Pääkirjoitus: Ortodoksinen kirkko tänään – kansallisen yhtenäisyyden rakentamista, diasporaa ja dialogia
Ortodoksisen teologian tutkimusta voi pitää hyvällä syyllä nousevana alana suomalaisen teologisen tutkimuksen piirissä. Itä-Suomen yliopiston teologian osasto on viimeisen vuosikymmenen aikana panostanut vahvasti korkeatasoiseen kansalliseen ja kansainväliseen ortodoksian tutkimukseen. Se näkyy myös tämän teemanumeron kirjoituksissa, jotka käsittelevät (I) suomalaiskansallista ortodoksisuutta, ortodoksista kirkkoa Suomen itsenäisyyden aikana ja maailmansotien jälkeen. Tärkeän osan saavat myös (II) kansainvälinen ortodoksisuus, erityisesti ortodoksisen kirkon diaspora sekä (III) ortodoksisuus dialogissa.
Kattavimmin teemanumeron kirjoitukset käsittelevät ortodoksisen kirkon hajaannusta, diasporaa. Kysymys ortodoksisen kirkon diasporasta on ollut vaikein yksittäinen ortodoksikirkkojen yhteistyötä jarruttanut kysymys viimeiset 40 vuotta. Merkittävimmät diasporan alueet kuuluvat globaaliin länteen ja sijoittuvat Yhdysvaltoihin ja Länsi-Eurooppaan, Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Miljoonia ortodokseja asuu Kanadassa, Brasiliassa, Chilessä, Argentiinassa ja Australiassa. Diasporan taustalla ovat vaikuttaneet ennen muuta lähtömaiden elinolot ja uskonnollinen vaino.
Diaspora ei ole vain käytännöllinen haaste, vaan myös hankala teologinen ongelma. Ortodoksinen maailma muodostuu itsenäisten paikalliskirkkojen yhteisöstä. Jokaisella kirkolla on oma määritelty kanoninen alue, johon kirkon toiminta ja oikeudet rajautuvat. Kullakin maantieteellisellä alueella voi toimia vain yksi kirkollinen rakenne. Hiippakuntien alueet eivät siten – kirkko-opillisesti – voi olla päällekkäisiä. Käytännössä diaporassa on yhdellä alueella monesti useamman äitikirkon kirkollisia rakenteita. Suomessakin on itsenäisyytemme alkuajoista alkaen toiminut kaksi Moskovan patriarkaatin alaista seurakuntaa. Päällekkäinen piispallinen järjestys on kuitenkin ”räikeässä ristiriidassa ’yksi alue, yksi piispa, yksi kirkko’ -periaatteen kanssa”, kuten Pekka Metso toteaa kansallisia ortodoksisia kirkkoja ja diasporaa käsittelevässä artikkelissaan.
Ongelmia on myös aiheuttanut se, että ortodoksisessa maailmassa ei ole yksimielisyyttä siitä, miten uusia paikalliskirkkoja tulisi muodostaa ei-historiallisille alueille. Kanonisen kirkkojärjestyksen lähtökohtana on toiminut historiallinen viiden keskuksen malli, pentarchia, joka ilmenee perusjakona viiteen vanhaan patriarkaattiin ortodoksisen kirkon kanonisena perustana. Nämä keskukset ovat Konstantinopoli, Aleksandria, Antiokia, Jerusalem ja Rooma (väliaikaisesti erossa, ei nykyisin patriarkkaa, Konstantinopoli => ”Uusi Rooma”). Tämän päälle on rakentunut erityisesti Balkanin kansallisvaltioiden alueelle syntyneet autokefaaliset kirkot (Venäjän, Serbian, Romanian, Bulgarian, Georgian, Kyproksen, Kreikan, Puolan, Albanian Tsekin ja Slovakian ortodoksiset kirkot). 1900-luvulla syntyivät puolestaan autonomiset kirkot/hiippakunnat, jotka ovat edellä mainittujen autokefaalisten kirkkojen tytärkirkkoja (Suomi, Viro, Kreeta ja Moskovan patriarkaatin yhteyteen kuuluvat ja kuuluneet autonomiset kirkot: Japani, Kiina (1956) ja Ukraina). Ukrainan osalta maassa toimii ei-kanonisen Kiovan patriarkaatin alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko sekä diasporataustainen autokefaalinen ortodoksikirkko. Diaporasta puhuttaessa ns. kanonisen järjestyksen ulkopuolelta on huomioitava vielä orientaaliset ortodoksiset kirkot (syyrialais-ortodoksiset ja koptilais-ortodoksiset kirkot sekä Armenian ja Etiopian kirkot ja näiden pohjalta syntyneet tytärkirkot Intiassa ja Eritreassa), jotka ovat olleet muusta kristikunnasta erillään vuoden 451 Khalkedonin kirkolliskokouksen jälkeen.
