Kirkkokansan liturginen laulaminen – nykyortodoksinen suomalainen liturginen ja hymnologinen käytäntö, sen juuret ja vaikutus jumalanpalvelukseen

Historiallisista kehityskuluista ja liturgian sekä laajemmin ortodoksisen kirkon hierarkkisesta rakenteesta johtuen kirkkokansan tavanomaisin palvelukseen osallistumisen muoto ei ole ollut laulaminen, vaan liike ja eleet. Ero on suuri verrattuna niihin katolisiin ja protestanttisiin jumalanpalvelusperinteisiin, joissa yhdessä laulaminen on maallikoille tavanomainen ja tärkeä tapa osallistua liturgiseen elämään.

Kesäinen praasniekka

Pienessä puukirkossa on täyttä. On kesä ja temppelin praasniekka, vuotuinen juhlapäivä. Ulkona sataa, mutta sisällä lämpötila nousee, kun tuohukset palavat ja ihmiset seisovat ahtaassa tilassa. Kuoro seisoo edessä kliirossilla eli korotetulla osalla kahden puolen kirkkosalia ja kanttori melko keskellä naisten puolella kääntyneenä seurakuntaa kohti. Vedenpyhitys on toimitettu keskellä kirkkosalia lähellä analogia, yläosastaan kaltevatasoista pientä pöytämäistä telinettä. Ikonostaasin eli alttarin ja kirkkosalin erottavan kuvaseinän kuninkaan ovi aukeaa ja liturgia alkaa. Ensin ektenia eli vuorolukuna laulettava rukoussarja, sitten psalmiantifoni. Pieni kirkko täytyy äänestä: melkein kaikki laulavat. Toisilla on rukouskirjat käsissään ja toiset laulavat ulkomuistista kuoron ja kanttorin tukemana. Näin laulu jatkuu läpi koko liturgian. 

Kirkkokansan laulu ei ole itsestäänselvyys

Ortodoksiselle jumalanpalvelukselle on leimallista draamallinen ominaisluonne, jossa musiikilliset ja tekstuaaliset elementit toteutuvat yleensä papin tai pappien, diakonin tai diakonien ja kuoron vuorovaikutuksena ja yhteistoimintana. Johtuen historiallisista kehityskuluista ja liturgian sekä laajemmin ortodoksisen kirkon hierarkkisesta rakenteesta kirkkokansan tavanomaisin palvelukseen osallistumisen muoto ei ole ollut laulaminen, vaan liike ja eleet. Esimerkiksi internet-sivusto Orthodoxwiki.org kuvailee maallikoiden palveluksiin osallistumista juuri kehon asentojen ja liikkeen kautta.  Palveluksissa ei käytetä musiikki-instrumentteja. Ero on suuri verrattuna niihin katolisiin ja protestanttisiin jumalanpalvelusperinteisiin, joissa yhdessä laulaminen on maallikoille tavanomainen ja tärkeä tapa osallistua liturgiseen elämään.  

Tarkoitan kirkkokansan liturgisella laulamisella sitä, että kirkkokansa ja kirkkokuoro laulavat liturgiassa liturgisia tekstejä yhdessä kanttorin johdolla. Olen ollut läsnä palveluksissa useita kertoja erityisesti Uudellamaalla ja Hämeessä. Tarkasteluni kohteena on, kuinka kirkkokansan laulamista toteutetaan eteläsuomalaisissa temppeleissä. Kokosin tutkimusaineistoa esittämällä kysymyksiä kahdelle kanttorille ja osallistumalla liturgioihin ja seuraamalla niitä. Hyödynnän julkaistua historiallista aineistoa analysoidakseni olosuhteita ja vaikutuksia, jotka ovat johtaneet tai myötävaikuttaneet nykyisiin suomalaisiin käytäntöihin.

Erityisesti jumalallisen liturgian viettämisessä on tavallista ajatella, että pappi, diakoni ja kuoro muodostavat yhdessä palveluksen musikaalisen ulottuvuuden. Tällainen yleinen käsitys liturgian toteuttamisesta ei kuitenkaan ole tarkka kuvaus jumalanpalveluselämän todellisuudesta. Suomessa on tavallista, että tiettyjä tropareja (usein lyhyempi säekokonaisuus ortodoksisessa hymnografiassa) ja rukouksia laulettaessa kanttori kääntyy seurakuntaan päin ja johtaa seurakuntalaiset mukaan laulamaan. Suomen ortodoksisen kirkon verkkosivujen tekstin mukaan (https://www.ort.fi/kirkkotutuksi/kirkkolaulu) “Kirkkokuorolaisen vaativa tehtävä on sitoutua kuorotoimintaan eli harjoitella ja opiskella kirkon musiikkiaarteisto kaikkine erilaisine sävelmineen sekä laulaa jumalanpalveluksissa. — Jumalanpalveluksissa on myös paljon veisuja, joita kirkkokansa voi laulaa. Kirkkolaulua johtaa kanttori.”

