| Anni Maria Laato |

Pyhän maan pyhyys ja pyhiinvaellus varhaiskristillisessä ajattelussa


Pyhän maan pyhyys ja pyhiinvaellus varhaiskristillisessä ajattelussa

Jo ensimmäisten vuosisatojen aikana kristityt ovat keskustelleet siitä, ovatko Pyhä maa ja erityisesti Jerusalem pyhiä, ja jos ovat, niin miksi ja millä tavalla. Antaako pyhiinvaellusmatka Pyhälle maalle kirkon ja kristityn elämään mitään lisää? Entä onko kristittyjen läsnäolo Pyhällä maalla välttämätöntä tai toivottavaa?

Ensimmäisinä vuosisatoina edellä mainittuihin kysymyksiin ei muotoiltu yhtä ja ainoaa virallista kantaa, vaan keskustelussa nostettiin esiin erilaisia perusteluja puolesta ja vastaan. Teologisten perustelujen rinnalla käytännöt ja kokemukset olivat tärkeitä.

Kristinuskosta tuli Rooman valtakunnassa sallittu 300-luvun alussa. Tätä edeltävältä ajalta ei tunneta yhtään varsinaista pyhiinvaelluskertomusta. Pyhällä maalla luonnollisesti asui kristittyjä, mutta sinne ei useinkaan varta vasten lähdetty muualta. Ne, jotka matkustivat sinne, tekivät sen muista syistä, opiskellakseen tai tavatakseen tuttujaan.

Jerusalem ja Pyhä maa ennen Konstantinuksen aikaa

Ensimmäisten kolmen vuosisadan teksteissä korostetaan usein sitä, että Jumala on läsnä kaikkialla missä kristityt kokoontuvat yhteiseen jumalanpalvelukseen, eli siellä missä Kristuksen ruumis eli kirkko on. Keskusteltaessa ei-kristittyjen kanssa haluttiin tehdä selväksi, että Jumalan läsnäolo ei rajoitu tai tiivisty tiettyihin paikkoihin tai rakennuksiin, niin kuin tuon ajan uskonnoissa saatettiin ajatella. Kristittyjen kokoontumispaikkoja voitiin toki pitää pyhinä, mutta vain siellä kokoontuvan seurakunnan takia. Kristinuskon ja juutalaisuuden suhdetta käsittelevissä Adversus Iudaeos -teksteissä puolestaan korostettiin joskus eroa kristittyjen ja juutalaisten käsitysten välillä sanomalla, että juutalaiset ovat jo maan päällä saaneet kaupunkinsa, kun taas kristittyjen Jerusalem on taivaassa. Vaikka Jerusalem ja Pyhä maa eivät siis näissä varhaisissa teksteissä olekaan kovin keskeisiä, niissä kuitenkin korostetaan Jeesuksen ihmiseksi syntymisen todellisuutta ja Raamatun tapahtumien historiallisuutta. Pyhän maan merkitys on siinä, että se on Raamatun tapahtumien maa.

Pyhiinvaellusmatkojen lisääntyminen Pyhälle maalle

Kristinuskon tultua 300-luvulla sallituksi ja suosituksi uskonnoksi ulkoinen tilanne muuttui ja matkustamisesta tuli helpompaa. Matkat Pyhälle maalle lisääntyivät heti, mikä luonnostaan innosti teologisen pohdinnan syventämiseen. Roomalaisten tuhottua Jerusalemin vuonna 135 kaupunki oli rakennettu uudelleen roomalaiseksi kaupungiksi pakanatemppeleineen ja uusine nimineen (Aelia Capitolina), mutta Konstantinuksen aikana siitä ruvettiin rakentamaan kristillistä kaupunkia. Keisarin äiti Helena teki matkan Pyhälle maalle vuonna 326, valvoi Pyhän haudan kirkon rakennustöitä ja edisti Betlehemin syntymäkirkon ja Öljymäellä sijaitsevan Eleona -kirkon rakentamista.

Suuret ja kauniit basilikat olivat osa Konstantinuksen kirkonrakennusprojektia, jossa eri puolille valtakuntaa rakennettiin kirkkoja kristittyjen pyhille paikoille. Vuodelta 333 tunnetaan Bordeaux’n pyhiinvaeltajan teksti, jossa jo luetellaan monia kristinuskoon liittyviä vierailukohteita eri puolilla maata. Matkailun lisääntyessä Pyhään maahan perustettiin luostareita, majataloja ja muuta tulijoiden tarvitsemaa infrastruktuuria.