Diaspora on erityisesti kärjistynyt Yhdysvalloissa, missä perustettiin vuonna 1970 kirkko, joka sai autokefaalisen eli täysin itsenäisen aseman Moskovan patriarkaatilta. Uuden itsenäisen kirkon – joka oli vanha Moskovan patriarkaatin hiippakunta ja joka Venäjän vallankumouksen jälkeen oli elänyt erillään Venäjän kirkosta – oli määrä olla monikansallisen yhdysvaltalaisen kirkon alku. Hanke jäi kuitenkin vain aloitteeksi ja yhdysvaltalaiset ortodoksit ovat edelleen sangen erillään. Valtaosa heistä kuuluu Konstantinopolin patriarkaatin yhteyteen.
Pakkaa on edelleen sekoittanut meneillään oleva Ukrainan kriisi. Moskovan patriarkaatin yhteyteen kuuluva ortodoksinen kirkko ja sen yhteydestä 1990-luvun alussa irtautunut Kiovan patriarkaatti ovat luoneet kirkolliseen elämään Ukrainassa voimakkaan jännitteisen ilmapiirin. Alueellisesti venäjänkielisessä Itä-Ukrainassa Moskovan patriarkaattiin kuuluvilla kirkoilla on vahvempi asema kuin muualla maassa. Toisaalta Ukrainan kriisin aikana Moskovan ja Kiovan patriarkaatit ja Ukrainan autokefaalinen (Konstantinopolin patriarkaatin yhteyteen kuuluva) ortodoksinen kirkko ovat esittäneet yhteisiä julkilausumia ja vetoomuksia yhdessä muiden uskontojen edustajien kanssa kriisin ratkaisemiseksi.
Tilannetta ei ole myöskään Venäjän kannalta helpottanut se, että Moskovan patriarkaatin alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko on toistuvasti piispojensa suulla esittänyt solidaarisuuttaan Ukrainan valtiolle. Ulkoisesti näyttäisi, että Venäjän kirkon suhde Ukrainaan on osin toisenlainen kuin Venäjän valtion suhde Ukrainaan. Ukrainan kriisi on kuitenkin selvästi vahvistanut Venäjän ortodoksisen kirkon näkemystä, jonka mukaan venäläisyyden (”Russkij mir”, venäläinen maailma) ja ”venäläisten arvojen” korostaminen on oikea tie Venäjän ja sen ortodoksisen kirkon aseman turvaamiseen globalisoituvassa maailmassa. Korostus on näkynyt erityisesti valtion ja kirkon homoseksuaalisuuden vastaisessa puheessa, jonka ei ole katsottu kuuluvan venäläisiin arvoihin. Tämä kysymys on itänaapurissa niin suuri, että sen perusteella Venäjän ortodoksinen kirkko keskeytti syyskuussa 2014 yli 40 vuotta jatkuneet oppikeskustelut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanssa. Neuvottelujen katkeamista käsittelee laajemmin artikkelissaan Heta Hurskainen.