Yhdessä laulettavat tekstit ovat lähes poikkeuksetta Nikean uskontunnustus ja Isä meidän (silloin kun rukousta käytetään osana eukaristista liturgiaa). Lisäksi tiettyjä juhlapäivien tropareita saatetaan laulaa yhdessä seurakunnan kanssa erityisesti praasniekoissa (temppelijuhlissa) tai kirkkovuoden suurten juhlien yhteydessä. Erityisissä tapauksissa kanttori voi toteuttaa niin sanotun ”kansanliturgian”, jossa kaikki seurakuntalaiset otetaan mukaan laulamaan, ja kuoro toimii laulamisen tukena.

Historialliset lähtökohdat ja uudemmat vaikutteet – toiminnan perusta ja musiikillisen kehityksen pääpiirteet

Ortodoksiselle liturgiselle teologialle on luonteenomaista ajatella liturgista perintöä jatkumona, jolla on alkunsa muinaisessa Israelissa, joka on jatkunut aikojen halki, tullut uudistetuksi ja kirkastetuksi Kristuksen tuomassa pelastuksessa ja Kirkon syntyessä, kehittynyt Pyhän Hengen ohjauksessa ja tullut Kirkon isien työn kautta rikastetuksi ja kaunistetuksi. Liturgiassa ihmiset osallistuvat palvelukseen yhdessä taivaallisten voimien kanssa. 

Tällainen ymmärrys liturgisesta perinnöstä vaikuttaa siihen, että ortodoksinen tapa hakea oikeutusta liturgisille käytännöille tai ymmärrystä nykyajan ilmiöihin on ensisijaisesti katsoa ajassa taaksepäin ja etsiä perusteluja toiminnalle ja teologiselle argumentaatiolle varhaisesta kirkosta ja erityisesti Bysantista. Edellä kuvattu ajattelutapa ei ole kuitenkaan ollut ainoa suomalaiseen kehitykseen vaikuttanut tekijä.

Musiikillisten muotojen rikas kehitys johti ortodoksisessa kirkossa aina enemmän kohti asiantuntijoiden esittämää laulua jumalanpalveluksessa. Laodikean paikallinen synodi (364) kanonissa 15 oli jo säätänyt, että laulaminen kirkossa oli sallittua ainoastaan “kanonisille laulajille”, jotka laulavat ambolta (todennäköisesti ko. aikana usein eräänlainen lukupulpetti) ja kirjasta. Tällä tuli olemaan suuri myöhempi, vuosisatojen läpi jatkunut vaikutus ortodoksiseen liturgiseen elämään − mistä vaikutteista ja mihin paikallisiin tilanteisiin liittyen kanoni sitten olikaan syntynyt.

Neumisysteemin tai systeemien (nykyaikaisia nuottiviivastolle piirrettäviä nuotteja edeltänyt tapa merkitä sävelmiä muistiin) käyttö notaatiossa kehittyi keskiajan kuluessa aina monimutkaisemmaksi ja hienostuneemmaksi itäisessä kirkkolaulussa. Uudella ajalla länsimaiset musiikilliset vaikutteet ja kreikkalaisella kulttuurialueella neumeihin perustuvan notaation uudistaminen 1800-luvun alkupuolella ovat vaikuttaneet kirkkomusiikkiin. Suomalainen ja karjalainen 1800- ja 1900-luvun kirkkomusiikki sai voimakkaita vaikutteita Pietarin keisarillisen hovin jumalanpalveluselämästä. Toisaalta myös bysanttilainen vanha musiikkiperintö ja keskiaikainen venäläinen Znamenny-laulu ovat ainakin jossakin määrin vaikuttaneet seurakuntien liturgiseen elämään. 

Suomalaiseen kirkkokansan liturgiseen lauluun vaikuttaneita tekijöitä

Tarkastellessani varhaista, 1800-luvun lopulla suomeksi käännettyä, toimitettua ja kirjoitettua jumalanpalvelukseen liittyvää materiaalia saatoin havaita, että piispa Hermogeneen (Konstantin Petrovic Dobronravin 1820-1893) kirjoittaman lukiotasoisen liturgiaoppaan (Liturgika 1884) I suomenkieliseen versioon vuodelta 1886 oli lisätty lukuun “laulu” seuraava lause: “Viime-aikoina on ruvettu joissakuissa paikoissa taas toimeen panemaan yhteistä laulua kirkossa.” Lause avaa yhden kiintoisan näkökulman 1800-luvun lopun suomalais-karjalaiseen jumalanpalveluselämään. Kyseistä lausetta toistettiin sitten kirjan jokaisessa uudessa suomenkielisessä editiossa aina 1950-luvulle asti. 1930-luvulta eteenpäin teoksen editioista oli myös häivytetty kirjoittajan nimi. Tekijän häivyttämisessä voidaan nähdä Suomen itsenäistymisen jälkeinen ortodoksisuuden ”kansallistamisen” vaikutus.

