyi olla pyhä, ja toimiakseen temppelinä, rakennus tuli ensin pyhittää tätä tarkoitusta varten. Esimerkiksi kohdassa 1 Kun 9:3 Jumala pyhittää temppelinsä ennen kuin hänen nimensä asettuu asumaan sinne. Jumalan pyhyyden takia kaikki, mikä oli temppelissä ja temppelin kanssa kosketuksissa, tuli olla pyhää.

Vähitellen temppelin pyhyys laajeni kattamaan temppelialueen rakennuksiakin suuremman alueen. Temppelivuorta alettiin kutsua pyhäksi vuoreksi (Ps. 2:6; 3:5: הַר־קֹדֶשׁ) ja temppeliä ympäröivää aluetta pyhäksi alueeksi (Ps. 78:54: גְּבוּל קָדְשׁוֹ). Myöhemmin pyhä alue kattoi koko Jerusalemin, ja siitä tuli pyhä kaupunki (Jes. 52:1: יְרוּשָׁלִַם עִיר הַקֹּדֶשׁ). Joissakin Vanhan testamentin kohdissa pyhä alue on Jerusalemiakin laajempi. Esimerkiksi kohdassa Sak. 2:16 viitataan ”Juudaan pyhään maahan” (אַדְמַת הַקֹּדֶשׁ), mutta kontekstin perusteella ei ole täysin selvää, mihin maalla viitataan. Alue saattaa olla Juuda tai sitä jopa suurempi.

Apokryfisessä Viisauden kirjassa mainitaan pyhä maa (12:3: ἡ ἁγία γή): sillä ilmeisesti tarkoitetaan koko israelilaisten asuttamaa aluetta. Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, ettei pyhä maa ollut vielä tunnettu käsite eikä viitannut koko Palestiinaan toisen temppelin aikana (n. 500 eaa.–70 jaa.). Edellytykset ajatukselle koko maan pyhyydestä ovat kuitenkin olemassa. Sen juuret ovat Jerusalemin temppelissä, jonka pyhyys vähitellen laajenee kattamaan yhä laajemman alueen. Koko maan erityisaseman taustalla on kuitenkin käsite ’luvattu maa’.

Luvattu maa

Maan pyhyyttä keskeisempi ajatus Vanhassa testamentissa on maan lupaaminen israelilaisille: Jumala lupasi Kanaanin maan Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen ikuisiksi ajoiksi (Gen. 13:15). Abraham ei kuitenkaan ottanut maata haltuunsa, vaan hänen sanotaan olleen siellä muukalainen (גֵּר), jonka täytyi ostaa perintöhautakin maan heettiläisiltä omistajilta (Gen. 23). Paradoksi selittyy sillä, että lupaus katsoo ensisijaisesti Abrahamin kaukaisiin jälkeläisiin, eikä se vielä koske patriarkkoja, jotka lopulta joutuivat muuttamaan Egyptiin.

Luvatun maan tematiikkaan vaikuttaa voimakkaimmin Deuteronomium (5. Moos.). Kirjassa vedotaan Jumalan patriarkoille antamaan lupaukseen (Deut. 1:8), mutta useista kohdista käy ilmi, että maan haltuunotto ja omistus on ehdollista. Israel saa asua siinä vain, jos se noudattaa Jumalan käskyjä, ja muussa tapauksessa se menettää maan. Tätä uhkakuvaa toistetaan läpi koko kirjan (erityisesti luvuissa 28–29). Tekstit osoittavat, että maa kuuluu viime kädessä Jumalalle myös sen jälkeen, kun Israel on ottanut maan haltuunsa. Keskeinen omistussuhdetta kuvaava termi Deuteronomiumissa on נחלה, jota vastaa hyvin käännös ”perintöosa”. Hallinta periytyy sukupolvelta toiselle, ja taustalla on feodaalinen ajattelu maan omistusta kohtaan. Isäntä omisti maan, vaikka saattoikin antaa sen vasallilleen hallittavaksi, ja vasallin hallussa oleva maa myös periytyi jälkeläisille. Tästä Deuteronomiumissa on kyse: Jumalan omistama maa on annettu Israelin perintöoikeudelliseen hallintaan.

Ajatus juontaa juurensa käsitykseen Jumalan ja Israelin välisestä suhteesta, joka Deuteronomiumissa nähdään liittona ja sopimuksena. Sen mallina ovat toimineet muinaiset vasallisopimukset: Israel oli vasalli ja Jumala suurkuningas. Vasallin keskeisin tehtävä oli lojaalisuus suurkuningasta kohtaan, ja lojaalisuus määriteltiin sopimuksessa. Vasallin tavoin Israelilta edellytettiin ehdotonta uskollisuutta Jumalaa kohtaan ja kuuliaisuutta hänen käskyjään kohtaan. Sopimuksen rikkomisesta seurasi, että vasalli menetti hallintaoikeutensa maahan. Tämän vuoksi maassa asuneet kansat voitiin ajaa pois ja antaa heidän maansa israelilaisille (Deut. 7). He eivät kuitenkaan omistaneet maata, vaan maan varsinainen omistaja Jumala saattoi antaa sen perintömaaksi kenelle halusi. Vastaavasti Israel oli jatkuvasti vaarassa menettää maan.