Venäläisen kulttuuripiirin rajoja ei kansallismielisten mukaan tule vetää uskontojen eikä etnisyyden mukaan, vaan ne määritellään kielen ja kulttuurin perusteella. Venäläisen maailman rakentajat piirtäisivät nämä rajat mielellään myös kartalle, Valko-Venäjän, Kaukasian, Ukrainan ja Kazakstanin alueille. Venäjän ortodoksisen kirkon retoriikassa venäläiskansalliset pyrkimykset ovat ohittaneet kirkon ylikansallisen luonteen korostamisen. Tässä mielessä Venäjän ortodoksisen kirkon toiminta asettaa jatkossakin suuria haasteita kirkkojen väliselle ekumenialle. Suomen Ekumeenisen Neuvoston pääsihteeri, isä Heikki Huttunen, onkin osuvasti todennut, että ”ekumeenisesta näkökulmasta on suuri sääli, että 90-luvun alussa, kun Venäjän kirkon suunta oli vielä avoin ja selkiytymätön – ja samalla vielä hyvin avoin eri mahdollisuuksille – kirkot lännessä eivät kiinnostuneet siitä ja oma-aloitteisesti tarjonneet kumppanuutta. Kansainvälinen ekumeeninen liike ei myöskään herännyt mahdollisuuteen…. Näin haaskattiin historiallisesti ainutkertainen tilaisuus vaikuttaa siihen, minkä suunnan kirkko ottaa ja mitä tietä se lähtee kulkemaan.”
Ortodoksisessa maailmassa diasporaa on käsitelty pitkässä historiallisessa prosessissa. Itsenäisten ortodoksisten kirkkojen johtajat antoivat Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin johdolla – joka haluaa toimia ortodoksisen kirkon virallisena äänitorvena – vuonna 2008 julkilausuman, jossa he ilmaisivat tavoitteekseen luopua diasporassa ”ortodoksiselle ekklesiologialle vieraista vaikutteista.” Ortodoksisten kirkkojen aito halu ratkaista yleisortodoksisesti diasporan ongelma on määrä johtaa yleisortodoksiseen kirkolliskokoukseen alkuvuonna 2016. Viimeinen tämän mittaluokan yleisortodoksinen kirkolliskokous kokoontui Konstantinopolissa reilut tuhat vuotta sitten, vuosina 879–880, jolloin yli 380 itäisten ortodoksisten kirkkojen piispaa osallistui kokoukseen. Monet ortodoksit ovatkin olleet sitä mieltä, että mainittu kokous oli ”kahdeksas” ja viimeinen ekumeeninen kirkolliskokous.
Nähtäväksi jää, pystytäänkö vuodeksi 2016 ilmoitettu kokous todella järjestämään suunnitelman mukaisesti. Kokousajankohdasta on kuitenkin voitu sopia, koska diaspora-kysymyksessä on lopulta päästy yksimielisyyteen. Isä Heikki Huttusen mukaan ”monietnisten diasporaseurakuntien asiat eri maissa on päätetty järjestää periaatteessa samalla tavalla kuin alkuperäinen pentarchia (viiden keskuksen malli), toisin sanoen alueellisilla ei-etnisillä rakenteilla. On yhdessä sovittu, että kaikissa maissa, joissa ortodoksinen kirkko ei ole perinteinen paikallinen kirkko, tulee perustaa ortodoksisten piispojen yhteinen piispainkokous. Kaikkialla onkin näin myös tapahtunut – joskin se, kuinka toimivia tosiasiassa kyseiset elimet ovat olleet käytännössä, on suuresti vaihdellut.” Itäisten ortodoksisten kirkkojen vuonna 2016 kokoontuvaksi ilmoitettua synodia ja sen vaikutusta katolilais-ortodoksisiin suhteisiin valottaa tarkemmin artikkelissaan arkkimandriitta Cyril Hovorun.