Konstantinopolin patriarkaattiin liittymisen (1923) jälkeen myös arkkipiispa Herman Aavin (1878–1961) Viron ortodoksisesta kirkollisesta elämästä ja eestiläisestä laululiikkeestä vaikutteita saanut kiinnostus suomalais-karjalaisen ortodoksisen musiikkielämän kehittämiseen vaikutti ainakin jossakin määrin. Aavin toimesta mm. järjestettiin kysely seurakunnille, ja kyselyssä kosketeltiin myös seurakunnan liturgisen laulamisen problematiikkaa. 

Toisen maailmansodan raskaiden evakkovaiheiden aikana pappismunkki ja sittemmin arkkipiispa Paavali (1914–1988) kokosi ja toimitti Ortodoksisen laulukirjan (1944). Laulukirjan sanapainoksen johdannossa hän valitti tilannetta, jossa luterilaisen virsilaulun kulttuurinen ylivoima saa aikaan sen, että myös ortodoksisilla alueilla koulussa lauletaan vain luterilaisia virsiä. Paavalin tavoite oli saada aikaan oman kirkon hengen ja opetuksen mukainen ”virsikirja” (Paavalin itsensä lainausmerkeissä käyttämä termi). Kirja julkaistiin myös nuottipainoksena, ja se sisälsi paitsi tärkeimmät jumalanpalveluselämän liturgiset laulut ja tekstit myös joukon runomittaisia hengellisiä lauluja.

Sotien jälkeisessä tilanteessa tietyissä julkaisuissa ja erityisesti 1960-luvun liturgiauudistuksessa oli ilmeistä, että seurakunnan liturgista laulua pidettiin tarpeellisena. Evakkotilanteessa tasokkaita kuoroja oli vaikea saada aikaiseksi, ja näin tarvittiin myös yhdessä laulamista ja yhteislauluun soveltuvaa yksinkertaista liturgista materiaalia.

Kansan liturgisella laulamisella nähtiin olevan selvästi sekä pedagogisia että hengellisiä päämääriä. Tavoitteena oli opettaa oman kirkon rikasta liturgista perintöä ja samalla ylläpitää rukouselämää. Uhkaava sulautuminen valtakulttuuriin ja luterilaisuuden vaikutus olivat ilmeiset. Luterilaisen virsiperinteen vastapainona korostettiin omaa laulu- ja musiikkiperinnettä ja toisaalta nähtiin myös yhteislaulun voima kansan opettamisessa ja kirkollisessa vaikuttamisessa. Vaikutteet eivät olleet aina yksipuoleisia, vaan 1900-luvun lopulla – kulttuurisen jännitteen helpottaessa – myös luterilaiset omaksuivat joitakin vaikutteita ortodoksisesta liturgisesta elämästä.

Yhteenveto

Ortodoksisen teologisen ja kulttuurisen ajattelun pohjalta oli siis yhtäältä mahdollista nähdä varhaisessa kirkossa rikas musiikkiperinne, jossa kirkkokansan osallistumisella oli paikkansa. Toisaalta kanonisen oikeuden elementit olivat käytännössä osaltaan ohjanneet toimintaa kohti asiantuntijoiden toteuttamaa musiikillista jumalanpalvelusmuotoa. Näiden lisäksi vaikuttivat käytännön historiallinen tilanne ja olemassa olleet resurssit tai niiden puute, pedagogiset pyrkimykset sekä laajempi kulttuurinen tilanne.

Globaalissa ortodoksisessa tarkastelussa suomalaiset käytännöt näyttäytyvät varsin maltillisina ja perinteisinä slaavilaisten ja bysanttilaisten musiikkitraditioiden variointeina ja hyödyntämisenä. Afrikassa liturgiassa soivat rummut ja esimerkiksi yhdysvaltalaisessa ortodoksisessa palveluksessa voi jossakin kuunnella myös urkujen säestämää koraalimuotoista laulua.

 

Kirjoittaja Johan Bastubacka, TT, on käytännöllisen teologian dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.

* Kirjoitus on tiivistelmä artikkelista, joka julkaistaan Anaphora-journaalissa otsikolla: Congregational Singing in the Finnish Orthodox Divine Liturgy: Contemporary Orthodox Liturgical Praxis – its Origins and Effect on Worship