Deuteronomiumin käsitys Israelille luvatusta maasta on keskeinen, kun katsotaan koko Vanhan testamentin ja myöhäisemmän juutalaisuuden käsityksiä maasta. Maan pyhyyden katsotaan olevan seuraus siitä, että se oli Jumalan. Esimerkiksi Lev 25:23 mukaan Jumala sanoi israelilaisille: ”maa on minun ja te olette ikään kuin siirtolaisia ja muukalaisia.” Jumalalle kuuluva on lopulta katsottava pyhäksi.

Vanha testamentti myös määrittelee luvatun maan. Se kattoi koko Palestiinan alueen Danista Negeviin ja Välimerestä Jordanille (Deut. 34:1–4). Deuteronomiumista nouseva teologinen merkitys israelilaisille luvatusta maasta oli olennainen käsitykselle, että koko israelilaisten asuttama maa voitiin myöhemmin käsittää pyhäksi tilaksi.

Pyhä maa Vanhan testamentin jälkeen

Toisen temppelin aikana pyhyys oli keskittynyt temppeliin, mutta sen vuonna 70 jaa. tapahtuneen tuhoutumisen jälkeen koko maan pyhyys alkoi nostaa merkitystään. Kun merkittävä osa juutalaisista asui diasporassa maan ulkopuolella, luvatusta maasta tuli jatkuvan kaipuun ja idealististen odotusten kohde. Oli tarvetta ajatukselle, että Israel on pyhä maa, ja tätä tukivat Vanhan testamentin käsitykset temppelin pyhyydestä ja luvatusta maasta. Lisäksi Vanhan testamentin ajatus Israelin maasta muita maita rituaalisesti puhtaampana (Aam. 7:17) vaikutti käsitykseen maan pyhyydestä muita maita pyhempänä. Rabbiinisessa juutalaisuudessa Jumalan katsottiin olevan erityisesti läsnä pyhässä maassa (Midraš tehillim 105:1), ja kokonaisvaltainen elämä juutalaisena olisi mahdollista vain siellä. Pyhän maan ihannointi ulottui näin vähitellen elämän eri osa-alueille.

Kristillisessä traditiossa Jerusalemilla oli erityisasema (ἡ ἁγία πόλις/civitas sancta). Olihan se Jeesuksen ristinkuoleman paikka. Vielä 200-luvulla Tertullianus suhtautui varauksellisesti fyysiseen pyhään maahan, koska kristittyjen pyhän maan täytyi olla taivaallinen. Israelin teologinen merkitys pyhänä maana kasvoi kuitenkin 300-luvulla jaa. alkaneen pyhiinvaelluskultin myötä. Erityisesti paikat, joissa Jeesus oli käynyt, kärsinyt ja tehnyt ihmetekoja, olivat pyhiä paikkoja. Koko maasta tuli vähitellen pyhyyden keskittymä, ja 400–500-lukujen aikana kristillinen konsepti ’pyhä maa’ (ἡ ἁγία γή/terra sancta) alkoi lopullisesti hahmottua.

 

Kirjoittaja Juha Pakkala on Vanhan testamentin eksegetiikan dosentti ja eksegetiikan ja Raamatun heprean yliopistonlehtori Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.

Kirjallisuus:

Cohn, Robert L.: ”Holy Land”, Teoksessa: Encyclopedia of the Bible and Its Reception. Volume 12. Berlin/New York: De Gruyter. 2016.

Ego, Beate: ”Reinheit/Unreinheit/Reinigung (AT)” Das wissenschaftliche Bibellexikon im Internet. 2007.

Heyden, Katharina: ”Holy Land Christianity Patristics and Orthodox Churches”, Teoksessa: Encyclopedia of the Bible and Its Reception. Volume 12. Berlin/New York: De Gruyter. 2016.

Kornfeld, Walter & Ringgren, Helmer: ”קדשׁ qdš”, Theological Dictionary of the Old Testament. Vol. XXII. 521–545.

Kratz, Reinhard G.: ”Heiligkeit”, Teoksessa: Handbuch theologischer Grundbegriffe zum Alten und Neuen Testament, Darmstadt, 2006, 242–243.

Müller, Hans-Peter: ”קדשׁ qdš holy”, Theological Lexicon of the Old Testament. Vol. 3. 1103–1118.

Rudnig, Thilo: ”Heilig/profan/Heiligkeit (AT)” Das wissenschaftliche Bibellexikon im Internet. 2014.