Teemanumeron sisältö: suomalaiskansallinen ortodoksisuus ja kansainvälinen ortodoksisuus
Teemanumeron artikkelit jäsentyvät ensimmäisessä kappaleessa mainittujen kolmen asiakokonaisuuden ympärille.
Ensimmäisen osion artikkelit ovat kronologisessa järjestyksessä. Juha Riikonen käsittelee kansallisuuskysymystä Suomen ortodoksisessa kirkossa. Painopiste on Suomen itsenäistymistä edeltävässä ajassa ja ajassa ennen 2. maailmasotaa. Riikonen osoittaa, miten lainsäädännön avulla pystyttiin tilkitsemään poliittisesti ulkopuolisen (Venäjän) vaikutusta Suomen sisäisiin asioihin ja miten valtio pystyi kontrolloimaan kirkkoa lähes aukottomasti. Teuvo Laitila puolestaan valottaa Suomen ortodoksisen kirkon matkaa ”Ryssän” kirkosta toiseksi kansankirkoksi ja ekumeeniseksi kumppaniksi, joka on viimeaikaisessa julkisuuskuvassaan profiloitunut arvokonservatiiviksi. Osion päättää Jyrki Härkösen mielenkiintoinen analyysi Suomen ortodoksisen kirkon yhteyksistä Ekumeeniseen patriarkaattiin, jota ovat ohjanneet ennen muuta sisä- ja ulkopoliittiset syyt.
Toisen osion artikkelit käsittelevät laajasti edellä kuvattua ortodoksisen maailman hajaannusta, diasporaa. Jo edellä mainittujen Pekka Metson ja Cyril Hovorunin artikkeleiden lisäksi huomioarvoisia kontribuutioita ovat Teuvo Laitilan Ukrainan ortodoksikirkkoja ja Ukrainan kriisiä koskeva analyysi, joka osoittaa, että kirkollinen ja hengellinen hajaannus Kiovan ja Moskovan välillä voi kasvaessaan kärjistyä ja kasvattaa kylmän sodan kaltaista idän ja lännen vastakkainasettelua myös ortodoksisen kirkon sisällä.
Serafim Seppälän ja Sari Kuustolan artikkelit valottavat harvinaisempia tutkimusalueita. Ensiksi mainittu armenialaisen diasporan haasteita, jälkimmäinen ns. orientaalis-ortodoksisten kirkkojen dialogia, jota on käyty jo yli 50 vuoden ajan. Teologisen yhteiskomission työryhmä kokoontui viimeksi marraskuussa 2014 Ateenassa kartoittaakseen dialogin tulevaisuudennäkymiä. Kolme itäistä ortodoksikirkkoa: Aleksandria, Antiokia ja Romania ja kolme orientaaliortodoksiseen kirkkoperheeseen kuuluvaa kirkkoa – Aleksandria, Antiokia ja Intian Malakaran-kirkko – ovat jo julistaneet hyväksyvänsä dialogin tulokset ja yhteiskomission ehdotukset. Toisaalta eräät ortodoksikirkot suhtautuvat dialogin ehdotuksiin hyvin kriittisesti. Joka tapauksessa orientaalis-ortodoksisten kirkkojen dialogi on maantieteellisesti merkityksellinen, koska se pyrkii rakentamaan dialogia, ei ainoastaan ortodoksikristittyjen vaan myös muslimien kanssa, joiden kanssa nämä kirkot jakavat usein saman kotimaan.
Ortodoksisuus dialogissa
Teemanumeron kolmas osio tarkastelee ortodoksista kirkkoa dialogissa. Osion avaa jo edellä mainittu Heta Hurskaisen Venäjän ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuoropuhelua käsittelevä artikkeli. Neuvottelut katkesivat syyskuussa 2014 yli 40 vuoden yhtäjaksoisen dialogin jälkeen. Helmikuussa 2015 edesmenneen ekumeniikan professori Tuomo Mannermaan suurimpana saavutuksena pidettiin yhteisen leikkauspisteen löytymistä luterilaisen vanhurskauttamisajattelun ja ortodoksisen jumalallistamisajattelun välillä. Löytö oli erityisen merkittävä suomalaiselle Luther-tutkimukselle ja sen vaikutus on säteillyt laajasti suomalaiseen teologiaan.