Vaikka pyhiinvaellusten tekeminen Jerusalemiin ja Pyhälle maalle oli jo 300-luvulla yleistynyt, sitä myös arvosteltiin. Tunnetuin kriitikoista on piispa Gregorios Nyssalainen, joka itse oli käynyt siellä työmatkalla (kirje 2). Hänen mukaansa moiset matkat ovat kristitylle turhia, saattavatpa olla vahingoksikin, sillä Kristus ei ole antanut ohjetta tehdä pyhiinvaelluksia, eikä niillä saavuta mitään, sillä pyhä Kolminaisuus on yhtä paljon läsnä kaikkialla. Hän jatkoi sanomalla, että näkemällä Raamatun tapahtumapaikkoja kristitty ei opi mitään, mitä ei oppisi lukemalla Raamattua, ja askeettisen elämäntavan valinneelle ihmiselle voi olla jopa vaarallista nähdä Pyhällä maalla vallitsevaa turmelusta. Toiset kriitikot puolestaan pitivät esillä jo Uudessa testamentissa näkyvää ajatusta, että kristittyjen koti ja määränpää on taivaallinen Jerusalem, ei maallinen (esim. 1 Kor 3:10–17; Gal 4:25–26; Ef 2:19–22). Kriitikkojen lisäksi oli monia teologeja, kuten kirkkoisä Augustinus, jotka eivät osoittaneet minkäänlaista kiinnostusta Pyhää maata tai sinne matkustamista kohtaan.

Pyhän maan ja pyhiinvaellusten teologia

Monet kristityt olivat kuitenkin toista mieltä, ja käytännön tasolla matkustus ja muutto Pyhälle maalle kasvoivat 300-luvun puolivälistä eteenpäin. Hispanialaisen askeetin, Egerian, matkapäiväkirjasta 380-luvulta näemme, että Jerusalemin liturginen elämä oli jo tuolloin rikasta ja kaupunkiin kokoontui kansaa eri puolilta Rooman valtakuntaa. Egeria kertoo, että vieraillessaan Vanhan ja Uuden testamentin tapahtumapaikoilla pyhiinvaeltajat lukivat niistä kertovia Raamatun tekstejä, minkä lisäksi usein vietettiin messu tai pidettiin rukoushetki.

Pyhän maan ja pyhiinvaellusten teologiaa kehittivät erityisesti kirkkoisä Hieronymus sekä hänen oppilaansa Paula ja Eustochium (Hieronymuksen kirjeet 46–47). He eivät kiistä sitä, että Kolminaisuus on läsnä kaikkialla, mutta sanovat silti, että Pyhä maa on kristitylle tärkeä ja että matka sinne antaa paljon. Heidän mukaansa jokaisella provinssilla on jotakin omaa, jota ei ole muualla: ”Jerusalem on meidän Ateenamme”. Ciceroa lainaten he sanovat, että kreikkaa voi toki oppia Ateenan sijasta Lilybaeumissa ja latinaa Rooman sijasta Sisiliassa, mutta parasta on oppia asioita juuri niiden alkulähteellä. Matka Pyhään maahan lisää uskoa, tietoa ja hyveitä, ja siten se muuttaa ihmisen identiteettiä.

Paula ja Eustochium perustelevat maan pyhyyttä ja matkojen hyödyllisyyttä ensinnäkin Raamatulla. He muistuttavat, että Raamattu kertoo monien ihmisten sekä Vanhan että Uuden testamentin aikana matkustaneen sinne. Heidän lähtökohtansa on, että maa on ollut pyhä Vanhan Testamentin aikana, olihan Jumala itse läsnä temppelissänsä ja toimi juuri tuossa maassa. He kirjoittavat, ettei maa ole menettänyt pyhyyttään Kristuksen tulon jälkeenkään, sillä sitä kutsutaan Raamatussa edelleen pyhäksi. Vierailut Raamatun tapahtumapaikoilla auttavat ymmärtämään tekstejä paremmin ja syventymään uskossa. Paulan mukaan kaikki Pyhällä maalla puhuu Vapahtajasta. Vanhan testamentin henkilöt ja tapahtumat viittaavat ennalta Kristukseen ja valmistavat hänen tuloaan.