Tärkeä on myös Eeva Raunistola-Juutisen Kirkkojen maailmanneuvoston naisten ekumeenisen vuosikymmenen ortodoksista naiskuvaa käsittelevä artikkeli. Kuten Raunistola-Juutinen toteaa, ”naiskuvaa ja naisen asemaa koskevassa keskustelussa ortodoksinen kirkko on joutunut kohtaamaan ennen kokemattomia haasteita. Ne liittyvät keskeisesti traditioon ja sen merkitykseen, jonka pohjalta nousee argumentointi myös naiskuvaan liittyvissä kysymyksissä. Traditio on se, johon viitataan, kun perustellaan kirkon käytäntöjä tai naisen asemaa ortodoksisessa kirkossa”. Osuva on myös Raunistola-Juutisen loppupäätelmä: ”Ortodoksisen kirkon hierarkkisesta ja synodaalisesta rakenteesta huolimatta ekumeeninen yhteistyö voi avata sitä ymmärtämään ja pakottaa perustelemaan vastauksia, kun kysytään esimerkiksi, kenen on lupa olla alttarissa tai miksi mies maallikkonakin siellä ei ole skandaali, toisin kuin nainen on”.
Naiskuvaa ja naisen asemaa ortodoksisessa kirkossa käsittelee myös Elina Vuolan artikkeli ”Suomalaiset ortodoksinaiset, kirkko ja Neitsyt Maria”. Artikkeli tuo esiin mielenkiintoisen tutkimustuloksen: haastatetuille ortodoksinaisille naispappeus ei ollut naisen arvostamisen mitta, eivätkä he kokeneet eksklusiivista miespappeutta ongelmana. Vuola toteaa, että ”hyvinkin eri-ikäiset haastateltavani kokivat, että vähemmistöaseman turvin tasa-arvovaatimukset ja seksuaaliset keskustelut ’ulkoistetaan’ luterilaiselle kirkolle”.
Dialogien sarjaa jatkaa Helena Kuparin artikkeli ”Eletty uskonto ja ortodoksikristillisyys. Esimerkkejä siirtokarjalaistaustaisten naisten uskonnosta”. Kupari osoittaa, että siirtokarjalaistaustaisten naisten sotienjälkeisenä vuosina kohtaama syrjintä ja epäluulo vaikutti heihin syvästi. Huomio haastaa 1970-luvulla prof. Heikki Variksen esittämän väitteen siirtokarjalaisten ”hyvin sopeutumisesta ja kotoutumisesta”, kuten myös prof. Heikki Hämysen tutkimukset ovat aiemmin osoittaneet.
Artikkelien sarjan päättää Johan Bastubackan syväanalyysi kirkkokansan liturgisesta laulamisesta suhteessa nykyortodoksiseen suomalaiseen liturgiseen ja hymnologiseen käytäntöön ja sen vaikutukseen jumalanpalvelukseen. Kuten Bastubacka johtopäätöksenään toteaa, globaalissa ortodoksisessa tarkastelussa suomalaiset liturgiset käytännöt näyttäytyvät varsin maltillisina ja perinteisinä bysanttilaisten ja slaavilaisten musiikkitraditioiden variointeina ja hyödyntämisenä.
Lukupaketti sisältää viimeisenä myös Serafim Seppälän kirjaesittelyn teoksesta ”Basileos Suuri: Kuuden päivän luomistyö”.
Toivotan mielenkiintoisia hetkiä artikkeleiden parissa!
Kirjoittaja Matti Kotiranta, TT, dos., on teologian osaston johtaja ja ortodoksisen koulutusohjelman kirkkohistorian professori Itä-Suomen yliopiston teologian osastossa.
s-posti: matti.kotiranta@uef.fi