Raamatun tekstien lisäksi Paulalle tärkeitä olivat myös hänen omat kokemuksensa ja muiden kristittyjen kokemukset. Paula ajattelee, että ennen kaikkea kristittyä puhuttelee se, kun hän seisoo samalla paikalla, jossa Kristuksen jalat ovat seisseet (Ps 132:7). Paulalle matkustuksen syvin syy oli päästä Kristuksen lähelle, ja hän koki saavuttavansa sen käydessään Raamatun tapahtumapaikoilla. Aika menettää merkityksensä, kun pyhiinvaeltaja katselee ja koskettaa paikkaa, kuulee Raamatun tekstin ja mietiskelee: tällä tavoin hän eläytyy Raamatun tapahtumiin.

Toisin kuin Paulalle, samaan aikaan Pyhällä maalla käyneelle Egerialle tärkeää oli pyhiinvaellusten liturginen puoli: se, miten Raamatun paikoilla luetaan niihin liittyviä tekstejä ja vietetään rukoushetki tai osallistutaan eukaristiaan. Paula ja Hieronymus eivät useinkaan puhu kirkon yhteisestä liturgiasta − heille sen sijaan tärkeää on henkilökohtainen mietiskely ja rukous.

Lopuksi

On hyödyllistä tehdä ero kahden erilaisen varhaisessa kirkossa tunnetun pyhän paikan määritelmän välillä. Ensimmäisen mukaan tietty paikka on pyhä siksi, että se on erotettu kirkon jumalanpalveluselämää ja pyhien tapahtumien tai ihmisten muistamista varten: tähän kuuluvat esimerkiksi Raamatun tapahtumapaikat ja marttyyrien haudat. Kyseinen käsitys on tunnettu kirkossa alusta asti. Toisen näkemyksen mukaan paikan pyhyys tarkoittaa sitä, että tiettyjen paikkojen tai esineiden kautta pääsee fyysiseen kontaktiin jumaluuden kanssa – tämä ajatus yleistyi samaan aikaan reliikkien kunnioittamisen kanssa 300–400-luvuilla.

Varhaisina aikoina pyhiinvaellus Pyhälle maalle saattoi siis olla sekä kiinnostava opintomatka että hengellinen tapahtuma. Kristinusko ei varhaisen kirkon ymmärryksen mukaan ole ylihistoriallinen, pelkässä ajatusmaailmassa leijuva ideologia, vaan se on sidottu aikaan ja paikkaan. Jumalan Poika syntyi ihmiseksi tiettynä aikana ja tietyssä paikassa, hän oli juutalainen ja toimi Galilean ja Juudean alueella. Raamatun tapahtumapaikoilla matkailija saattoi syventyä sekä Raamatun tekstien parempaan ymmärtämiseen että uskonelämän hoitamiseen.

 

Kirjoittaja Anni Maria Laato on dogmatiikan dosentti Åbo Akademissa ja patristiikan dosentti Helsingin yliopistossa

* Samaa aihepiiriä käsitellään myös Kirkon ulkoasiainosaston julkaisussa Kristitty ja Pyhä maa, joka ilmestyy syksyllä 2016.

Kirjallisuutta:

Bitton-Ashkelony, B.: Encountering the Sacred: The Debate on Christian Pilgrimage in Late Antiquity. Berkley: University of California Press, 2005.

Laato, Anni Maria: “What Makes the Holy Land Holy? A Debate between Paula, Eustochium, and Marcella (Jerome, Ep. 46)”. Holy Places and Cult. Studies in the Reception History of the Bible 5. ed Erkki Koskenniemi & J. Cornelis de Vos. Åbo Akademi University & Eisenbrauns, 2014.

Limor, O.: “Reading Sacred Space: Egeria, Paula, and the Christian Holy Land”: De Sion exibit lex et verbum domini de Hierusalem: Essays on Medieval Law, Liturgy and Literature in Honour of Amnon Linder. Ed. Y.Hen. Turnhout: Brepols, 2001.

Yasin, Ann Marie: Saints and Church Spaces in the Late Antique Mediterranean: Architechture, Cult and Community. Cambridge: Cambridge University Press, 2009.